"ADHD:n diagnostisiin kriteereihiin lisätään pakollinen todiste ala-asteen koulupsykologikäynneistä."

Tämä poissulkee diagnoosit aikuisilta.

Ihan ok. Jos lapsella / nuorella on oikeasti adhd, niin kyllä se on passitetty koulupsykalle aivan taatusti, jossain vaiheessa peruskoulua. Vaikeudet koulussa ja/tai käytöksessä on oikeasti isoja, jos on hoitamaton adhd. Ihan jokaisella tuntemallani adhd-lapsella ja -nuorella on näin. 

Poikkeuksena ne, jotka on diagnosoitu jo ennen kouluikää, silloin "ongelma" tiedossa ja hoitokontakti jo muualle.

T. adhd-pojan äiti

Mun tyttärellä on adhd eikä ole käyntejä koulupsykologilla. Toki vaikeuksia ja muita selkkauksia oli. Tyttö oli kilpaurheilija koko lapsuutensa/nuoruutensa ja oli sen vuoksi fyysisesti niin väsynyt, että sellaista seinille hyppimistä ei varsinaisesti ikinä tullut. Ongelmat alkoivat sitten lukion jälkeen vasta, kun se vastuu omista hommista siirtyi kokonaan hänelle itselleen.

Kuulostaa huuhaalta.

90-luvulla koulupsykologin kanssa asioivat vain ne, jotka tappelivat oppituntien aikana.

Kognitiivisesti kyvykkäästä ADHD-tytöstä ainoa näkyvä jälki on ollut se, että todistuksessa käytös ja huolellisuus on alle 10 (koska läksyt tekemättä ja oppikirjat ja vihkot joka päivä, mutta kokeista silti kymppejä).

Osa vanhemmista vastustaa päiväkoti- tai kouluiässä lapsen tutkimuksia, vaikka huoli on selvä. Mites nämä nuoret sitten myöhemmin saavat tarvitsemaansa apua?

Vierailija kirjoitti:

Tämä poissulkee diagnoosit aikuisilta.

Aikuisilta on suljettu monia muitakin diagnooseja. Esim kehitysvamma tulee diagnosoida ennen 18 ikää. Myöhemmin ei onnistu. 

Johonkin niitä rajoja täytyy laittaa, määritellä. Ymmärrän kyllä mitä tuossa aloituksen ideassa tavoitellaan. ... jos jonkun koulussa ei ole ollut koulupsykaa, niin varmasti käy joku muukin terveydenhuollon ammattilainen, jos terkkarikäynnin aiheena on ollut kouluvaikeudet. Niin ne omassa lapsuudessa hoidettiin, 80-luvulla. Terkkarin juttusille mentiin tai vietiin, jos oli ns vaikeaa. 

Hah. Nytkö siihen reagoidaan kun aikuiset hakee apteekin piriä. No johan se kestikin. Kadut täynnä concertaa ja muuta myrkkyä.

Kaffebulla kirjoitti:

Osa vanhemmista vastustaa päiväkoti- tai kouluiässä lapsen tutkimuksia, vaikka huoli on selvä. Mites nämä nuoret sitten myöhemmin saavat tarvitsemaansa apua?

Näinpä. Nykyisten nuorten aikuisten ollessa lapsia moni vanhempi piti myös psykologilla käymistä stigmatisoivana nolona asiana, jota vältettiin viimeiseen asti.

Oma lastenhoitajani oli ehdottanut minun käyttämistäni psykologilla ylivilkkauden takia, mutta minua ei tietenkään viety ja asia vaiettiin kuoliaaksi. Kuulin siitä vasta kun aikuisena kerroin vanhemmilleni saamastani ADD-diagnoosista. Kouluiässä ei ollut ulospäin näkyviä ongelmia, olin jo oppinut teeskentelemään normaalia koulussa (ja olin siksi erittäin kuormittunut aina).

Eipä ollut juuri koulupsykologeja 80-90-luvuilla, ja jos oli niin siellä kävivät vain pahimmat raggarit. Eli aikuisten ADD jäänee tästä lähin diagnosoimatta ja hoitamatta.

Lähde?

Ei riitä psykiatrinen poliklinikka yläasteella? Pakko olla KOULUpsykologi ALA-asteella?

