Onko minulla pahakin syömishäiriö? Lihon valtavasti masennuskausina. Laihduttaessa olen vaativa ja rankaisija.

Minulle opetettiin varhain tunnesyömisen taidot.
Vanhemmat kun joivat paljon ja perhe oli erinäisistä syistä rikki, niin toivat lohdutukseksi aina herkkuja.
Jos olivat mokailleet kännissä, ostivat kaikkea hyvää tai oli lempiruokapäivä. Jos halusivat lähteä baariin (joka vklp) niin tekivät kamalat kasat ruokaa meille, kaikkea epäterveellistä.
Aina ruoka oli silloin kun heitä ei ollut. Silti paljon kritisoivat vartaloa ja aiheuttivat syyllisyyttä.
En koskaan ole voinut näyttäytyä alasti kenenkään kanssa, ainakaan ilman, että siihen liittyisi kauhua hylkäämisestä.
Äitini eritoten halveksui. Isäni myös monia kertoja haukkui, että inhoo lihavia. Silti syöttivät meitä epäterveellisillä ruuilla ja joivat itse alkoholia. Eivät juuri kannustaneet mihinkään liikuntaan.

Sitten äiti kerran keksi kun olin lapsi niin tehdä meille keittodieetin, jotta laihtuisimme. Söimme kasvis-sosekeittoja.
Tästä lähti ajatus voimistumaan kaiken inhon ja kritiikin myötä, että en kelpaa ja syömishäiriö oireilu alkoi 12-13- vuotiaana.
Muistan ne kehut kun näännytin itseni ja liikuin paljon. Kerrankin äiti oli ylpeä minusta kun olin hoikassa kunnossa.

Tämän jälkeen olen sitten jojoillut.
Nytkin vielä melkein 30-vuotiaana. Laihdutan. Jos syön jotain epäterveellistä, rankaisen itseäni olemalla syömättä. Tämä on uuvuttavaa.
Olen ahmimisen ja paaston välitilassa. Joskus menee hyvin tasaisesti ja syön normaalisti mutta auta armias jos sorruin herkkuihin. Sitten alkaa taas se lyttääminen ja kieltäytyminen syömisestä.

Mitähän tälle voisi tehdä?