Lue keskustelun säännöt.
miehen sitoutumiskammo
01.08.2010 |
Olemme seurustelleet nyt 2-vuotta. Mies on 26-vuotias ja itse olen 20. Olen todella perhekeskeinen ja tykkään unelmoida ja suunnitella asioita, mies ei. Kysyessäni häneltä, että menisimmekö seuraavana sunnuntaina leffaan, hän vastaa ettei tee suunnitelmia niin pitkän ajan päähän (wtf?). Alkuun asuin toisessa kaupungissa ja n. vuoden kaukosuhteen jälkeen muutin suureen kaupunkiin josta en alkuun tuntenut muita kuin miehen. Olen töiden kautta saanut paljon kavereita mutta ikävöin perhettäni. Alkuun itkinkin itseni uneen kun elämä täällä ei ollutkaan sitä mitä olin kuvitellut: vietin suuren osan ajasta töissä tai yksin kotona. Kotikaupungissani olisin päivät viettänyt töissä/ ystävien luona.
Olen monesti kysellyt mieheltä haluaisiko hän jo muuttaa kanssani yhteen mutta hän vain ahdistuu ja sanoo, että ei ole vielä valmis. Kun kysyn osaako hän sanoa n. suurinpiirtein milloin olisi odotettavissa yhteenmuutto niin hän vain hermostuu ja sanoo, että kun on valmis. En jaksa tajuta tätä, sillä eihän kyse ole mistää kihloista tai lasten teosta. Koetan olla painostamatta häntä tässä asiassa mutta on pakko myöntää, että tämä tilanne syö minua aika paljon.
Haluan muuttaa yhteen koska rakastan häntä ja haluan herätä joka aamu hänen viereltään. Hän on töissä baarissa ja itse olen myyjänä joten näemme toisiamme suht "harvoin" (su, ma, ti, iltaisin töiden jälkeen). Yhteenmuttomme mahdollistaisi senkin, että näkisimme toisiamme enemmän ja pakko myöntää, että rahatilannekin helpottuisi huomattavasti. Tuntuu pahalta kun toisen unelma on toisen painajainen :/
miltä teistä tälläinen suhde vaikuttaa? onko kenelläkään muulla miestä joka olisi sitoutumiskammoinen? Painotan nyt, että en halua painostaa miestä muuttoon. Tulee ahdistunut tunne kun kaverit muuttavat yhteen ja elävät omaa elämäänsä ja meidän suhde vain junnaa paikoillaan ja saan varoa sanojani ettei mies mene paniikkiin.
Kommentit (8)
Me muutettiin miehen kanssa yhteen puolen vuoden yhdessä olon jälkeen koska meistä molemmista se tuntui oikealta. Yhdessä ollaan oltu kolme vuotta ja lapsi on nyt tulossa. Kihloihin ei olla vielä menty, hieman asiasta kyllä juteltu.
En varmaankaan itse jaksaisi enää tuollaista jahkailua. Miehilläkin jo ikää sen verran etteivät ainakaan enää nuorru. Sanelisin suoraan ehdot ja omat toivomukset ja jos ei miellytä niin sitten on tehtävä ero päätös. Jatkaisin elämää yksikseen katsellen uusia tilaisuuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tosin aivan toisenlaisista lähtökohdista.
Olemme tunteneet vasta toukokuusta, asumme eri paikkakunnilla ja olemme molemmat yli nelikymppisiä. Meillä on molemmilla kaksi lasta ja olemme jo kerran menneet naimisiin tahoillamme.
Tämä asetelma riittä minulle tällä hetkellä, mutta on kyllä myönnettävä, että pikkasen ahdistaa, kun yhteisestä tulevaisuudesta ei voi puhua. Samoin seuraavan tapaamisen sopiminen on yleensä äärimmäisen hankalaa.
