Oppiiko 5-vuotiaani koskaan käyttäytymään?

Meillä on ollut vähän samantyylistä, eikä ole mennyt ohi :(. Lapsi jo 12v. Käyttäytyy hyvin vieraskoreasti, mutta kotona pinna palaa, jos ei kaikki mene oman mielen mukaan. Ja pultteja otetaan. Kyse vaativasta tempperamentista. Onko poikasi muuten yleensä pahantuulinen ja helposti ärtyvä vai vähään tyytyväinen?

Minä sanoisin kyllä että poika on suuren osan ajasta huonotuulinen ja ilman muuta erittäin helposti ärtyvä, herkkä kaikin puolin. Osaa kyllä olla oikein nauravainen ja aurinkoinenkin, kun sille päälle sattuu. Tarhassakin jotkut hoitajat ovat ihastuneet tähän pojan aurinkoisuuteen ja siihen, että poika tulee heidän luokseen usein halailemaan. Toki minäkin pusuttelen ja halin päivittäin (viime aikoina poika on ruvennut valitsemaan, koska saan tehdä niin), mutta nimenomaan minä ja perhe saamme tästä toisesta puolesta näyttöä joka päivä lukuisia kertoja.



Voi elämän kevät, mikä koulu tällainen lapsi on vanhemmille! Tässä on kyllä joutunut opettelemaan itsehillintää potenssiin tsiljoona.

Poika tosin täyttää syksyllä 6 ja on siis aloittanut eskarin. Käytös muuttunut suorastaan törkeäksi, välillä. Välillä käyttäytyy kuin pikku enkeli.. Meilläkin poika luonteeltaan ollut aina haasteellinen ja vilkas, mutta nyt on elämä jotenkin vinksahtanut hankalaksi:/ Voimia tämä vaihe totisesti kysyy!



Taitaa olla sitä eskariuhmaa, pikkumurrosikää. Kesällä kun tilanne oli meilläkin toivoton pojan käytöksen suhteen, hoksasimme ottaa käyttöön palkitsemiskonstin. Poika oli haaveillut erästä tavaraa kaupasta ja sovimme että jos viikko menee mukavasti ja hyvin käyttäytyen niin saa sen tavaran. Toimi meillä hyvin. Poika osasi säädellä käyttäytymistään ja pienikin muistutus aiheesta hankalan paikan tullen meni perille. Suosittelen!

Hyvin tutun kuuloista, joskus ihan oikeesti hävettää lapsen käytös, ei voi mitään!

Ja kaikki aina vertaa, et kato miten pikkusisko käyttäytyy hyvin..

Mekin olemme kielteisiin asioihin keskittymisen asemesta pyrkineet kiittämään onnistumisista. Koska sisko on jatkuvasti veljen kaltoinkohdeltavana, lupasin hänelle mieluisan palkinnon toisenlaisesta käytöksestä. Poika muisti kiinnittää huomiota asiaan jonkin aikaa, mutta ennen kuin viisi päivää oli kulunut umpeen, oltiin taas samassa jamassa - olisikohan aika ollut liian pitkä??



Sitten yritin sopimusta eli annoin pojan itse päättää, että jos hän parantaa tapojaan, hän saa pyytää minulta vastapalvelusta, joksi hän valitsi, että autan häntä hänen huoneensa iltasiivouksessa 3 viikon ajan. Ei tepsinyt.



Poika on suoraan sanonut, ettei hän pysty olemaan pikkusiskoa kohtaan kiltisti. Olemme yrittäneet antaa molemmille lapsille omaa aikaa vanhemman kanssa - erityisesti pojalle siitäkin syystä, ettei tämä nuku päikkäreitä, mutta lyhytkestoinen on tämänkin vaikutus ollut.



Minkähän ikäisen kanssa pystyy keskustelemaan kunnolla? Yritin tänään vähän herättää keskustelua siitä, kokeeko poika siskonsa saavan enemmän huomiota tms., mutta joudun palaamaan asiaan myöhemmin, koska poika oli ainakin siinä vaiheessa liian väsynyt keskittymään...

