Miten kukaan voi olla onnellinen isänsä kuolemasta?
Ystävän isä kuoli joulukuussa ja tämä ystävä ei ole tuntunut surevan isäänsä millään tavalla. Hän on jopa sanonut ettei se tuntunut oikeasti miltään, eikä hän kaipaa isää. Hän on jatkanut elämäänsä ihan normaalisti ja sanonut olevansa onnellinen.
Miten joku voi suhtautua noin?
Kommentit (57)
Mä olin helpottunut, kun äitini kuoli. Mielisairas ihminen, joka teki mulle paljon kiusaa elämänsä aikana. Sellaista on vaikea surra.
Isäsuhde ei liene olleen kummoinen. Vaikea arvailla. Ehkä et tiedä ystäväsi lapsuudesta/elämästä kaikkea.
Otsikossa sanotaan että oli onnellinen kuolemasta mutta tekstissä että ei tuntunut miltään. Eli Oliko se nyt onnellinen vai yhdentekevä asia?
Mun lapseni tuskin tulevat suremaan isäänsä. Surevat ehkä sitä että miehestä, jonka olisi pitänyt olla heidän isänsä, ei ollut isäksi.
Miksi paskaa pitäisi surra tai ikävöidä?
Ehkä oli ollut huono isä. Silloin kuolema voi olla lapsille helpotus.
Itse luultavasti aikanaan olen täysin välinpitämätön. Kummallinen ajatus että olisin jotenkin surullinen sen ihmisen kuolemasta.
Luulisi sinun ap tajuavan, että mikään normaali lapsi-vanhempi suhde ei ole kyseessä. Sinulle ei nyt syystä tai toisesta ole avattu asiaa enempää.
Vierailija kirjoitti:
Mun lapseni tuskin tulevat suremaan isäänsä. Surevat ehkä sitä että miehestä, jonka olisi pitänyt olla heidän isänsä, ei ollut isäksi.
Mulla oli näin.
Minä olin onnellinen kun se "isä" kuoli. Eipähän tarvinut enää pelätä kotona.
No ette varmaan kovin läheisiä ystäviä ole, kun et voi ymmärtää? Vai oletko muuten vaan jotenkin rajoittunut kapasiteetiltasi, siis ettet kykene ajattelemaan kuin yhtä tapaa kokea asiat ja yhtä käsitystä isäsuhteesta tai isästä persoonana?
Itselläni on ystävä joka on sisarustensa kanssa ääneen sen sanonut, että toivovat isänsä kuolevan reilusti ennen äitiä, jotta äiti saisi nauttia omasta elämästä rauhassa. Tosin en tiedä miten se oikeasti menee, luulen että se nainen tykkää olla tuossa tilanteessa. Lapset varmaan mieluusti vaan näkevät toisin, jos se tuntuu paremmalta niin.
Jospa isä on kuollut luonnollisen kuoleman, ilman minkäänlaista traumaa?
Ja elinaikana heidän välinsä ovat olleet niin hyvät, että kumpikin on saanut kasvaa omana itsenään. Ja mokemmat ovat luottaneet toisiinsa ja kunnioittaneet toisiaan.
Normaali elämän kiertokulku.
Minä olisin koska saisin perintönä paljon rahaa. Äidin kuoltua en edes itkenyt. Odotin vaan että saan äidin rahat ja sainkin. Odotan että saan isäni omaisuuden myös. Ei sen tarvii sitä tietää.
Mun isä oli väkivaltainen juoppo, joten en surrut kun hän vaihtoi hiippakuntaa.
Kaikki vanhemmat ei ole automaattisesti hyviä. Jos on välinpitämätön isänsä suhteen, niin varmaan väleissä ollut joku pielessä.
Sellainen jonka isä ei ole ollut välittävä ja läheinen tai on peräti ollut ilkeä tms.
En usko että omat lapseni tulevat suremaan isäänsä joka halusi oman elämän eikä ole juuri ehtinyt lapsia tavata eron jälkeen.
47mies kirjoitti:
Minä olisin koska saisin perintönä paljon rahaa. Äidin kuoltua en edes itkenyt. Odotin vaan että saan äidin rahat ja sainkin. Odotan että saan isäni omaisuuden myös. Ei sen tarvii sitä tietää.
Ihanaa et joku rohkenee tämän sanoa, itselläni samat ajatukset mutta täällä aina tuomitaan.
Joku spurgu tenutti itsensä hengiltä ja sitäkö pitäisi surra?
Mieheni moitti minua siitä etten hänen mielestään surrut isoäitiäni tarpeeksi.
Mamma eli pitkän ja iloluontoisen elämän vaikka hänellä vaikeuksiakin oli. Mutta kun puuhakas ihminen makasi sairaalan sängyssä sekavana niin ei hänelle kyllä ainuttakaan päivää voinut lisää toivoa.
En sure vaan muistan häntä lämmöllä.
Jos vanhempi jo elänyt pitkän sekä hyvän elämän, niin kuolema voi olla hyväkni juttu. Ehkä ehtii kuolla ennenkuin tulee erilaisia vanhuuden kremppoja tai kuolema lopettaa jopa vuosia jatkuneen tuskaisen olemisen kremppojen kanssa.
Varmaan esim. sellainen, joka ei ole ollut tekemisissä isänsä kanssa vuosiin/vuosikymmeniin. Ei se silloin juuri tunnu miltään.