Olen yrittänyt ratkaista tätä sitoutumisongelmaa, jotta pääsisin vaikuttamaan tai jopa poistamaan sen kokonaan... ja tullut tulokseen, että jossain elämänvaiheessa hänen on täytynyt pettyä tosi rankasti?! Tämä ilmiö liittyy nimittäin mielestäni hyvin kiinteästi luottamukseen, tai siis sen puutteeseen parisuhteessa...
Hänellä on ollut traumaattisia kokemuksia takanaan edellisissä suhteissa.
Ollaan oltu vuosi yhdessä tosin vasta.
En halua painostaa häntä, mutta olishan se kiva jos asuttaisi edes yhdessä, se riittäisi minulle. Naimisiinmenot ja muut olisi kiva lisä tietysti.
Mulla oli sama tilanne, mies 8v.vanhempi tosin. Se on vain veruke, se sitoutumiskammoisuus, ts tiirailee parempaa ja mahdollisuuksiaan ja kun oikea löytyy, jäät kuin nalli kalliolle. Asuimme 5v yhdessä tämän miehen kanssa, oli puhetta lapsista, mies kosi jne., mutta aina vitkutteli sillä sitoutumiskammollaan ja lopulta häipyi. Ei ollut varma ja en ollut tarpeeksi hyvä hänelle hänen mielestään. Jos sulla sama tilanne, älä tuhlaa aikaa.
Minun ex-poikaystäväni oli tai on sitoutumiskammoinen. Se on yksi syy miksi hän on ex eikä nyx. Jätin hänet kun suhde ei edennyt enää lainkaan. Junnasimme paikallaan pitkiäkin aikoja. En tarkoita että sinun pitäisi ottaa ero mutta itse en jaksanut tilannetta. Olen ennemmin sinkku kuin suhteessa jossa saa pelätä sanomisiaan ettei aiheuttaisi riitaa... Onko miehelläsi jotain traumoja liittyen sitoutumiseen edellisistä suhteista tai lapsuudesta? Painostamalla asia ei ainakaan etene joten sinun on keksittävä muu keino. Oletko miettinyt pystyisittekö setvimään asiaa jonkun ammattilaisen kanssa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen seurustellut poikaystäväni kanssa 2;7 vuotta ja asumme edelleen erillään. Minulla on kohta 5-vuotias poika ja hän pitää poikaystävääni melkeinpä isänään, koska näkee vain vähän omaa biologista isäänsä. Alkuseurustelumme oli aivan mahtavaa aikaa, en ole ollut ikinä niin onnellinen! Olen jo pitkään halunnut puhua poikaystäväni kanssa tulevaisuudesta ja perheen perustamisesta, vaikka me olemmekin jo tavallaan perhe, asumme vain eri osoitteissa..en tiedä onko hän sit.kammoinen vai vaan halukas olemaan itsenäinen, mutta minua tilanne ärsyttää, haluisin edes haaveilla ja jutella yhteisestä tulevaisuudesta! Hänen kanssaan ei voi millään tavalla puhua asiasta, hän vaan ahdistuu ja muuttuu hyökkääväksi. hänen kaverinsa ovat perheellisiä suurin osa ja asuvat yhdessä. jotenkin tuntuu, että pitääkö hän minua "sinä oikeana" vai vielä haaveilee jostain muusta? yritin vähän aikaa sitten taas jutella ja kysyin mitä hänelle merkitsee perhe? hän lähti menemään..kaikki on hyvin kun en ajattele tulevaisuutta vaan nautin vain tästä päivästä ja yhteisistä tekemisistämme poikani kanssa..kuitenkin tuntuu, että lakkaan elämästä kun lakkaan haaveilemasta.. voi ahdistus!
Minäkin oon seurustellu pian kaks ja puol vee ja suhde ei etene mihinkään. Yritin syksyllä kysellä että milloin muutetaan yhteen ja tehdään lapsia,mutta mies hermostui ja löysi asioista ensin huonot puolet.. hyviä ei sitten kuulunutkaan. Itse oon 28 ja mies 32. Että jos ei tän vuoden puolella ala homma etenemään,niin saa olla sitte etenemättä. Ei huvita arpoa,että ollako vai ei.. :(