Jos erossa lapset jääkin isälle?
Onko se sitten viimeinen niitti epäonnistuneeseen äitiyteen?
Minusta tuntuu niin ylivoimaiselta tämä pikkulapsi arki. Kitinää, narinaa, huutoa, riitelyä ja siihen päälle huono parisuhde. Mies antaa ymmärtää, että hän tekee "kaiken". Vaikka minä kuitenkin pyöritän arjen. Toki auttaa lapsien kanssa ja joitakin kotitäitäkin tekee, mutta kyllä mun mielestä meillä aika paljon revitään mun selkänahasta.
Olen aivan uupunut ja ilo elämään ja lapsiin on kadonnut. Ystäväni päätti elämänsä vuosi sitten samanlaisen tarinan päätteeksi. Niin ymmärrän häntä, vaikken itse tuollaiseen pystyisikään.
Nyt olen vakavasti harkinnut eroa. Aiemmin olen miettinyt pärjääämistäni kahden lapsen kanssa niin fyysisesti, psyykkisesti ja rahallisestikin, mutta nyt olen alkanut miettiä vaihtoehtoa, että jos lähtisinkin ihan yksin. Voisihan olla, että silloin voisin olla parempi äiti lapsillenikin.
Kauhistuttaa vaan muiden ajatukset, koska tällaista päätöstä vääjäämättä joutuisi selitellä koko ajan.
Näin ei kuitenkaan voi jatkua.
Kommentit (17)
kun molemmat vanhemmat katon alla. He kylla jaksavat antaa anteeksi hyvin kauan, mieluummin ottavat vastaan huudot kuin sen, etta joutuvat matkustamaan kahden heidan rakkaimman ihmisen valia.
Ja taman kertoo aitipuoli. Vaikka mieheni lapset ovat riitaisasta suhteesta, he mieluummin elaisivat vielakin siina.
uskon että päällimmäiset ongelmat ovat uupumus, ehkä masentuneisuus ja sinulta on oman elämän pointti hukassa. Kaikkiin näihin voi saada apua.
Onnellinen äiti on lapsen paras turva. Ja sellaiseksi voit tulla hoitamalla itsesi kuntoon.
ja kerää voimia siihen että saat selvitettyä asioita miehesi kanssa.
Minäkin olen äitipuoli ja tunnen monia muita äitipuolia, ja aina sama juttu. Vain jos toinen puolisoista on ollut täysjuoppo, narkkari tai väkivaltainen tai kaikkia näitä yhtä aikaa, joku vanhemmista lapsista saattaa pitää eroa hyvänä juttuna. Yleensä epätoivoisimpienkin perheiden lapset haluaisivat vanhempiensa pysyvän yhdessä ja eron jälkeen he toivovat, että vanhemmat palaisivat yhteen.
Itse olen riitaisasta perheestä, jossa vanhemmat olivat koko ajan riitelemässä ja väliin pidettiin jopa yli puolen vuoden mykkäkouluja. Itse olisin halunut, että vanhempani olisivat eronneet, sillä oli hyvin ahdistavaa olla koko ajan sellaisessa ilmapiirissä. Siten itse olen sitä mieltä, että ellei tilannetta saada millään terapialla tms. ratkeamaan, niin ero on paras ratkaisu. Mutta ensin kannattaa kääntyä ammattiauttajan puoleen. Vaikka neuvolan kautta. Myöskin vähitellen voisit koettaa saada miehesi avulla pientä omaa aikaa esim. kävelylenkkejä varten. Kun kunto vähän kasvaa, niin yleensä vaikuttaa myös mieleen piristävästi. Josko ne asiat siitä kirkastuisivat.
Ei avioero välttämättä ratkaisisi ongelmiasi vaan aivan varmasti toisi niitä lisää. Mitä jos menisit lääkäriin ja ottaisit vastaan hoitoa masennukseesi? Olet uupunut ja iloton, siinä on jo kaksi masennuksen oiretta, lisäksi se, että olet edes miettinyt hengen ottamista itseltäsi, on kolmas.
mutta nyt olen alkanut miettiä vaihtoehtoa, että jos lähtisinkin ihan yksin. Voisihan olla, että silloin voisin olla parempi äiti lapsillenikin.
Pillereillä tätä jokapäiväistä paskaa jaksaa paremmin. Kokemusta on.
yh-isät ovat pyhimyksiä. Yh-äidit ovat hylkiöitä.
