Lue keskustelun säännöt.
Äitini häpesi lapsuudessani kotiamme
11.11.2022 |
Asuimme pienessä kaksiossa. Äiti ei kehdannut kutsua vieraita, kun hävetti pieni koti. En ymmärrä vieläkään. Äitimme oli siis leski ja kolmen lapsen yksinhuoltaja.
Kommentit (20)
Miksi et ymmärrä. Minä ainakin ymmärrän. Tilava koti ja trendikäs sisustus on sellaisia asioita millä varsinkin monet naiset leveilee. Tuleehan siinä alemmuudentunne jos ei itsellä ole vaikka haluaisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen samassa tilanteessa kuin äitisi. Koen häpeää, sillä kaikilla tuntuu olevan vähintään kolmio ja kaunis sisustus. Minulla ei ole jaksamista sisustaa ja en kyllä osaisikaan. En halua kutsua kotiin ketään ja sen vuoksi ihmissuhteetkin on näivettyneet.
Eikö omaa kotoista kotiaan ja elämäänsä voisi rakastaa sellaisena kuin se on? Eikö tässä maailmassa ole paljon tärkeämpiä asioita kuin jokin toiselämän "upein koti" -kilpailu.
Minä häpesin lapsuudessani sitä, että asuin rintamamiestalossa. Siihen aikaan (1970- luvulla), tiilitalo oli hienoa. Lisäksi häpesin vanhempieni ammatteja; isä oli putkimies ja äiti myyjä. Eräät luokkatoverini eivät halunneet olla kanssani, koska tulin köyhistä oloista.
Vierailija kirjoitti:
Miksi et ymmärrä. Minä ainakin ymmärrän. Tilava koti ja trendikäs sisustus on sellaisia asioita millä varsinkin monet naiset leveilee. Tuleehan siinä alemmuudentunne jos ei itsellä ole vaikka haluaisi.
Ei minulle tule. Olen iloisesti köyhä ja onnellinen pienestä, vaatimattomasta elämästäni.
Vierailija kirjoitti:
Minä häpesin lapsuudessani sitä, että asuin rintamamiestalossa. Siihen aikaan (1970- luvulla), tiilitalo oli hienoa. Lisäksi häpesin vanhempieni ammatteja; isä oli putkimies ja äiti myyjä. Eräät luokkatoverini eivät halunneet olla kanssani, koska tulin köyhistä oloista.
Molemmat vanhemmistani työskentelevät keittiössä. Tiedän, mitä tarkoitat tuolla vanhempien ammattien häpeämisellä :( Ihan tyhmää, pärjäsimme ihan hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen samassa tilanteessa kuin äitisi. Koen häpeää, sillä kaikilla tuntuu olevan vähintään kolmio ja kaunis sisustus. Minulla ei ole jaksamista sisustaa ja en kyllä osaisikaan. En halua kutsua kotiin ketään ja sen vuoksi ihmissuhteetkin on näivettyneet.
Eikö omaa kotoista kotiaan ja elämäänsä voisi rakastaa sellaisena kuin se on? Eikö tässä maailmassa ole paljon tärkeämpiä asioita kuin jokin toiselämän "upein koti" -kilpailu.
Ei ole kyse kilpailusta. En viihdy kotonani itsekään. Ei ole osaamista eikä jaksamista tehdä uusia vikahankintoja. Koti on vain kasa tarpeellisia huonekaluja, seinillä ei tauluja kun en tiedä mikä sopii. Kun 54m2 kaksioon ahtaa kolmen ihmisen tavarat ja elämän ei oikein jää tilaa muuhun. Haaveilen yllättävästä rahasummasta, että voisimme muuttaa parempaan.
Vierailija kirjoitti:
Minä häpesin lapsuudessani sitä, että asuin rintamamiestalossa. Siihen aikaan (1970- luvulla), tiilitalo oli hienoa. Lisäksi häpesin vanhempieni ammatteja; isä oli putkimies ja äiti myyjä. Eräät luokkatoverini eivät halunneet olla kanssani, koska tulin köyhistä oloista.
Mun yksi luokkakaveri, 70-luvulta, asui vanhassa puutalossa ja sen äiti oli yksinhuoltaja, muistaakseni myyjä. Mun mielestä niitten koti oli tosi hauska ja erilainen, oli kiva käydä niillä. t. se tiilitalon tyttö
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä häpesin lapsena myös kotiamme. Asuimme 80-luvulla kerrostalokaksiossa 4 henkilöä pienellä paikkakunnalla, joten kaikki kaverit asui niissä tiilitaloissa. Nyt kahden teinin yhäitinä häpeän hiukan rivarikolmiota, vaikka tilaa on enemmän, mutta asunnon kunto on nähnyt parhaansa päivät 90-luvulla. Häpeä - Suomalaisten kansallisaarre
Näyttää olleen sama ajatus tiilitalosta vuosikymmenestä riippuen. Itse olin lapsi 60 luvulla. Muistan ajatelleeni, että tiilitalossa tai rapatussa omakotitalossa asuu " hienoja" ihmisiä.
En kyllä muista hävenneeni omaa kotiani, rintamamiestalo.. Isä oli tehtaassa töissä, äitikin oli työssä, hän oli isää koulutetumpi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
... kommentti 10, piti kirjoittaa vuosikymmenestä riippumatta....
