Mä haluaisin asua edes jonkin aikaa muualla, mies ei suostu

Mua jotenkin ahdistaa (tai kyllästyttää, tuntuu lopulliselta ja tylsältä) ajatus siitä, että loppuelämämme asumme täällä pienessä kyläpahasessa joka on molempien meidän lapsuuden asuinpaikkakuntiemme naapuripitäjä...



Olen ehdottanut miehelleni, että muutetaan jossain vaiheessa edes vuodeksi tai pariksi johonkin muualle ja vaikka sitten takaisin, jos koti-ikävä iskee.



Onhan siinä tietysti omat hankaluutensa (esim. toinen lapsemme jo aloittanut koulun täällä, joutuisi vaihtamaan)



mutta toisaalta, meillä ei kuitenkaan ole vielä esim. omakotitaloa, jota ei "raaskisi" jättää, minulla ei ole töitä ja mieheni voisi edelleen jatkaa työssäkäyntiään esimerkiksi myös yhdeltä paikkakunnalta käsin, jonne muuttoa olen ehdottanut. Silti aina vaan jyrkkä ei :/



Mä en millään haluaisi elää elämääni ELÄMÄTTÄ sitä, siis kokematta koskaan esim. jossain muualla asumista tms.



Ahdistaa, että mies on niin jyrkästi tiedostamattaan sitä mieltä (ei siis ääneen tunnusta mutta käytöksestä, teoista ja puheista huomaa), että kaiken kuuluu mennä niinkuin "kaikki muutkin tekevät" eli että ensin seurustellaan, sitten mennään naimisiin, hankitaan pari lasta, seuraavaksi sitten se omakotitalo ja jossain vaiheessa koira ja siinä se koko paketti sittenkin onkin.. loppuelämä nökötetään samalla paikalla, samassa talossa, samassa työpaikassa käyden ja samanlaista elämää päivästä toiseen eläen. MÄ EN KESTÄ.