Lue keskustelun säännöt.
Enkö minä osaa tuntea äidinrakkautta?
28.07.2010 |
Tällä palstalla aina välillä puhutaan äidinrakkaudesta ja siitä kuinka kokonaisvaltaisen voimakas tunne se on. Siis se tulee ihan muissa jutuissa esille noin sivulauseessa. Tässä yksi tämän päivän yhdestä ketjusta poimittu kuvaus (näitä samanlaisia olen lukenut kymmenittäin tältä palstalta):
"Suurin yllätys on minullakin ollut äidinrakkaus. Että millainen tunnemyrsky ja luonnonvoima se on. Miten voi rakastaa niin että tuntuu että rinta räjähtää."
Joka kerran kun tällaisesta äidinrakkaudesta luen niin mietin onko minussa jotain vikaa koska en voi sanoa että olisin tuollaista tunnemyrskyä kokenut koskaan.
Tottakai rakastan lastani. Enemmän kuin mitään muuta. Minulla on suuri suojeluntarve häntä kohtaan. Olen ylpeä hänestä. Mutta mitään sydäntä pakahduttavaa ja rintaa räjäyttävää tunnekuohua en ole tosiaankaan koskaan tuntenut lastani kohtaan. Siis sellaista perinteistä "äidinrakkautta" mistä kuulee puhuttavan tai kirjoitettavan. Sellaista väkevää rakkautta jonka rinnalla kaikki muut rakkaudet kalpenevat. Kyllä minä rakastan esim. vanhempiani ja miestäni myös erittäin paljon. Rakkaus on mielestäni sen vuoksi erilaista koska siihen ei sekoitu huolehtimisen tarvetta samalla tavalla kuin avuttomaan lapseen liittyvään rakkauteen liittyy.
Olenko siis kylmä? Enkö osaa rakastaa oikealla tavalla? Eikö äidinrakkauteni ole koskaan syntynyt? Lapsi on erittäin toivottu ja haluttu eli siitä ei ole kyse.
Onko kenelläkään muulla samanlaisia fiiliksiä?
Kommentit (2)
viimeistään kun lapsesi on vaarassa...silloin tajuat viimeistää kui8nka paljon sitä rakastat...en usko että kenelläkään se tunne on kokoaikaista..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älä epäile omaa tapaasi tuntea ja osoittaa rakkautta.
Voihan olla, että joku tuota sormenpäissä asti tuntevaa rakkautta tunteva ei puolestaan osaa antaa lapselleen samanlaista turvallisuuden tunnetta kuin sinä.
Onko ehkä niin, että olet hyvin vaativa itsesi suhteen? Voisi olla hyvä olla itseään kohtaan hieman armeliaampi.
Miten on empatian laita? Osaatko "lukea" lapsesi, miehesi, vanhempiesi, ystäviesi tunneilmapiiriä? Ja lisää: osaatko mennä siinä vuorovaikutustilanteeseen, s.o., suot heille sitä, mitä he juuri kaipaavat? Vai koetko, että kylläkin näet, mitä nämä tunnepuolella kaipaavat, mutta et pidä asiaa mitenkään tärkeänä?
Tärkeintä on kai osata olla tilanneherkkä eikä puskea omaa elämäntapaa kaikissa ihmissuhteissa.
Jos lapsesi tavalla tai toisella osoittaa kaipaavansa tuota "syvempää" rakkautta, voisi olla hyvä, että teidän lähellänne olisi joku, joka voisi täyttää tuon aukon - voisiko tuo olla isä, täti, kummi, mummi?