Olen ihan todella väsynyt perheen äiti :(

Eipä tämä arki aina niin kovin kivaa ole. Itse olen luopunut ajatuksesta siististä kodista. Tää on tällainen lapsiperheen huusholli ja se näkyy. Lisäksi meillä syödään viikolla välillä eineksiä tai pakasteita. Mä menen sieltä mistä aita on matalin, ainakin siihen asti kunnes lapset on omatoimisempia.

Mies "auttaa"?! Tuossa teillä se suurin ongelma on, hän on ihan yhtä paljon vanhempi tuossa perheessä kuin sinäkin, eikä mikään palkattu/palkaton apulainen. 

Lähde lomalle ja jätä koti miehen hoidettavakseen viikoksi. Miksi naiset perustaa perheen miehen kanssa joka ei halua kotia hoitaa.

Kotihommat ylös ja jaatte ne suhteessa 75% sinä ja 25% mies (kun kerran teet 50%  työaikaa). Mies ottaa esim truokahuollon kokonaan niskoilleen. Sulle jää silti siivoukset, pyykit ja ne lasten hommat Ja sen verran tuosta rasvauksesta, meillä on atoppikko perheessä, jonka ihoa on rasvattu aamuin illoin nyt 15v, se vie päivässä aikaa 10-15 min. Että ei nyt ihan karmea rasti mielestäni... 

7 ja 8 vuotiaat on jo isoja, ja teet vielä 50% työaikaa eli tosi vähän.

Kuulostaa siltä että vikaa on suuresti teidän suhteessa ja tyytymättömyydessä toisiinne. Ja pohjimmiltaan varmaan myös itseenne, josta se heijastetaan toiseen. Pariterapiaa suosittelen.

Sulla on jo aika isot lapset ja teet vähän töitä, en ymmärrä sua nyt yhtään

Vierailija kirjoitti:

7 ja 8 vuotiaat on jo isoja, ja teet vielä 50% työaikaa eli tosi vähän.

Kuulostaa siltä että vikaa on suuresti teidän suhteessa ja tyytymättömyydessä toisiinne. Ja pohjimmiltaan varmaan myös itseenne, josta se heijastetaan toiseen. Pariterapiaa suosittelen.

Tuo on minun mielestäni se työläin vaihe kun ei ole enää päivähoitoa, mutta on kuitenkin pieni lapsi jonka lomat esimerkiksi on todella hankala järjestää. Tarvitsee myös ohjausta yms paljon edelleen.

Helpoin vaihe oli päiväkoti-ikä, kun silloin oikeasti oli se haluattaessa kokopäivähoito ilman stressiä lomista, iltapäivistä tai liian aikaisin loppuvasta iltiksestä tai aamuista, jolloin lapsi menee vasta kympiksi jne.

Koita hakea kotiapua. Täällä päin saa seurakunnalta apua, en tiedä miten sinun kunnassa. Myös keskusteluapu voi auttaa. Puhu miehellesi myös. Tsemppiä!

Lasten lapsuusaika menee kyllä lopultakin tosi nopeasti niinkin olet varmaan jo huomannut, varsinkin sitten kun ovat jo koulussa. Kun itsenäistyvät kaikki muuttuu kokoajan helpommaksi. Sitten lentävät pesästä ja sulla on taas kaikki aika itselläsi tehdä mitä haluat. Ei ole enää pitkä aika.

Sanon vaan kirjoitti:

Lähde lomalle ja jätä koti miehen hoidettavakseen viikoksi. Miksi naiset perustaa perheen miehen kanssa joka ei halua kotia hoitaa.

Tai mies hoitaa kotia, mutta ei siten kuin nainen haluaa. Ei mulla ollut mitään ongelmia hoitaa arkea kun vaimo oli parikin viikkoa pois putkeen. Itse asiassa kaikesta tuli yksinkertaisempaa ja sen kuuluisan metsätyön määrä varsinkin romahti ihan älyttömästi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

7 ja 8 vuotiaat on jo isoja, ja teet vielä 50% työaikaa eli tosi vähän.

