Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kun melkein 5-kymppisenä tajuat asuneesi väärässä paikassa
10.05.2023 |
Pikkukaupungista kotoisin, toisessa pikkukaupungissa, maaseudun rauhassa lapsiperheajan viettänyt ja elänyt mukavaa elämää. On reissattu, nähty maailmaa, suurkaupungeissakin käyty. Mutta kun työn puolesta jouduin suomalaiseen suurkaupunkiin, niin tuli tunne että olen kotona.
En ole Suomen isoissa kaupungeissa ollut kuin kyläilemässä, kunnes tajusin, tässä iässä, että siellähän mun ois pitänyt koko elämäni asua!
Vieläkin asun maaseudun rauhassa, mutta kaipuu isoon kaupunkiin on. Ja toisaalta haikeus ja suru siitä, että kasvatin lapseni väärässä paikassa ja heiltä jäi lapsena kokematta kaikki ison kaupungin ilot.
Kommentit (6)
Kirjoita tuosta runo. Palaa sitten tähän päivään ja tulevaisuuteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Helsingissä lapsuuteni ja nuoruuteni eläneenä mikään ei ollut niin upeaa kuin saada omat lapset pois sieltä!
Kukaan heistä ei ole palannut Helsinkiin
Veljeni vaimo on opettaja pienessä kaupungissä / kyläpahasessa.
Sanoi paras palvelus omille lapsille on, ettei käy koulua Helsingissä. Poislukien jos tarvii erityistukea.
Vierailija kirjoitti:
Turha sitä on haikailla, mikä meni jo. Sitä kyllä ihmettelen, että jos kerran töissä olet ollut isossa kaupungissa, niin mikset samalla hakenut sieltä asuntoakin.
Perhe, talo, muu elämä on/oli siellä kyläpahasessa
Ap
Itse kasvoin pienessä kunnassa, ison kaupungin kupeessa. Oli rauhaa mutta pääsi kaupungin vilinäänkin. Odotin sitä päivää että pääsen maaseudulta pois ja sen jälkeen olen asunut pienemmissä tai suuremmissa kaupungeissa. Pienet kaupungit ovat liian pieniä, mielestäni niistä ei saa ison kaupungin etuja (paljon tekemistä, näkemistä ja ohjelmaa) mutta ei myöskään maaseudun rauhaa. Ahdistavaa. Isossa kaupungissa olen ollut kuin kotonani, onnellinen. En ymmärtänyt kavereita jotka jäivät pikkupaikkakunnalle asumaan.
Mutta nyt. Pari vuotta sitten se alkoi, aloin nauttia enemmän luonnosta ja hiljaisuudesta, nyt katson inhoten loputtomia rivejä betonirakennuksia, joka paikka on peitety asfalttiin, puistossakin joka puolella näkyy joku rakennus, et ole ikinä täysin luonnon keskellä. Ei ole kauniita maisemia katseltavana, koska aina kohoaa jostain rumia kerrostaloja. Rakastan mennä vaikka piknikille puistoon tai istua ihmishälinän keskellä. On jotenkin kotoinen olo, aivan kuin kuuluisin joukkoon. Onhan se kivaa että voin milloin vain lähteä käymään kaupassa, vaikka keskellä yötä. Voin vähän naputella kännykkää ja joku tuo ruuan kotiovelle. On konsertteja, elämää ja vilinää. Mutta koko ajan suureneva osa minua haluaa istua illalla rauhassa omalla takapihalla, katsoen auringonlaskua. Käydä metsässä kävelemässä ja kuuntelemassa metsän ääniä. Olla hiljaa, paikallaan, yksin. Puuhata omia juttuja, ei aina juosta sinne ja tänne.
Ja sitten ne kaverit jotka jäivät kotipaikkakunnalleni, suunnittelevat muuttoa isoon kaupunkiin. Naureskeltiin että vaihdetaan asuntoja. :)
Pitää kuunnella omaa sydäntä, enkä usko että kestän tätä kaupunkielämää enää kauan.
Alue: Aihe vapaa
Turha sitä on haikailla, mikä meni jo. Sitä kyllä ihmettelen, että jos kerran töissä olet ollut isossa kaupungissa, niin mikset samalla hakenut sieltä asuntoakin.