Lue keskustelun säännöt.
Miten kuntoutua psykoosista?
23.05.2023 |
Sairastuin viime keväänä rajuun psykoosiin, josta en ole vieläkään täysin toipunut. Minulle on diagnosoitu skitsoaffektiivinen häiriö ja olen nuorempana sairastanut psykoosin kaksi kertaa. Tässä välissä oli yli kymmenen vuoden mittainen jakso ilman psykoosia, mistä olin iloinen. Koetin kuntouttaa itseäni ahkerasti esimerkiksi syömällä lääkkeet, käymällä terapiassa ja elämällä terveellisemmin. Pääsin kahteen yliopistoon ja olen suorittanut jonkin verran opintoja. Uudelleen psykoosiin sairastuminen oli iso pettymys. Tuntuu siltä, että olen tämän sairauden vanki enkä tule koskaan parantumaan. Minulla oli tavoitteena kuntouttaa itseäni niin, että pystyisin perustamaan perheen. Olisin halunnut päästä eroon neurolepteista ennen mahdollista raskautta. Tilanne on kuitenkin nyt se, että joudun syömään kahta eri neuroleptiä, kun yksi ei riittänyt estämään psykoosia maksimiannostuksesta huolimatta. Olo on välillä aika toivoton ja tulevaisuus vaikuttaa synkältä. Miten tästä eteenpäin? Olisiko täällä joku joka on kuntouttanut itsensä terveeksi psykoosisairauden jälkeen? Muittenkin kommentit on tervetulleita.
Kommentit (28)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin 2 vuotta enemmän tai vähemmän psykoottinen. Ilman leptejä kävin koko homman läpi. Säännöllinen vuorokausirytmi, hyvä ravitsemus ja jatkuva terapiatuki. Psykofyysinen terapia oli hyvä perus keskusteluterapian rinnalla. Kannattaa tehdä paljon kivoja asioita. Joka päivä joku kiva asia, vaikka lautapelin pelaaminen. Tee asioita todella hissuksiin. Kun alkaa tuntua siltä, että pystyt opiskelemaan niin tee vain pari kivaa kurssia. Älä vaadi itseltäsi mitään ihmeellistä vaan teet vain voimavarojen mukaan. Yhteiskunnan vaatimuksista ei tarvitse välittää tuon taivaallista. Mulla ei ole ollut pään kanssa ongelmia vuosiin. Valmistuin psykoosin jälkeen ja olen ollut normaalisti työelämässä muutaman vuoden ja sain lapsenkin. Koko parantumisprosessiin meni 2 vuotta, jonka jälkeen aloin opiskelemaan aivan hissun kissun. Opiskelin pari vuotta tehden ihan vain muutaman kurssin ja sitten jaksoin ihan normitahtia opiskella.
Tuo on vakava sairaus. Paraneminen on useasti sitä että osaa elää sairauden kanssa.
Onko sinulla jokin hoitotahon kanssa tehty kuntoutussuunnitelma? Varmaankin sen mukaan on ensisijaista edetä. Pyydä psykiatrin tai isomman tiimin vastaanottoaikaa näitä asioita pohtiaksesi, että et jää kuntoutustavoitteidesi kanssa yksin. Mielenterveyskuntoutujat ovat ymmärrettävästi monesti väsyneitä ja hiljaisia, eivätkä heidän omat, selvät ja aktiiviset toiveensa tule kuulluiksi.
Oletko sama ap, joka tässä lähipäivinä pohti diagnoosin kertomista lähipiirilleen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No minä omasta mielestäni.
Sain ton diagnoosin. Mutta mun mielestä se on väärä diagnoosi, koska pääoireeni on aina ollut masennus.
Olen ollut kerran psykoottinen, se oli aika pelottavaa, mutta se meni ohi. Mutta olin silloin kyllä myös aika masentunut, mietin usein parvekkeelta hyppäämistä, tuolloin oli talvi ja asuin muistaakseni 4-5 kerroksessa, lääkeyliannostusta (yhdessä vaiheessa minulla oli säästökokoelma kaikkea sirdaludista, stellasta, neurolepteistä, ssri-lääkkeisiin ja siellä googlasin potilastapauksia, millä määrällä saa henkensä pois, en ole niin hullu, että ottaisin parasetamolilla henkeni pois) tai vaikka bussin alle juoksemista, mutta minun rohkeuteni ei riitä.
No, nyt minulta aina kysytään, kun olen joutunut osastolle, jotain, että lähettääkö radio minulle viestejä? No vit tu ei lähetä. En minä nyt niin hullu ole.
