Mikä minussa on vikana, suhtautuminen tyttölapsiin

Millainen olit itse tuon ikäisenä? Olitko juuri tuollainen, vai tunsitko jonkun vastaavan (joka ehkä käyttäytyi huonosti, niin että muistat sen alitajuisesti edelleen?)

että peilaat jotenkin omaa lapsuuttasi. Hienosti olet alkanut työstää tunteitasi. Sinulla on siis toivoa.

Itseni on muuten vaikea taas sietää villejä poikia. Siis oikeasti. Yritän muistaa, että he ovat lapsia, mutta en voi sietää pojilla niin usein esiintyvää itsekontrollin puutetta.

Johtuneeko siitä, että itse muistaa millainen itse ja kaverit oli siinä iässä?! Eli tietää että tietää ja osaa paljon, mutta ei halua käyttäytyä sen mukaisesti.



Minusta pikkuvanhat tytöt on ällöttäviä, ja juuri tuo "isissä" roikkuminen on jotenkin vastenmielistä.



En muutenkaan pidä edes kavereitteni tyttölapsista. Yritän kyllä ja lepertelen että kylläpä on suloinen ja herttainen ja diipadaapa. Koskaan ei tyttölapsien äiti kehu minun poikiani. Ei edes kohteliaisuudesta.



Tytöt ovat flegmaattisempia, kiehnääviä, mielistelijöitä jotka kuitenkin ajattelevat pahaa.



Ihan hirveää tekstiä kirjoitin, hämmästyttää itseänikin. Mutta näin minä ajattelen. En tiedä mistä mielipiteeni voi johtua.



Minulla on aina ollut hyvä isäsuhde ja "isän tyttö" olin minäkin. En roikkunut kaulassa enkä vinkunut enkä nuoleskellut, vaan teimme yhdessä miesten juttuja, pesimme autoa, teimme puutöitä, korjailimme asioita jne. Äidin kanssa välit jäivät hieman etäisemmiksi. JA ymmärrän näin jälkikäteen että hän asetti pikkuveljeni tärkeämmäksi itselleen. Näin ehkä itsekin toimisin jos minulla olisi tyttö.



Ei kannata ruveta haukkumaan minua tai ap:tä, näille tunneasioille kun ei voi mitään.



Onneksi olen saanut poikia, ihania mammanpoikia ;)

sinulla on solmukohta itselläsi vastaavassa iässä. Olit itse lapsi, johon vanhempasi eivät osanneet suhtautua oikein, sinua ehkä karsastettiin. Et voi ymmärtää sellaista mistä et ole itse saanut kokemusta.



Huomaan tuon saman puutteen yli 16-vuotiaiden teinien kohdalla. Olen täynnä hyviä ajatuksia ja kasvatusneuvoja vaikka minkä ikäisistä lapsista, mutta kaikki loppuu kuin leikaten samaan ikään kuin minua lakattiin ymmärtämästä.



Olen sokea tuolle iälle ja ajatusmaailmalle, en tiedä miten siitä luovitaan ulos vanhempana, Minunkaan vanhempani eivät osannneet, tunsin olevani vastenmielinen ja muutin pois kotoa 17-vuotiaana.

luen tekstiänne. Onko suhtautumisenne aikuisiin naisiinkin vuorattu samanlaisilla ennakkoluuloilla ja stereotypioilla, kun erityyppisiä naisia kyseessä.



Nämä erittelevät kuvauksenne toivat mieleeni, että paljon on armaan niitäkin naisia, joilla tuollainen suhtautumistapa oman sukupuoleen on, muttajotka eivät edes sitä tiedosta.



Tässäkö tämä nainen on naiselle susi alkuasetelma?

tuollainen. En ehkä yhtä omahyväinen, juttelin kyllä aikuisille, mutta ujo ehkä myös. En olisi ikinä ripustautunut isän kaulaan tai sanonut omahyväisesti vastaan aikuisille, ehkä siksi pidän sitä nytkin niin nolona tai tabuna, että ei niin saa muutkaan tehdä? Ehkä ajattelen että muiden pitää olla siinä samassa muotissa mitä minä olen itselleni ehkä pitänyt, tyyliin että tytön täytyy olla vaatimaton mutta söpö, kohteliaalla tavalla ulospäinsuuntautunut eikä saa tehdä fyysisestä numeroa itsestään.