Ei meidän kunnassa edes ollut koulupsykologia. Kerran kävin jollain tohtorilla kun en osannut olla kuten opettaja halusi. Tuskin tästäkään enää merkintöjä löytyy... en ollut/ole ylivilkas kuitenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Lähde?

Ylilauta

Tyttöjen ja naisten diagnoosit vähenevät siis entisestään.

Kun puhutaan huolesta, niin väärä sana. Epäily on myöskin kauhea.

Ehkä vaikeudet eivät ole niiiiin isoja, jos ei ole missään vaiheessa ollut tarvetta koulupsykologille? Ehkä silloin ei tosiaankaan ole kyse adhd:sta, jos oireet ovat melko lieviä. Olisiko se niin paha? Ei kriteerit täytykään? 

Mitä lisäarvoa diagnoosi tuo myöhemmällä iällä, jos ne oireet eivät ole vaikeuttaneet elämää? 

Ymmärrän oikein hyvin, että lääkäreistä löytyy sellaisia, jotka haluavat vetää tiukemmat rajat adhd:n diagnosoinnille. 

Samahan se autismin kanssa. Tietty määrä kirjon piirteitä täytyy täyttyä, tai ei tule diagnoosia. Moni jää aspergerin rajoille, ja on silti selvästi joitain oireita. Mutta ei kuitenkaan diagnoosiin asti. Elävät kuitenkin ihan normaalia elämää, hieman erilaisina kuin muut. Myös aspergerin kohdalla kysytään, pyydetään miettimään (aikuista) tuoko diagnoosi hänelle lisäarvoa vai selviääkö kuitenkin kuten ennenkin. 

Lasteni kouluissa ei yhdessäkään ollut koulupsykologia. Molemmat ovat autismin kirjolla. Toinen sai diagnoosin yläkoulussa, ongelmat oli tiedossa jo taaperosta asti ja toinen pääsi tutkimuksiin vasta teininä osastojakson jälkeen.

Aika erikoiselta kuulostaa, että koulupsykologikäynti olisi diagnoosikriteereissä. Se kun ei kerro yhtään mitään ja siltä osin lapset olisivat hyvin eriarvoisessa asemassa.

Minun lapseni sai diagnoosin juuri, 22-vuotiaana.

Minulla kävi mielessä jo silloin kun oli lapsi, mutta kun tarhan/koulun mielestä ei ollut ongelmaa, niin...

Yläkoulussa ja lukiossa toki kävi kuraattorilla tms., muttei alakoulussa.

Yläkoulussa alkoi kiusaaminen, ja siitä sosiaaliset pelot.

Jännä nyt kun sai lääkityksen, niin keskittymiskyky tuntuu parantuneen, pystyy saattamaan asioita loppuun, ja jospa saisi vielä sen ammatinkin opiskeltua.

Ei ole mikään höseltäjä häirikkö ollut, ennemminkin hiljainen koulussa, mutta keskittymisen ongelmat tuntuivat näkyvän siinä että arkielämänkään asiat eivät sujuneet jos ei vietessä muistuta, jos silloinkaan.

Järkevä muutos. Nykynuoriso keksii itselleen kaiken maailman diagnooseja, ettei vaan tarttis mennä töihin.

Kaffebulla kirjoitti:

Osa vanhemmista vastustaa päiväkoti- tai kouluiässä lapsen tutkimuksia, vaikka huoli on selvä. Mites nämä nuoret sitten myöhemmin saavat tarvitsemaansa apua?

Niin, valitettavasti osa vanhemmista aiheuttaa lapsilleen elämänmittaista harmia. Miten siihen voitaisiin vaikuttaa? Jos vanhemmat ovat hoitovastaisia jossain fyysisessä (esim, leikkaus) niin yhteiskunta voi puuttua helpommin. Mutta esim adhd:n kohdalla vanhemmat saavat olla hoitamatta kokonaan. 

Sama juttu kehitysvammadiagnoosin kanssa. Jos vanhemmat kokevat sen stigmatisoivana, niin he eivät tutkituta lastaan. Heillä on siihen täysi oikeus (valitettavasti!)

Ja 18 ikävuoden jälkeen on myöhäistä. Nuori jää ilman kaikkea sitä vammaishuollon tukea, mihin hänellä muuten olisi oikeus.