Minulla oli järkyttävä hel vet ti takana, ja päätin että menen eteenpäin. Ja sitten he kokoajan haluavat nostaa lääkkeitäni. Ja yksi lääkäri ehdotti minulle jotain injektiolääkettä? Että olen joku hullu, joka käy kerran viikossa piikillä vai? Pelkäsin niin paljon ja soitin vain äidilleni ja itkin että arvaa mitä ne nyt ehdottaa.
Olen 2 viime kertaa joutunut psykiatriselle osastolle kun hammastoimenpiteeni meni pieleen ja puoli naamaani oli turvonnut. Itkin tätä, ja pelkäsin, että jään tämän näköiseksi loppuiäkseni. No psykiatri vain sanoi "onhan onnettomuusuhrejakin, hekin elävät elämäänsä", arvaa helpottiko se siinä tilanteensa?
Minulla on 3000e vielä velkaa ja ne pitäisi maksaa pois. Joten, välillä olen ollut jopa onnellinen hetkittäin, välillä nukuin ilman lääkkeitä. Mutta, tänä keväänä lopetin ariprizazolin, ja nyt tilanne on tämä. Käyn edelleen töissä.
Mutta, minulla oli suunnitelma, että muutan pois täältä, mutta nyt tämä on epävarmaa.
Oikeasti, en usko tähän diagnoosiin. Ja pelkään psykiatreja, oikeasti pelkään heitä henkeni puolesta.
Esim. Minulle he ajattelivat, että parasta hoitoa on raskas psykiatrinen hoito, ja voinnin seuranta erikoissairaanhoidossa psykoosin varalta. Mahdollisesti ennakoiva raskas lääkitys, jolla on niin kovat haitat, etten pysty edes kävelemään.
Ja samaan aikaan olen kuumeessa ja kipeä, ahdistunut, masentunut, pelokas, uneton?
No arvaa olenko tämän jälkeen x1000000 ahdistuneempi, pelokkaampi ja vetäytynyt.
Kadun niin paljon, että jalallani astuin mihinkään psykiatrian laitokseen, vaikken ikinä sinne vapaaehtoisena tai halukkaana mennytkään. Vaan 20v. Naiivina ja toiveikkaana luulin, että sitten ehkä syy mm. kuukausien kuumeeseeni ja hengitysvaikeuksiini selvitetään?
Myös äitini sanoi, kun soitin hänelle peloissani monesti psykiatriselta osastolta Peijaksen sairaalassa, että sinähän olet sairaalassa, ei sinulla ole hätää???
Öö se BB-Nino just kuoli psykiatrian osastolla?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja oikeasti, häpeän niin paljon. Häpeän, etten osannut puolustaa itseäni. Häpeän, että annoin itseäni kohdella niin. Mutta en varmaan ole ensimmäinen, kenen kaikki fyysiset ongelmat käännetään nuppiviaksi. Olen ihan seonnut tämän jälkeen, mitä jouduin käydä läpi "hoitopolullani"
Mun neuvo on, että PUHUMLLA ja pitämällä itsestäsi tosi hyvää huolta! Mieluummin liikaa unta kuin liian vähän, yhtenäkään yönä. Syöt ja liikut usein. Opit tiedostamaan rajasi ja varoitusmerkit ja kuuntelemaan niitä. Muut ihmiset ehkä jaksavat sitä ja tätä, mutta sinun ei tarvitse olla ns entisesi! Hyväksy se mikä ei palaudu, sillä kaikki ei palaudu. Mutta älä myöskään usko niitä, jotka pelottelevat, että olet aina sairas tai toipilas. Itse paranin täysin vakavasta psykoosista (eri sairaus kuin sinulla tosin) usean vuoden kuluttua. Olo oli terve jo vuodessa, mutta nyt 5v jälkeen huomaan, että silloin olin vielä toipilas.
Vältä stressiä, ole armollinen, mene yli siitä missä aita on matalin. Ja hae keskusteluapua HETI jos mikään osa-alue elämässäsi käy liian raskaaksi. Puhuminen auttaa. Tsemppiä paljon tiellesi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muuttamalla pois täältä ja aloittamalla alusta, jos haluat normaalin elämän.
Jos haluat elämän, jossa käyt tukipajalla, kerran viikossa hakemassa injektioneuroleptisi ja jutella hoitajan kanssa, jää toki tänne.