Sitten taas muissa lapsissa olen lapsena inhonnut juuri sitä omahyväistä esittämistä, mutta jos nyt kävisi niin, että minulla olisi tyttölapsi, ja hän jossain tilanteessa yrittäisi vetää sellaista et-sinä-voi-minua-määrätä- tai olen-parempi-kuin-te-muut-roolia, niin miten siihen voi puuttua. Minä menen välittömästi juuri sellaiseen saarnaavaan ohhoh-mites-sinä-nyt-noin-tätimoodiin, jotenkin hämmennyn, eikä se toimi. Voinkohan luottaa, että oman tytön kanssa kasvaa yhdessä, ja kun lähtökohtana on se että lapsi on ollut oma (sukupuolineutraali) vauva, eikä yhtäkkiä vain joudu jonkun kuusivuotiaan tytön oidipaaliseen uhmaan, osaa olla luontevammin? Pahinta tässä on se, että todennäköisesti jos minä saan joskus tytön tai vaikka lapsenlapseksi tytön, hänestä tulee ihan samanlainen isokokoinen ja pikkuvanha...

Tytöt ovat flegmaattisempia, kiehnääviä, mielistelijöitä jotka kuitenkin ajattelevat pahaa.

että olet tainnut itse olla flegmaattinen, kiehnäävä, mielistelevä tyttö, joka kuitenkin on ajatellut pahaa. Nyt sinusta on sinusta on kasvanut flegmaattinen, irl mielistelevä nainen, joka kuitenkin ajattelee pahaa ja uskaltaa tuoda todellisen mielipiteensä julki ainoastaan nimettä netin keskustelupalstoilla.

Omaan lapseen on kuitenkin sellainen tunneside, että nuo asiat lakkaavat häiritsemästä. Itseäni ärsyttävät monet tyttäreni ikäiset, 8-vuotiaat tytöt, mutta oma tyttö ei ärsytä.

ja kutonen, kyllä tämä varmaan juuri sitä on, valitettavasti. En minä todellakaan pidä kaikista ikäisistäni naisista myöskään, mutta ei pahimmatkaan wt-äidit tai itseriittoiset kanamaiset naurettavimmat urakeskeiset akateemiset herätä samanlaisia tunteita kuin jotkut lapset. Aikuisiin osaan suhtautua, ja osaan ihan hyvin ajatella että jokaisessa on jotain hyvää ja jokaisella meistä on heikkoutemme. Niin siis toki en minäkään osoita minkäänlaista inhoa näitäkään tyttöjä kohtana, koen vain etten osaa suhtautua kaikkiin tilanteisiin. Ihan varmasti oikeassa tilanteessa osaisin suhtautua lämpimästi ja empaattisesti ja luottamuksellisesti myös tuohon isänsä kaulaa nuolleeseen tyttöön, mutta jos joutuisin hänen kanssaan enemmän tekemisiin, ottaisin varmaankin niissä minussa kielteisiä tunteita herättävissä tilanteissa etäisen yritäppäs-nyt-koitappas-olla-äläpä-viitsi-isotyttö-asenteen, eikä se ole se luonnollinen tapa oikeasti.



Mutta uskon, että miehillä on ihan samanlaisia tilanteita. Joku isä ei osaa suhtautua herkkään poikaansa lainkaan, eikä varmastikaan suhtautua muihin heikkoutta osoittaviin poikalapsiin myöskään.

tuollainen. En ehkä yhtä omahyväinen, juttelin kyllä aikuisille, mutta ujo ehkä myös. En olisi ikinä ripustautunut isän kaulaan tai sanonut omahyväisesti vastaan aikuisille, ehkä siksi pidän sitä nytkin niin nolona tai tabuna, että ei niin saa muutkaan tehdä? Ehkä ajattelen että muiden pitää olla siinä samassa muotissa mitä minä olen itselleni ehkä pitänyt, tyyliin että tytön täytyy olla vaatimaton mutta söpö, kohteliaalla tavalla ulospäinsuuntautunut eikä saa tehdä fyysisestä numeroa itsestään.

Sitten taas muissa lapsissa olen lapsena inhonnut juuri sitä omahyväistä esittämistä, mutta jos nyt kävisi niin, että minulla olisi tyttölapsi, ja hän jossain tilanteessa yrittäisi vetää sellaista et-sinä-voi-minua-määrätä- tai olen-parempi-kuin-te-muut-roolia, niin miten siihen voi puuttua. Minä menen välittömästi juuri sellaiseen saarnaavaan ohhoh-mites-sinä-nyt-noin-tätimoodiin, jotenkin hämmennyn, eikä se toimi. Voinkohan luottaa, että oman tytön kanssa kasvaa yhdessä, ja kun lähtökohtana on se että lapsi on ollut oma (sukupuolineutraali) vauva, eikä yhtäkkiä vain joudu jonkun kuusivuotiaan tytön oidipaaliseen uhmaan, osaa olla luontevammin? Pahinta tässä on se, että todennäköisesti jos minä saan joskus tytön tai vaikka lapsenlapseksi tytön, hänestä tulee ihan samanlainen isokokoinen ja pikkuvanha...