pienestä pitäen tuollainen kuin ap:n lapsi. Osaa kyllä käyttäytyä kuin herrasmies tai enkeli, mutta sitten välillä, etupäässä kotona on kyllä aivan mahdoton, kärsimätön ja äkkipikainen, välillää puhuu rumia (on oppinut koulussa isommilta pojilta välitunnilla tarvittavan sanaston) ja näyttää jopa keskisormea (sekin uusi taito, joka opittu välitunnilla). PIenempänä päiväkodissa siirtymätilanteissa tai isossa väkijoukossa (kevätjuhlissa juhlasalissa) pyöri hermostuneesti siellä sun täällä, saattoipa kieriskellä keskilattiallekin, jossa oli muiden lasten esitys meneillään... Hyvin älykäs ja suloinen, aurinkoinen ja mahtava kaveri, totesivat päiväkodin hoitajat/toimintaterapeutti ja koulupsykologi kuin yhteen ääneen, mutta noita muutamia juttuja pitää vielä hioa :-)

On herkkä äänille, isot joukot on pahasta, onneksi pääsi pienryhmäluokkaan, jossa vain 10 oppilasta. eiköhän se siitä ajan kanssa petraannu, uskon ja luotan siihen. Tsemppiä vaan teidän perheeseen, kyllä siitä teidänkin kaverista vielä kehkeytyy kunnon mies :-)

Itse olen tulkinnut kyseisen käytöksen ikään kuuluvaksi ja yrittänyt opastaa käyttäytymistä parhaan kykyni mukaan. Meillä poika on kahdesti muuttanut kotoaan pois eli ottanut unilelunsa ja lähtenyt lätkimään, vanhemmat on tyhmiä, aikuisena ei kuulema koskaan tule kylään eikä soita äidille, pikkusisko on ruma jne.

Eiköhän tämä tuittuilu joskus helpota. Enimmäkseen hän kuitenkin osaa käyttäytyä siivosti. =)

Voi, tuo suurissa väkijoukoissa meuhkaaminenkin kuulosti niin tutulta. Oltiin juuri tutun ylppärijuhlissa, joissa oli pojalle ilmeisesti liian paljon porukkaa (emmekä olleet etukäteen siitä muistaneet poikaa varoitella, vaikka etukäteen puhuminen poikkeavista tilanteista on hänen kanssaan erittäin tärkeää). Seuraus: Poika paini ikäisensä toisen pojan kanssa keskellä juhlatilaa kuin karhunpoika ja minulla oli todella tekemistä, että sain heidät erilleen toisistaan...



Kiitos ihan hirveästi lohduttavista sanoista. "Mukava" kuulla, ettei tämä ole ihan epänormaalia. Pelkäsin etukäteen, että saan AV:llä lokaa niskaani, mutta täältähän saankin vielä uskoa elämään :)

Hän on myös pikkusisko ja kamala mustasukkaisuus. Kun olemme kaksin tai hän on vaikka mummolassa ilman siskoaan, on kuin toinen poika. On hänellä kyllä muutenkin aikamoisia vaikeuksia hallita itseään esim. juuri noissa siirtymätilanteissa. On helpottanut ajan myötä, aina kun on tullut rutiinit eri tilanteisiin päiväkodissa ja kotona. Mutta toisaalta nyt on tullut kuvaan uusia juttuja, kuten kiroilua ja vieraiden aikuisten uhmaamista ja muuta holtitonta käyttäytymistä.



Minäkin olen todella väsynyt tilanteeseen ja tuntuu, etten oikein saa tukea. Nyt olen itse järkeillyt asioita niin, että poika on erityislapsi (hänellä on muutakin häikkää) ja että minun suuttumukseni kumpuaa tosi paljon häpeästä, kun monesti tuntuu, että minut tuomitaan huonoksi kasvattajaksi, jos poika ei osaa käyttäytyä. Mutta että hän ei tee noita asioita pahuuttaan, vaan tarvitsee apua tunteidensa käsittelyyn. Ja parhaiten autan häntä jos vaan pystyn itse pysymään rauhallisena ja hoitamaan tilanteet kuin aikuinen. Jämptisti mutta ystävällisesti. Sehän on tosi vaikeaa kun hän käy pikkusiskonsa kimppuun. Omaa lastaanhan puolustaa kuin naarastiikeri.



Meillä on auttanut se, kun pojalle järjestetään omaa aikaa aikuisen kanssa ja toisaalta kehutaan häntä pikkusiskolle. "Isoveli osaa tämän jo, hän näyttää miten tehdään". Ja tietysti nuo että kerrotaan etukäteen mitä tapahtuu. Ja just nuo mitkä teilläkin, että kaikkeen puututaan ja opastetaan.