No varmaan ensin kannattaa käydä ne opinnot, ja hankkia se työpaikka.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kerppo kirjoitti:
Olet upea ja ihana omana itsenäsi. Oikeasti niin on!! Itsemyötätunnon kanssa joutuu varmasti tekemään paljon töitä, mutta juuri että rakastaisit itseäsi omana itsenäsi juuri niin kuin välittäisit yhtä lailla lähimmäisestäsi. Joskus elämän polut yllättävät, mutta oikeasti parisuhteessa puolisostakin voi pitää hyvää huolta. Jotenkin kun saisi telepaattisesti sinulle lähetettyä sitä hyvää mieltä paljon, paljon, että pääsisit kunnolla alkuun <3 suorittaminen on hyvä asia tavoitteiden kannalta, mutta tärkein oman tilasi tuntija olet sinä itse. Usko itseesi, toivon todella, että saisit käyttöösi kaikki resurssit kuntoutumiseen, mitä on. Terapia ehdottomasti ja juurikin näihin asioihin erikoistunut ja mm. Kelan verso-kurssi vois olla hyvä, jos sattuu hyvä ryhmä
Kiitoksia kauniista sanoista! Joo, hoitajakin on koettanut opettaa minulle itsemyötätuntoa ja se kyllä auttaa ainakin jonkin verran. Koen itseni välillä tosi huonoksi ihmiseksi kun en ole saavuttanut samoja asioita kuin muut ihmiset. Olen jo yli nelikymppinen eikä minulla ole esimerkiksi ammatillista tutkintoa. Sen sijaan on kesken jääneitä yliopisto-opintoja. Tuntuu siltä, että en taida koskaan valmistua yliopistosta ja mietin ammattikoulua. Vaikka en tiedä onko minulla voimia siihenkään...
Vierailija kirjoitti:
Olin 2 vuotta enemmän tai vähemmän psykoottinen. Ilman leptejä kävin koko homman läpi. Säännöllinen vuorokausirytmi, hyvä ravitsemus ja jatkuva terapiatuki. Psykofyysinen terapia oli hyvä perus keskusteluterapian rinnalla. Kannattaa tehdä paljon kivoja asioita. Joka päivä joku kiva asia, vaikka lautapelin pelaaminen. Tee asioita todella hissuksiin. Kun alkaa tuntua siltä, että pystyt opiskelemaan niin tee vain pari kivaa kurssia. Älä vaadi itseltäsi mitään ihmeellistä vaan teet vain voimavarojen mukaan. Yhteiskunnan vaatimuksista ei tarvitse välittää tuon taivaallista. Mulla ei ole ollut pään kanssa ongelmia vuosiin. Valmistuin psykoosin jälkeen ja olen ollut normaalisti työelämässä muutaman vuoden ja sain lapsenkin. Koko parantumisprosessiin meni 2 vuotta, jonka jälkeen aloin opiskelemaan aivan hissun kissun. Opiskelin pari vuotta tehden ihan vain muutaman kurssin ja sitten jaksoin ihan normitahtia opiskella.
Kiitos hyvistä vinkeistä! On tosi hienoa se miten hyvin olet parantunut. Minkälaisia psykoosioireita sinulla oli ja mitä teet työksesi? Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko sinulla jokin hoitotahon kanssa tehty kuntoutussuunnitelma? Varmaankin sen mukaan on ensisijaista edetä. Pyydä psykiatrin tai isomman tiimin vastaanottoaikaa näitä asioita pohtiaksesi, että et jää kuntoutustavoitteidesi kanssa yksin. Mielenterveyskuntoutujat ovat ymmärrettävästi monesti väsyneitä ja hiljaisia, eivätkä heidän omat, selvät ja aktiiviset toiveensa tule kuulluiksi.
Oletko sama ap, joka tässä lähipäivinä pohti diagnoosin kertomista lähipiirilleen?
Joo, olen sama. On minulla varmaan jonkinlainen kuntoutussuunnitelma. Olen käynyt tässä sairaanhoitajalla kerran viikossa ja lääkärinkin olen nähnyt muutaman kerran. Psykoosista on nyt aikaa vähän yli vuosi, ja minun hoitoni aiotaan palauttaa perustasolle, eli käynnit olisi kerran kuussa. Toivoisin että pääsisin psykoterapiaan, mutta olen vielä epävarma siitä, haluanko muuttaa toiselle paikkakunnalle.
Vierailija kirjoitti:
Mun neuvo on, että PUHUMLLA ja pitämällä itsestäsi tosi hyvää huolta! Mieluummin liikaa unta kuin liian vähän, yhtenäkään yönä. Syöt ja liikut usein. Opit tiedostamaan rajasi ja varoitusmerkit ja kuuntelemaan niitä. Muut ihmiset ehkä jaksavat sitä ja tätä, mutta sinun ei tarvitse olla ns entisesi! Hyväksy se mikä ei palaudu, sillä kaikki ei palaudu. Mutta älä myöskään usko niitä, jotka pelottelevat, että olet aina sairas tai toipilas. Itse paranin täysin vakavasta psykoosista (eri sairaus kuin sinulla tosin) usean vuoden kuluttua. Olo oli terve jo vuodessa, mutta nyt 5v jälkeen huomaan, että silloin olin vielä toipilas.