Kirkolla on esimerkiksi perhetyöntekijöitä, jotka auttavat ilmaiseksi. Keskustelukin jo tekee hyvää. Tsemppiä! Rukoilen sinun ja perheesi puolesta.
eihän se pikkulapsiaika kestä kun muutaman vuoden!!
eikö vois ennemmin hankkia lastenhoito tai kodinhoitoapua?
Viikko-viikko tai 2päivää ja kolme viikonloppuna. Itse mietimme että josko tekisimme niin että minä hoitaisin päivät lapsia niinkuin ennenkin mutta lähtisin omaan kotiin miehen tullessa töistä.
Saattaisi toimia kunnes tulee kuvaan uusia puolisoita...
No ei tietenkään vain lasten takia.
On meillä parisuhdekin ihan solmussa ja mies ei halua mihinkään terapiaan.
Tuntuu vaan siltä, että lapsilla voisi olla asiat paremmin, jos liian väsynyt ja huutava äiti ei asuisi saman katon alla.
Tiedän, että pitäisi hakea ammatti apua, mutta sekin tuntuu olevan niin työn takana. Kerran olen hakenutkin apua väsymyksen takia, mutta en saanut aikaa lääkärille, ku aikoja ei vaan ole.
Tuntuu myös, että tämän kaiken arjen pyörityksen, jota teen koko ajan äivan jaksamiseni äärirajoilla, en pysty huolehtimaan omasta hyvinvoinnistani. Se on myö syksi syy, miksi ajattelen, että etäisyys tähän kaikkeen voisi auttaa. En tiedä. Elämä on ihan solmussa ja umpikujassa.
Eli erottiin ja lapset (molemmat silloin alle kouluikäisiä) jäi isälleen asumaan. Lapset oli minun luona aina perjantaista sunnuntaihin. Vajaan vuoden isä jaksoi, kunnes soitti että lapset häiritsee arkea ja ensin tuli vanhin minun luokse asumaan ja vähän ajan päästä nuorempi.
Ja sitten ulkopuolisten suhtautumiseta asiaan: minusta tuli huora, lasteni hylkääjä ja lasten isälle rahanlypsykone. Ei muiden puheet minua niinkään haitanneet, koska minä tiedän miten asiat oikeasti oli, mutta kyllä huomasi ettei asenteet naisia kohtaan ole muuttuneet miksikään vaikka elettiin jo 2000 -lukua.
Miehet lähtee ja lapsia ei haluta edes tavata, mutta se on kaikkien mielestä ihan ok, koska "ne on miehiä", ihan kuin niillä ei olisi osaa ja arpaa niiden lapsen saattamissa tähän maailmaan tai vastuuta siitä kun ne tässä maassa jo ovat.
Jopa osa omista sukulaisistani lopetti yhteydenpidon minuun, koska "olin hylännyt omat lapseni". Arvatkaa onko kukaan sanonut poikittaistakaan sanaa lasten isälle, nyt kun lapset asuvat minun luonani... niinpä.
itsensä voi koota uudelleen. Lue kiinnostavia kirjoja, mieti mitä todella tahdot tehdä, mitkä asiat antavat sinulle hyvän olon ja lisää virtaa.
Pikkulapsiaika saa helposti unohtamaan oman itsen ja yhtäkkiä huomaakin elävän muiden elämää, ei omaansa. Onni ei löydy eristäytymällä maailmasta vaan opettelemalla kuulumaan elämän virtaan.
uskotko olevasi onnellisempi yksin?
uskotko olevasi onnellisempi yksin?
En usko, että olisin onnellisempi, mutta toivon, että lapset olisivat onnellisempia ilman raivoavaa äitiä. Ja jos sitte saisin omat asiani kuntoon.
Tähän väliin pitänee huomauttaa, että en ole laiminlyönyt lapsiani, pidän heistä hyvää huolta ja rakastan, mutta uupumus tuntuu vievän minut kokonaan ja alan jo pelkäämään itse itseäni ja pelkään tämän kaiken vaikuttavan myös lapsiimme.
Päälimmäinen ajatus siis on, että luulen lapsien voivan paremmin ilman minua. Jos heilläö olisi äiti joka oikeasti jaksaa olla heidän kanssa, jos sen ei tarvitsisi jaksaa 24/7.