Hae apua neuvolapsykologilta, juttele päiväkodissa. Ja koita ottaa huumorilla. Naura yhdessä lapsen kanssa ja kehu aina kun on aihetta, niin paljon joutuu kieltämään ja moittimaan tällaisia lapsia, että kehut tekevät hyvää. Ja ole armollinen itsellesi, ei sinun tarvitse jaksaa yksin. Hienoa kun pojallasi on äiti, joka jaksaa paneutua hänen asioihinsa noin hyvin. Voimia!

meidän poika on käynyt toimintaterapiassa (nyt loppui) pari-kolme vuotta, jossa on lähinnä keskitytty petraamaan pojan visiomotorista (???) kehitystä, hän on motorisesti vähän kömpelö ja hänellä on heikko näkö ja karsastus. Mutta samalla siellä toimintaterapiassa käsiteltiin myös pojan keskittymiskykyä ja sosiaalisiin tilanteisiin liittyviä asioita, jotka selvästi auttoivat kyllä poikaa. Lisäksi Ben Furmanin Muksuoppi on tarjonnut hyvän keinon auttaa häntä esim. itsehillintään liittyvissä pulmissa. Suosittelen, että lainaat kirjastosta tai ostat kirjakaupasta, siitä löytyy vinkkejä monenlaisiin ja monenikäisten lasten/nuorten ongelmiin. periaate on se, että lapsen "viat" ja ongelmat nähdäänkin vain puutteellisina taitoina, joita täytyy opetella.

Tuon häpeän tunteen tunnistan itsessänikin, ihan samasta syystä. Kiitos kauniista sanoistasi.



Nyt menen lähes hyvillä mielin nukkumaan ja Furmanin Muksuopin hankin asap.

pahantuulinen, helposti ärtyvä, tyytymätön, todella haastava. Mustasukkaisuus nuorempaa sisarusta kohtaan ei ole ainakaan helpottanut 2 vuoden aikana.



Kätöksen takaa ei ole löytynyt mitään elimellistä vikaa, mutta jonkin sortin aistiyliherkkyyttä tai ylivilkkautta itse olen alkanut epäillä, aika näyttää.



Minäkin olen tullut tulokseen, että jonkinasteinen häpeä tytön kamalaa käytöstä kohtaan väsyttää ja ärsyttää minua kaikkein eniten. Itse olen aina ollut ns kiltti tyttö, helppo lapsi. Pahinta on, kun ventovieraat kauhistelevat tytärtäni ja antavat päivänselviä kasvatusvinkkejä, joita on sataan kertaa koetettu. Ristiriitaa varmasti monien silmissä lisää se, että tyttö on todella suloisen ja herttaisen näköinen, kuin pieni enkeli, jolla sille päälle sattuessaan (todella harvoin) on mitä valloittavin ja valaisevin hymy, tuikivat silmät ja nauru kuin puron solina.



Huoli lapsen tulevaisuudesta on kova tuon temperamentin takia. Lapsi on todella älykäs monien mielestä vaan kun ei älyään käytä vaan pienikin epäonnistuminen tai tyytymättömyys laukaisee tuhoamisvimman ja raivokohtauksen. Aniharva piirros ehtii valmiiksi, tavarat lentää ja nyrkit heiluu.



Surullisinta on, että koko perhedynamiikkamme on jo pahasti vinoutunut. Koko perhe on ikäänkuin varpaillaa ja valmiustilassa riippuen esikoisen mielenliikauksista. Todella kamalaa sanoa, mutta hänen ollessaan isovanhemmilla tai jossakin muualla poissa, laskeutuu perheeseemme ihana rauha ja rentous.



Jonotamme pääsyä perheneuvolaan ja todella odotan sitä. En tiedä miten jaksan, jos sieltä ei edes jonkinlaista toivon kipinää saa.



Tuli melkoista sekavaa tajunnanvirtaa. Olen aivan naatti vieläkin päivän väännöistä, itkuista ja raivareista.

Meidän 5-vuotias on jo aika kauan käyttäytynyt vastaavasti. Kaikki muu sujuu hyvin ja hienosti, mutta negatiivisten tunteiden näyttäminen/hallitseminen ei suju lainkaan.



Paiskoo pelejä, jos häviää. Haukkuu, kun kielletään. Pahimmillaan on lyönyt, töninyt ja haukkunut kaveriaan, kun kaveri ei tehnyt mitä halusi. Tätä onneksi osasi itse katua ja kävi omasta aloitteesta pyytämässä anteeksi.



