Millaista se on että pitää itsestään?

Minä olen vasta aikuisena oppinut pitämään itsestäni, kiitos psykoterapian. En edelleenkään ole itseeni mitenkään erityisen lääpälläni, mutta kuitenkin itselleni armollisempi ja sallivampi. Tunnistan vahvuuteni ja hyväksyn heikkouteni. En aseta muiden tarpeita automaattisesti omieni edelle. Puhun itselleni vähemmän vittumaisesti.

eipä se mitenkään tunnu missään. säälittää vaan sellaisten kohdalta kun se joku vaan puuttuu heiltä.

Hyvältä, rauhalliselta, kotoisalta. Yksin ollessa ei tunnu yksinäiseltä, vaan siltä, että on itsensä seurana.

Minäkin olen joskus miettinyt tuota. Helppo kai se on pitää itsestään, jos on hyvä ihminen ja elämä mallillaan. Eivät ole tällaisia rumia lihavia luusereita niin kuin minä.

Siltä että peiliin katsoessa tulee hyvä mieli, iloitsee omista onnistumisista ja tunnistaa omat vahvuutensa (ja kehityskohteensa), ei ota itseensä muiden huonoa käytöstä jne.

Mutta itsestään pitäminen ei välttämättä "tunnu" miltään vaan enemmänkin se on omaan minäkuvaan negatiivisesti suhtautumisen ja ahdistumisen vähyyttä.

Siltä, että nauttii itsensä seurasta, viihtyy siis hyvin. Ja kun tapaa muita, niin ajattelen luonnostaan, että muutkin pitävät minusta ja hassuinta tässä tietysti on se, että näin myös käy. En muista, että joku ei olisi pitänyt minusta.

Rauha ja tyytyväisyys. Toisaalta pyrkimys eteenpäin elämässä tunnustaen ja tunnistaen omat vahvuutensa ja rajoitteensa. Tasapaino. Pystyn kunnioittamaan itseäni ja muita.

Joskus ja joidenkin takia on pitänyt asettaa rajoja. Rajoja sille mitä itse sietää ja jaksaa ja voi hyväksyä. Oma olo on näin selkiytynyt.

Siltä ettei tyydy mihin tahansa vaan tahtoo vastaan ottaa ainoastaan parasta ja itselle hyväksi olevaa. Koskee niin ihmissuhteita, kuin työtä. Näkee sen että, toisen törppö käytös on hänen oma häpeänsä ei minun. Ei suostu enää mukautumaan kenenkään mielialoihin.

Vierailija kirjoitti:

Minäkin olen joskus miettinyt tuota. Helppo kai se on pitää itsestään, jos on hyvä ihminen ja elämä mallillaan. Eivät ole tällaisia rumia lihavia luusereita niin kuin minä.

Ei kyllä liity ulkonäköön tai rahaan. On paljon ihmisiä joilla on ulkoisesti kaikki, mutta silti eivät tunne onnellisuutta, eivätkä ole oppineet pitämään itsestään. Minäkin olen köyhä ja tavallisen näköinen, mutta pidän itsestäni.

m28 kirjoitti:

eipä se mitenkään tunnu missään. säälittää vaan sellaisten kohdalta kun se joku vaan puuttuu heiltä.

Miten se siis näkyy?

Vierailija kirjoitti:

Siltä, että nauttii itsensä seurasta, viihtyy siis hyvin. Ja kun tapaa muita, niin ajattelen luonnostaan, että muutkin pitävät minusta ja hassuinta tässä tietysti on se, että näin myös käy. En muista, että joku ei olisi pitänyt minusta.

Lapsuudessa en kokenut että minusta olisi pidetty, mutta sitten nuorena ja nuorena aikuisena koin rakkautta ympäriltäni ja tunsin olevani pidetty. Löysin myös tavan pitää itsestäni.  Sitten jotain taas tapahtui ja tuntuu kuin koko maailma inhoaisi minua.  Kun näen uusia ihmisiä iskee pelko ja uskomus että nuo eivät voi pitää minusta.  

Ja olen myös huomannut tuon, että yleensä se mitä muilta odottaa jollain tapaa, tapahtuu.  Tai se, että pitää itsestään saa myös muut pitämään itsestä.  Sama juttu jos ei pidä.

Like coming home.

Siltä, ettei ole epämääräistä pelkoa sisällä. Ei tarvitse yrittää olla jotakin. Väitän tunnistavani aika hyvin ne muut, jotka myös pitävät itsestään.

En kyllä ihan aina pidä itsestäni. Jos teen jotain väärää, tunnen häpeää. Vain narsistit eivät näe itsessään mitään vikaa. Minä olen viallinen ja sokeakin, mutta hyväksyn sen. Olenhan vain pieni ihminen siinä missä muutkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin olen joskus miettinyt tuota. Helppo kai se on pitää itsestään, jos on hyvä ihminen ja elämä mallillaan. Eivät ole tällaisia rumia lihavia luusereita niin kuin minä.

Ei kyllä liity ulkonäköön tai rahaan. On paljon ihmisiä joilla on ulkoisesti kaikki, mutta silti eivät tunne onnellisuutta, eivätkä ole oppineet pitämään itsestään. Minäkin olen köyhä ja tavallisen näköinen, mutta pidän itsestäni.

Niin. Sinä olet tavallisen näköinen, minä olen ruma. Sinä olet köyhä, minä olen mt-ongelmien vuoksi työkyvytön luuseri. En tule koskaan menemään töihin tässä elämässä.

Vierailija kirjoitti:

Siltä, ettei ole epämääräistä pelkoa sisällä. Ei tarvitse yrittää olla jotakin. Väitän tunnistavani aika hyvin ne muut, jotka myös pitävät itsestään.

En kyllä ihan aina pidä itsestäni. Jos teen jotain väärää, tunnen häpeää. Vain narsistit eivät näe itsessään mitään vikaa. Minä olen viallinen ja sokeakin, mutta hyväksyn sen. Olenhan vain pieni ihminen siinä missä muutkin.

Niin. Eihän itsestään pitäminen tosiaan tarkoitakkaan, että kuvittelisi olevansa täydellinen vaan sitä, että pitää itsestään virheistään ja vajavaisuuksistaan huolimatta.

Itsestäni pitäminen on minulta liikaa vaadittu. Riittänee että edes siedän itseäni, että pystyn elämään itseni kanssa.

Kiitän onneani siitä, että olen niinkin hyvännäköinen, kiva, älykäs ja taitava kuin olen. Vikojakin minussa on ja paljon, mutta hyvät puoleni korvaavat paljon ja niiden takia jaksan pitää itsestäni ja arvostaa minua. Yritän järjestää asiat niin, että saisin elää hyvälaatuista elämää ja toteuttaa itseäni.

Sitä vaan on, rauhallinen luonnollinen olo, ei tarvi tuijotella peiliin eikä vaihdella fb tai muita profiilikuvia vähä väliä. Ei välitä mitä muut puhuu ja viihtyy omanlaisissa vaatteissa, eikä yksin olo ahdista vaan rauhoittaa. Oman tiensä kulkija.