Kuulostaa siltä että vikaa on suuresti teidän suhteessa ja tyytymättömyydessä toisiinne. Ja pohjimmiltaan varmaan myös itseenne, josta se heijastetaan toiseen. Pariterapiaa suosittelen.

Tuo on minun mielestäni se työläin vaihe kun ei ole enää päivähoitoa, mutta on kuitenkin pieni lapsi jonka lomat esimerkiksi on todella hankala järjestää. Tarvitsee myös ohjausta yms paljon edelleen.

Helpoin vaihe oli päiväkoti-ikä, kun silloin oikeasti oli se haluattaessa kokopäivähoito ilman stressiä lomista, iltapäivistä tai liian aikaisin loppuvasta iltiksestä tai aamuista, jolloin lapsi menee vasta kympiksi jne.

Komppaan, tosin 50% työajalla tuon pitäisi olla hoidettavissa.

Lapset ja aviomies on tietoinen valinta. Toki kaikestahan voi erota ja alkaa elämään omaa rauhallista ja hiljaista eloaan jos todella haluaa.

Mutta haluat ihan välttämättä tehdä palkkatyötä? Tienaatteko miehesi kautta? Olisiko mahdollista, että tingitte elintasostanne esim. kolmeksi vuodeksi jättämällä työsi - edes toistaiseksi jos mahdollista, jotta voisit olla parempi äiti ja vaimo. Lapsille on kurjaa, jos he kokevat itsensä rasitteeksi ja kun he stressaantuvat, sinäkin rasitut entistä enemmän mutta jos olisitte vähän köyhempiä, olisitte ehkä onnellisempia. Kun lapset ovat vielä melko pieniä. 10-vuotias ihminen on jo todella itsenäinen!!

7v ja 8v ovat vielä todella pieniä, eikä tuon ikäisiltä voi vaatia kovin ihmeellistä omatoimisuutta.

Ymmärrän aloittajaa todella hyvin.

Minulla lapset ovat jo 15v ja 16v ja tuo uupumus on hiipinyt kimppuuni viimeisten parin vuoden aikana.

Teinit ovat omatoimisempia, mutta kyllä heidänkin kanssaan on vääntöä, milloin koulunkäynnistä, milloin kotitöistä, milloin kotiintuloajoista, milloin mistäkin.

Ja tarvitsevat kyllä vanhempaa, tuki, turva, tsemppari, kuljettaja, valmentaja, that's me.

Ihan kuin Ap:n tapauksessakin, minunkin mieheni ja teinien isä, sanoo kyllä 'auttavansa', mutta kaikki pitää pyytää erikseen ja sitten tekee, jos tekee.

Ja kyllä, keskusteltu on. Ei kai siihen muu auta, jos aikuiselta pitää ihan päivänselviä asioita pyytää ja erikseen selvittää, että pyykkiä pitää pestä, ihan joka päivä ei voi syödä nakkeja ja ranskalaisia, teineille pitää puhua ja joskus vaimollekin ja niin autokin pitäisi huollattaa, niin on vain elettävä sen kanssa että toinen ei tee ja täytyy huolehtia asioista itse.

Minäkin haluaisin olla välillä minä, en vain äiti ja vaimo ja työntekijä ja ikuinen kodinkone ja muiden tarpeiden täyttäjä.

Mieheni tuskin huomaisi jos kokeilisin pientä syrjähyppyä ja taidan niin tehdäkin jos sopiva mies vastaan tulee. Mutta toisaalta, milloin minulla on aikaa ja energiaa mihinkään ylimääräiseen?

Syrjähyppy tai ei, kun ero tulee, sekin taitaa tulla miehelle yllätyksenä.

Jakakaa kotityöt selkeämmin miehen kanssa. Ei mitään "auttamista", vaan miehelle ne omat kotihommat, joista on vastuussa. Olisiko myös mahdollista, että voisit itsekin vähän höllätä kotitöiden kanssa, syökää välillä eineksiä ja helppoja ruokia, anna kodin olla sotkuinen välillä, lasten vaatetuksen ei tarvitse olla niin suunniteltua jne.