Välillä tuntuu, että olen ihan hukassa pojan kanssa. En tiedä, miten voisin auttaa tunteiden käsittelyssä.



Kun hän sille päälle sattuu, koko päivä on yhtä vääntämistä. Ja silloin on itsellä hermot tosi kireällä. Lapsi vielä tuntuu hyvin aavistavan tunteeni, kun sopivalla hetkellä aina sanoo: äiti, sä et taida tykätä musta. Ja ku monesti on se tunne just sillä hetkellä, että en niin.. Totta kai sanon, että tykkään ja rakastan, mutta käytöksestä en tykkää..

Olimme tänään kylässä juuri tuollaisen melkein 6 vuotiaan pojan kotona. Vierailu kesti n. pari tuntia, mutta olen vieläkin aivan puhki se jäljiltä.

Perheen poika tuli siis jo ovelle tervehtimään omaa poikaani huutamalla ja aloittamalla hakkaamisen.



Ruokapäydässä ei ollut juuri oikeaa pizzaa, josta poika sai aivan kauhean raivarin ja heitteli pizzat pitkin pöytiä. Välillä kävi hakkaamassa ja repimässä äitiään, joka yritti keskustella kanssani.



Pojan kielenkäyttö oli myös kauheaa kuunneltavaa, eikä mikään sanominen tuntunut tehoavan.



En väitä, että omat lapseni olisivat aina pelkkiä kullannuppuja, mutta tuon vierailun jälkeen minulle jäi mielikuva, ettei perheen äiti yksinkertaisesti osannut/uskaltanut/jaksanut vetää rajoja lapsilleen riittävän ajoissa, vaan vasta kun tilanne oli jo karannut käsistä.

todella helposti tulistuva lapsi on ja millaista häntä on koittaa kasvattaa!

Olimme tänään kylässä juuri tuollaisen melkein 6 vuotiaan pojan kotona. Vierailu kesti n. pari tuntia, mutta olen vieläkin aivan puhki se jäljiltä.

Perheen poika tuli siis jo ovelle tervehtimään omaa poikaani huutamalla ja aloittamalla hakkaamisen.

Ruokapäydässä ei ollut juuri oikeaa pizzaa, josta poika sai aivan kauhean raivarin ja heitteli pizzat pitkin pöytiä. Välillä kävi hakkaamassa ja repimässä äitiään, joka yritti keskustella kanssani.

Pojan kielenkäyttö oli myös kauheaa kuunneltavaa, eikä mikään sanominen tuntunut tehoavan.

En väitä, että omat lapseni olisivat aina pelkkiä kullannuppuja, mutta tuon vierailun jälkeen minulle jäi mielikuva, ettei perheen äiti yksinkertaisesti osannut/uskaltanut/jaksanut vetää rajoja lapsilleen riittävän ajoissa, vaan vasta kun tilanne oli jo karannut käsistä.

No, enpä tiedä, itse ainakin voin suoraan myöntää, etten kolmannen osapuolen läsnäollessa välttämättä viitsi käyttää yhtä tiukkoja otteita kuin minun ollessani pojan kanssa kahdenkesken tai ns. omalla porukalla. Hakiessani eilen poikaani kaverinsa luota, otin hänen käsistään kiinni ja sanoin tiukasti, että lyödä ei saa, mutta heti kun päästin irti, sama jatkui ja/tai hän potki minua. Toistin samaa pariin kertaan, mutta sen suurempaa numeroa en yksinkertaisesti viitsinyt asiasta siinä yhteydessä tehdä, kun on niin tylsää ja noloa, että isäntäperhe joutui seuraamaan tätä teatteria sivusta. Ulos päästyämme ja vielä kotona kävin kyllä asiaa pojan kanssa tiukin sanakääntein läpi ja laitoin pojan pyytämään käytöstään anteeksi.



Tiedä sitten, onko tuo järkevä menettelytapa, sillä meidänkin poika on sen verran fiksu, että voi kyllä huomata, että minua voi kotiovien ulkopuolella hieman paremmin vedättää ja käyttää tilannetta ihan täysillä hyväksi.



Mutta tiedä siis, mitä tuo kaveriperhe minunkin kasvattajan kyvyistäni ajatteli, vaikka voin rehellisesti sanoa, että kaikkien näiden viiden vuoden aikana en ole ainakaan katsonut yhtäkään tilannetta läpi sormieni.