Kyllä minuakin hävettää. Miehen ja lapsen kanssa asutaan pienessä mummonmökissä keskellä ei-mitään ja toinen lapsi on tulossa. Huoneita ei ole kuin tupa ja kammari, mutta pakko on johonkin mahtua. Vieraita, edes vanhoja kavereita en ole kehdannut kutsua käymään, kyllä tämä sen verran masentavaa on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä haisi sisälläkin lehmänlanta, koska asuimme maalaistalossa. En tiedä häpesikö äiti kotiaan, mutta aina tuntui että muilla oli paremmat kodit kuin meillä.
Minä häpesin lapsena tupakalle haisevaa kotia ja rumia huonekaluja. Vanhemmat poltti tupakkaa sisällä aivan hirveät määrät.
Itse olen aikuisena asunut vanhoissa vuokra kerrostaloissa, mutta aina olen tykännyt kodistani. Siistiä ja mieluisat huonekalut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä myös häpesin kahta edellistä kotiamme vaikka ne olivat isompia kuin nykyinen. Asunnot eivät ollenkaan kuvastaneet sitä, mitä itse olen tai meidän perhe. Toki lapset niissä viihtyivät, mutta en olisi tahtonut asua koko paikkakunnalla. Sekään ei johtunut naapureista tai muusta, ympäristö oli tavallaan ok ja helposti siitä ehkä saikin sitten juuri kuvan, että sitä me oltiin ihan tietoisesti rakennettu ja tavoiteltu. Inhosin koko kaupunkia ja oikeasti masennuin niissä maisemissa. "koti" ei tuntunut yhtään kodilta. Esim. kun poljin asemalta kotiin muistan miettineeni mikä siinä kaupungissa on vain niin pielessä minusta, miksi en voi olla positiivinen... jokainen ohiajava auto, kaikki vastaantulijat... mietin vaan, että ei meistä kyllä kukaan täällä VOI OLLA onnellinen.
Muutimme pois miehen ja lasten kanssa melkolailla hetken mielijohteesta. Tuli sellainen hetki, että oli rohkeutta ja pidettiin kiirettä. Nyt ihan oikeasti pidän kotiamme kodikkaana ja ihanana paikkana vaikka keittiön kaapit on 50-luvulta (vanhat pierut!) ja koko ajan saa olla tekemässä jotain. Ihana paikka eikä hävetä kutsua ihmisiä koska tällaisia me oikeasti olemme.
Ehkä jollain toisellakin kotihäpeä ei johdu neliöistä tai sotkusta, tyylistä... jos se vain ei tunnu kodilta, omalta paikalta. Siellä on ikävä henki ja tunnelma ja sen välittyminen jotenkin hävettää.
En ymmärrä tuota tiilitalojen hehkutusta, mitä ihmeellistä niissä on? Itse häpesin meidän sekalaista sisustusta (=mikään ei sopinut yhteen väreiltä tai kuoseiltaan), mutta oli kivaa kun muiden perheillä ei ollut 12 hehtaaria maata talonsa ympärillä. Siitä olin aina iloinen, ja hevosista tottakai.
Vierailija kirjoitti:
Minä häpesin lapsuudessani sitä, että asuin rintamamiestalossa. Siihen aikaan (1970- luvulla), tiilitalo oli hienoa. Lisäksi häpesin vanhempieni ammatteja; isä oli putkimies ja äiti myyjä. Eräät luokkatoverini eivät halunneet olla kanssani, koska tulin köyhistä oloista.
Sama juttu mulla. Häpesin rintamamiestaloamme. Kylmä eteinen ja rappukäytävä. Siitä keittiöön ja vanhempien makuuhuoneen kautta kuljettiin olkkariin. Kavereilla ne tiilitalot ja lämpimät eteiset ym. Olin jossain vaiheessa kauhean kateellinen. Päätin, että oma taloni on 1- kerroksinen tiilitalo sitten joskus. Ja kuinkas kävikään. Yli 15v jo asuttu rintamamiestalossa enkä pois muuttaisi, täällä on kotoisaa. Tosin meillä hieman fiksumpi huonejärjestys ym. kuin talossa jossa vanhempani edelleen asuvat.
Asuimme pienessä rintamamiestalossa, ja kylään kutsuttiin niin sukulaisia kuin tuttaviakin. Kovin varakasta porukkaa ei hekään olleet. Mihinkään luksukseen ei tuttavapiirissämme ollut kukaan tottunut.
Meillä oli siistiä ja kotoisan näköistä. Meillä viihdyttiin.
Paikkakunnan rikkailla oli tiilitaloja, joissakin jopa espanjalaisia kaaria ym. erikoisuuksia. Ne tuntuivat siihen aikaan hienoilta.
Kun kävin äskettäin kotipaikkakunnalla, niin ne upeiksi muistamani talot olivatkin yllättävän pieniä ja kulahtaneen näköisiä. Jotkut suorastaan mauttomia. Aika oli tehnyt tehtävänsä.
Muakin hävettää, mutta se, että on kamala sotku ja turhaa roinaa joka paikka täynnä :( Hävettää edes avata ovea, jos joku naapuri on rapussa. Vieraita ei voi koskaan kutsua. Lasten kanssa on lähes mahdoton siivota, eikä heille ole hoitajaa. Eletään sitten täällä paskakasakaatopaikalla. :(
Häpeä häpeä häpeä. Nykyään pitää hävetä joka päivä jotain, että saa instagrammiin päivitettävää.
Olen samassa tilanteessa kuin äitisi. Koen häpeää, sillä kaikilla tuntuu olevan vähintään kolmio ja kaunis sisustus. Minulla ei ole jaksamista sisustaa ja en kyllä osaisikaan. En halua kutsua kotiin ketään ja sen vuoksi ihmissuhteetkin on näivettyneet.