Vältä stressiä, ole armollinen, mene yli siitä missä aita on matalin. Ja hae keskusteluapua HETI jos mikään osa-alue elämässäsi käy liian raskaaksi. Puhuminen auttaa. Tsemppiä paljon tiellesi!
Kiitos hyvistä neuvoista! Ehkä vaikein juttu on sen hyväksyminen, ettei jaksa enää samalla tavalla kuin ennen. Nyt on suunnilleen vuosi kulunut psykoosista ja vieläkin välillä makaan vaan ahdistuneena sängyllä. Pakolliset kotityöt hoituu jotenkuten. Toivottavasti jaksaminen vielä parantuu edes jonkin verran.
Jos perustaso paikkakunnallasi tarkoittaa terveyskeskusta, niin ei oikein kuulosta riittävältä - vai onko kunnallinen (siis entinen-sellainen) mielenterveystoimisto tai poli, en toki tiedä.
Aloitusviestissäsi kuitenkin tuot esiin aktiivista kuntoutumistoivetta, joten rohkaisisin sinua pitämään kiinni korkeatasoisesta hoitosuhteessa.
Moni Kelan kuntoutuspsykoterapeutti työskentelee myös etänä, eli paikkakunnan ei tarvitse olla psykoterapiankaan esteenä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin 2 vuotta enemmän tai vähemmän psykoottinen. Ilman leptejä kävin koko homman läpi. Säännöllinen vuorokausirytmi, hyvä ravitsemus ja jatkuva terapiatuki. Psykofyysinen terapia oli hyvä perus keskusteluterapian rinnalla. Kannattaa tehdä paljon kivoja asioita. Joka päivä joku kiva asia, vaikka lautapelin pelaaminen. Tee asioita todella hissuksiin. Kun alkaa tuntua siltä, että pystyt opiskelemaan niin tee vain pari kivaa kurssia. Älä vaadi itseltäsi mitään ihmeellistä vaan teet vain voimavarojen mukaan. Yhteiskunnan vaatimuksista ei tarvitse välittää tuon taivaallista. Mulla ei ole ollut pään kanssa ongelmia vuosiin. Valmistuin psykoosin jälkeen ja olen ollut normaalisti työelämässä muutaman vuoden ja sain lapsenkin. Koko parantumisprosessiin meni 2 vuotta, jonka jälkeen aloin opiskelemaan aivan hissun kissun. Opiskelin pari vuotta tehden ihan vain muutaman kurssin ja sitten jaksoin ihan normitahtia opiskella.
Kiitos hyvistä vinkeistä! On tosi hienoa se miten hyvin olet parantunut. Minkälaisia psykoosioireita sinulla oli ja mitä teet työksesi? Ap
Psykoosi lähti liikkeelle vakavasta unettomuudesta ja oli siellä muutakin tietty taustalla. En enää oikein muista mitä oireita oli. Perus pöpöjä täysin sekoja ajatuksia ja halusin tappaa itseni 24/7. Harhailin pitkin metsiä yöllä ja semmosta. Olen erityisopettaja. Aika hektinen ja paineinenkin työ ja ihan hyvin jaksan tehdä sitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun neuvo on, että PUHUMLLA ja pitämällä itsestäsi tosi hyvää huolta! Mieluummin liikaa unta kuin liian vähän, yhtenäkään yönä. Syöt ja liikut usein. Opit tiedostamaan rajasi ja varoitusmerkit ja kuuntelemaan niitä. Muut ihmiset ehkä jaksavat sitä ja tätä, mutta sinun ei tarvitse olla ns entisesi! Hyväksy se mikä ei palaudu, sillä kaikki ei palaudu. Mutta älä myöskään usko niitä, jotka pelottelevat, että olet aina sairas tai toipilas. Itse paranin täysin vakavasta psykoosista (eri sairaus kuin sinulla tosin) usean vuoden kuluttua. Olo oli terve jo vuodessa, mutta nyt 5v jälkeen huomaan, että silloin olin vielä toipilas.