Vierailija kirjoitti:

7v ja 8v ovat vielä todella pieniä, eikä tuon ikäisiltä voi vaatia kovin ihmeellistä omatoimisuutta.

Ymmärrän aloittajaa todella hyvin.

Minulla lapset ovat jo 15v ja 16v ja tuo uupumus on hiipinyt kimppuuni viimeisten parin vuoden aikana.

Teinit ovat omatoimisempia, mutta kyllä heidänkin kanssaan on vääntöä, milloin koulunkäynnistä, milloin kotitöistä, milloin kotiintuloajoista, milloin mistäkin.

Ja tarvitsevat kyllä vanhempaa, tuki, turva, tsemppari, kuljettaja, valmentaja, that's me.

Ihan kuin Ap:n tapauksessakin, minunkin mieheni ja teinien isä, sanoo kyllä 'auttavansa', mutta kaikki pitää pyytää erikseen ja sitten tekee, jos tekee.

Ja kyllä, keskusteltu on. Ei kai siihen muu auta, jos aikuiselta pitää ihan päivänselviä asioita pyytää ja erikseen selvittää, että pyykkiä pitää pestä, ihan joka päivä ei voi syödä nakkeja ja ranskalaisia, teineille pitää puhua ja joskus vaimollekin ja niin autokin pitäisi huollattaa, niin on vain elettävä sen kanssa että toinen ei tee ja täytyy huolehtia asioista itse.

Minäkin haluaisin olla välillä minä, en vain äiti ja vaimo ja työntekijä ja ikuinen kodinkone ja muiden tarpeiden täyttäjä.

Mieheni tuskin huomaisi jos kokeilisin pientä syrjähyppyä ja taidan niin tehdäkin jos sopiva mies vastaan tulee. Mutta toisaalta, milloin minulla on aikaa ja energiaa mihinkään ylimääräiseen?

Syrjähyppy tai ei, kun ero tulee, sekin taitaa tulla miehelle yllätyksenä.

Ihan sama mulla,uupumus tullut lapset teinejä, ei vaan enää jaksa olla koko ajan antamassa muille kaikkea, välillä lopen kyllästynyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

7v ja 8v ovat vielä todella pieniä, eikä tuon ikäisiltä voi vaatia kovin ihmeellistä omatoimisuutta.

Ymmärrän aloittajaa todella hyvin.

Minulla lapset ovat jo 15v ja 16v ja tuo uupumus on hiipinyt kimppuuni viimeisten parin vuoden aikana.

Teinit ovat omatoimisempia, mutta kyllä heidänkin kanssaan on vääntöä, milloin koulunkäynnistä, milloin kotitöistä, milloin kotiintuloajoista, milloin mistäkin.

Ja tarvitsevat kyllä vanhempaa, tuki, turva, tsemppari, kuljettaja, valmentaja, that's me.

Ihan kuin Ap:n tapauksessakin, minunkin mieheni ja teinien isä, sanoo kyllä 'auttavansa', mutta kaikki pitää pyytää erikseen ja sitten tekee, jos tekee.

Ja kyllä, keskusteltu on. Ei kai siihen muu auta, jos aikuiselta pitää ihan päivänselviä asioita pyytää ja erikseen selvittää, että pyykkiä pitää pestä, ihan joka päivä ei voi syödä nakkeja ja ranskalaisia, teineille pitää puhua ja joskus vaimollekin ja niin autokin pitäisi huollattaa, niin on vain elettävä sen kanssa että toinen ei tee ja täytyy huolehtia asioista itse.

Minäkin haluaisin olla välillä minä, en vain äiti ja vaimo ja työntekijä ja ikuinen kodinkone ja muiden tarpeiden täyttäjä.

Mieheni tuskin huomaisi jos kokeilisin pientä syrjähyppyä ja taidan niin tehdäkin jos sopiva mies vastaan tulee. Mutta toisaalta, milloin minulla on aikaa ja energiaa mihinkään ylimääräiseen?

Syrjähyppy tai ei, kun ero tulee, sekin taitaa tulla miehelle yllätyksenä.

Ihan sama mulla,uupumus tullut lapset teinejä, ei vaan enää jaksa olla koko ajan antamassa muille kaikkea, välillä lopen kyllästynyt.