Omissa pohdinnoissa olen tullut siihen tulokseen, että pienet lapset lukee vanhempiaan paremmin kuin kukaan muu ketään, eli aistivat kyllä pienestäkin vihjeestä, mikä on sellaista käytöstä josta äiti/isi ei pidä. Sen takia omat lapset on aina parhaita. :) Eri asiana tietysti tahallinen uhmailu, mutta siihen ei pikkuvanhuus ym. piirteet suoranaisesti liity...

Itsekin olin helpottunut kun kuulin ensimmäisen lapseni olevan poika, ihan oman suhtautumiseni kannalta. Nyt kun olen jo äiti, on ihan helppo ajatella tyttölapsenkin saamista, mutta kyllä olisin itse joutunut pahempiin äitiyskriiseihin ekan synnyttyä, jos olisi ollut tyttö. Voi kuulostaa jotenkin julmalta jonkun mielestä, mutta ainakin tiedostan ongelmani ja haluan selvittää ne omassa päässäni, ennen kuin ehdin välittää niitä mahdolliselle tulevalle tyttärelleni. Suuret sympatiat ap:lle, samankaltaisia juttuja tälläkin suunnalla :)

T. 2

Minä myös pelkäsin jollain tavalla esikoista odottaessani, että osaanko olla tytön kanssa, ja siitä kai se lähtee että en ole kaikin puolin varma itseni kanssa. Pelkäisin tytön suhteen sitä tuleeko hänestä minunlaiseni vai ehkä sittenkin ihan erilainen, kumpi olisi parempi tai pahempi. Pojan ylpeä äiti minun on helppo olla, ja nähdä hänessä omia ominaisuuksiani, toisaalta antaa olla sellainen kuin on, esikoistytön suhteen se ei olisi ollut niin helppoa, luulen. Mutta tosiaan nyt kun olen pojan äitinä opetellut tätä rakastamista, heittäytymistä ja rakkauden vastaanottamista, ei enää pelota se tyttövauvan saaminen. Pystyisin jo kuvittelemaan läheisiä hetkiä pienen tytön kanssa ja miten ihana sellainen (minun oloiseni) tyttö voi olla, ainoastaan huolestuttaa minkälaiseksi suhde sitten kasvukipujen myötä muuttuisi, osaisinko pitää itseni oikeilla urilla.



Kuitenkin tiedän montakin ihanaa tyttöä, ja ehkä tässä ajan kanssa, kun väistämättä näen sukulaisten ja ystävien pikkutyttöjen kasvamista, alkaa tunteetkin muuttua. Ja ehkä iän myötä vieraannun itse entistä enemmän omasta lapsuudestani, hyvällä tavalla, ja sisäistän paremmin aikuisen roolin myös tyttöjen kesken.

itse en osaa tuohon muuta kommentoida, kuin että itseänikin ärsyttää sellaiset suureen ääneen KIMITTÄVÄT (tiedättehän sen yliärsyttävän kimeän tyttölapsen äänen...) muka kaikkitietävät pikkutytöt. Juuri olin eräällä seuramatkalla ja bussissamme istui edessäni sellainen 6 v. todella rasittavan oloinen tyttö, jota äiti ei tietysti komentanut yhtään, vaan kakara sai meuhkata, juosta (siis liikkuvassa bussissa!!) ja temmeltää miten sattui huvittamaan... Oli siinä hermot koetuksella. Samaisen mamman 9 v poika (samaa sorttia, kuin tyttökin käytökseltään) ei ärsyttänyt läheskään yhtä paljon...



Itselläni on 7 v. poika (onneksi..) ja ehkä tämä minunkin ärsytykseni pikkutyttöjä kohtaan johtuu vaan tottumuksen puutteesta. Luulenpa, että jos minulla olisi esim. molempia sukupuolia olevia lapsia, niin en suhtautuisi noihin ärsyttäviin ja kimittäviin pikkulikkoihin ihan niiin inhoavasti.