Vältä stressiä, ole armollinen, mene yli siitä missä aita on matalin. Ja hae keskusteluapua HETI jos mikään osa-alue elämässäsi käy liian raskaaksi. Puhuminen auttaa. Tsemppiä paljon tiellesi!Kiitos hyvistä neuvoista! Ehkä vaikein juttu on sen hyväksyminen, ettei jaksa enää samalla tavalla kuin ennen. Nyt on suunnilleen vuosi kulunut psykoosista ja vieläkin välillä makaan vaan ahdistuneena sängyllä. Pakolliset kotityöt hoituu jotenkuten. Toivottavasti jaksaminen vielä parantuu edes jonkin verran.
Psykofyysinen terapia voisi auttaa ahdistukseen kun saa purettua sen ahdistuksen pois kehosta. Googlaa psykofyysinen terapia ja TRE
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin 2 vuotta enemmän tai vähemmän psykoottinen. Ilman leptejä kävin koko homman läpi. Säännöllinen vuorokausirytmi, hyvä ravitsemus ja jatkuva terapiatuki. Psykofyysinen terapia oli hyvä perus keskusteluterapian rinnalla. Kannattaa tehdä paljon kivoja asioita. Joka päivä joku kiva asia, vaikka lautapelin pelaaminen. Tee asioita todella hissuksiin. Kun alkaa tuntua siltä, että pystyt opiskelemaan niin tee vain pari kivaa kurssia. Älä vaadi itseltäsi mitään ihmeellistä vaan teet vain voimavarojen mukaan. Yhteiskunnan vaatimuksista ei tarvitse välittää tuon taivaallista. Mulla ei ole ollut pään kanssa ongelmia vuosiin. Valmistuin psykoosin jälkeen ja olen ollut normaalisti työelämässä muutaman vuoden ja sain lapsenkin. Koko parantumisprosessiin meni 2 vuotta, jonka jälkeen aloin opiskelemaan aivan hissun kissun. Opiskelin pari vuotta tehden ihan vain muutaman kurssin ja sitten jaksoin ihan normitahtia opiskella.
Kiitos hyvistä vinkeistä! On tosi hienoa se miten hyvin olet parantunut. Minkälaisia psykoosioireita sinulla oli ja mitä teet työksesi? Ap
Psykoosi lähti liikkeelle vakavasta unettomuudesta ja oli siellä muutakin tietty taustalla. En enää oikein muista mitä oireita oli. Perus pöpöjä täysin sekoja ajatuksia ja halusin tappaa itseni 24/7. Harhailin pitkin metsiä yöllä ja semmosta. Olen erityisopettaja. Aika hektinen ja paineinenkin työ ja ihan hyvin jaksan tehdä sitä.
Suo anteeksi jos epäilen turhaan, mutta kahden vuoden pituisen psykoosin jälkeen erityisopettajaksi päätyminen tuntuu aika uskomattomalta. Ehkä sinulla oli lieväoireinen psykoosi tai jotain sinne päin. Eikö kukaan huomannut psykoosia ja toimittanut sinua hoitoon? Itsellä kävi niin, että läheiset toimittivat minut hoitoon, koska he huomasivat, että olen täysin sekaisin. Ja hyvä niin että toimittivat, koska en olisi pärjännyt muuten. En olisi pystynyt huolehtimaan itsestäni. Kokemuksena psykoosi oli aivan hirveä, kuin helvetti maan päällä. Siksi olen kiitollinen lääkkeistä, jotka pitävät psykoosin poissa. En usko että minusta olisi siihen että kävisin psykoosin jotenkin läpi ilman lääkkeitä. Ne psykoositilat on olleet ihan liian tuskallisia. Luultavasti psykoosi myös vaurioittaa aivoja, jos se jatkuu pitemmän aikaa. Tämäkin tosin voi olla yksilöllistä ja riippua myös psykoositilan syvyydestä. Ap
Olet upea ja ihana omana itsenäsi. Oikeasti niin on!! Itsemyötätunnon kanssa joutuu varmasti tekemään paljon töitä, mutta juuri että rakastaisit itseäsi omana itsenäsi juuri niin kuin välittäisit yhtä lailla lähimmäisestäsi. Joskus elämän polut yllättävät, mutta oikeasti parisuhteessa puolisostakin voi pitää hyvää huolta. Jotenkin kun saisi telepaattisesti sinulle lähetettyä sitä hyvää mieltä paljon, paljon, että pääsisit kunnolla alkuun <3 suorittaminen on hyvä asia tavoitteiden kannalta, mutta tärkein oman tilasi tuntija olet sinä itse. Usko itseesi, toivon todella, että saisit käyttöösi kaikki resurssit kuntoutumiseen, mitä on. Terapia ehdottomasti ja juurikin näihin asioihin erikoistunut ja mm. Kelan verso-kurssi vois olla hyvä, jos sattuu hyvä ryhmä