Niin ei se uupumus välttämättä johdu niinkään tämän hetken tilanteesta, vaan siitä vuosien aikana kertyneestä uupumuksesta joka jossain vaiheessa vaan tulee siihen pisteeseen että mitta täyttyy. Vuosia ja vuosia odottaa, että elämä helpottuisi, mutta ei se helpotukaan odotetulla tavalla niin stoppi tulee sitten joskus.

7- ja 8-vuotiaat ovat isoja lähinnä lapsettoman tai pienen lapsen vanhemman näkökulmasta. Tarvitsevat vielä paljon apua, ohjausta, huolenpitoa, läheisyyttä jne.

En ole järkyttävän uupunut itse, mutta tulevaisuudessa kyllä voin hyvinkin olla yhtä uupunut. En itse koe kotitöiden ja lasten hoitamisen uuvuttavan, vaan se uuvuttaa, että mies ei jaa vastuuta. Ja pitkään jatkuessa tuollaisessa tulee juuri se tunne, että alkaa uupumaan ihan perusasioista, kuten aamupalasta lasten kanssa. Meillä isoin juttu on, että mies ei mieti lainkaan jotain lapseen liittyvää huolta/huolia (ihan oikeaa ja vakavaa) ja sanoo keskusteltaessa, ettei huoli auta mitään. Tämä olisi ok, jos mies tekisi ratkaisuja silti (siis nuo tilanteet vaativat lääkäreihin soittoa yms.), mutta hän tavallaan vapaamatkustaa kokonaisen perheen kriisin aina kun sellainen tulee. Meillä siis yksi ei-perusterve ja yksi erityislapsi. Mies ei myös tunnu ymmärtävän, että jos hän ei itse ilmaise huolta vakavasta tilanteessa, niin hän jättää se huolen kannettavaksi toisen niskoille yksin. Mies on todella raskaissa tilanteissa jättänyt minut henkisesti yksin. Olen ihan aidosti miettinyt eroa tämän vuoksi. Hän silti on hyvä lasten kanssa ja lapset hyötyvät yhteisestä kodista, joten eroaminen tuntuu väärältä.

Teilläkin varmasti allerginen lapsi on vuosien aikana vaatinut paljon selvittelyä, hoitoa jne. Rasvaaminen on pikku juttu, mutta noiden kaikkien vuosien päälle se varmasti tuntuu kohtuuttomalta, jod on kantanut tilannetta henkisesti yksin vuosia.

Koita tehdä pieniä asioita mitkä virkistävät. Jotain itsellesi. Lenkki, kahvittelu kaverin kanssa, messussa käynti, hieronta.... mitä nyt ikinä keksitkin. Syvähengittely rentouttaa. Jooga myös. Itse käyn kirkon messuissa, ihan yksin ja lataudun armollisessa ilmapiirissä ja saan voimaa arkeen.

Älä laita mitään tavoitteita suorittaa lisää kun olet uupunut. Ole vaan ja vetäydy hiljaisuuteen, se hoitaa.

Jos huolet painaa liikaa, puhu. Puhu papille, terapeutille, sielinhoitajalle. Tai kirjoita. Tuota kaikki tunteesi ja toiveesi tekstiksi. Terapeuttinen kirjoittaminen on eheyttävää. Huolihetki on myös hyvä keino huojentua hieman, siitä voit lukea netistä lisää. Itseäni auttoi kovasti kun lapseni sairasti.

Jaksamista sinulle.

Kaikki on suhteellista. Itse olen ollut totaaliyh siitä asti kun lapset oli tuota ikäluokkaa. Olen tehnyt todella pitkää työpäivää, jotta sain pitää työpaikan. Olen myös elättänyt lapset käytännössä lähes 100% itse. Isä suostuu tapaamaan lapsia pari kertaa vuodessa kun ei tarvitse maksaa juuri muuta kuin vaatimattomat joulu-ja synttärilahjat lapsille. Lapsilla on ollut kaikenlaista ongelmaa matkan varrella, kuinkas muuten. Minun korviini elämäsi ei kuulosta kovin rankalta.