Olitko lapsena ns. itkupilli?

Kaikki. Olen edelleen itkupilli.

En! En uskaltanut itkeä, koska olin kiltti ja tottelin.

Pajupillin olin. Nyt olen patarumpu.

Olen edelleen. Itken vihasta, turhautumisesta, ilosta, surusta, pelosta, kivusta. Itken leffoille, kirjoille, musiikille, halauksista, riidoista, työstressistä, hautajaisista... Lapsenakin itkin muistaakseni aivan kaikelle mahdolliselle.

En todellakaan. Minun piti olla reipas lapsi. Enkä nyt aikuisenakaan kehtaa itkeä ns. julkisesti.

Olin. Ja olen edelleen.

Ainakin äitini mielestä. No, en ole tunteeton psykopaatti.

En. Kun itkin niin veljeni löi minua ja sanoi että ei saa itkeä, sellaista heikkoutta ei suvaita. No en ole itkenyt sen jälkeen kun täytin 7. Ei ole ikäväkään, ihan turhaa energiantuhlausta.

Kyllä olin, mutta itkeskely (niin kuin lapsuuskin) on jo aikoja sitten taaksejäänyttä elämää. Sittemmin on luonne kovettunut aika lailla mutta en silti ole kyynistynyt ihmisenä. En rakastanut koulukiusaamisen täyttämää elämää, mutta rakastan tätä aikuisena olemisen elämää, joka puolustautuu kuin terrieri, jos niikseen tulee. Koulukiusaaminen johtui pääasiassa siitä, että olin ujo ja arka hikari, jolla oli tavalliset kuteet päällä. En käsittänyt vuosikausiin, miksi ihmiset saattoivat olla niin pöyristyttäviä. Nyt käsitän (ja käsitän paljon muutakin.

Olin ennemminkin itkevä viulu.

I feel I wanna cry.

Ei saanut itkeä, koska äidille tuli paha mieli. Itkin ekan kerran kunnolla vasta kun muutin kotoa pois.

Joo ei, mun äiti ei ollut millään tapaa psyykkisesti vakaa ihminen.

N45 kirjoitti:

Kyllä olin, mutta itkeskely (niin kuin lapsuuskin) on jo aikoja sitten taaksejäänyttä elämää. Sittemmin on luonne kovettunut aika lailla mutta en silti ole kyynistynyt ihmisenä. En rakastanut koulukiusaamisen täyttämää elämää, mutta rakastan tätä aikuisena olemisen elämää, joka puolustautuu kuin terrieri, jos niikseen tulee. Koulukiusaaminen johtui pääasiassa siitä, että olin ujo ja arka hikari, jolla oli tavalliset kuteet päällä. En käsittänyt vuosikausiin, miksi ihmiset saattoivat olla niin pöyristyttäviä. Nyt käsitän (ja käsitän paljon muutakin.

Luuseri.

Olin ja minua kiusattiin koulussa siitä. Aloin esim. ATK-tunnilla ekaluokalla (tietokoneita ei ollut joka kodissa silloin) itkemään kun näytön säästäjä meni päälle ja luulin tietokoneen menneen rikki.

Olin. Itkin monesti jos olin oikein suuttunut. Edelleen itken liikuttavissa tilanteissa esim elokuvissa. Minua monesti kiellettiin lapsena itkemästä. Vasta aikuisena opin ettei itku ole mikään vika vaan herkkyys voi olla voimavarakin.

Ahaa.

Se oli mielenkiintoista aikaa.

Kotona ei saanut itkeä, vaan piti mennä omaan huoneeseen itkemään ja häpeämään. Vanhemmat eivät sellaista kestäneet.

Veljeni oli ja ihan mikä vain pienikin vastoinkäyminen sai hänet itkemään ja hakemaan apua. Ei ollut kovin sisukas eikä liiemmin nykyäänkään, mutta ei niiiin kauhean huonostikaan mene. Melkein ok. Tuosta sisukkuudesta tosin. Jos kukaan ei ollut näkemässä kuinka häneen sattui tai joku ei ollut helppoa tai meni pieleen (mistä hän yleensä alkoi kiljuen itkemään), silloin hän sitten yksin selvisi aika kauheistakin tilanteista. Esimerkiksi noin 10 km matkan raahautui kotiin pahasti murtuneella jalalla yksin kun vaihtoehtoja ei ollut. Sama ihminen, joka lähti dramaattisesti kiljuen parkuen kotiin itkemään kun saappaaseen meni vettä.

Niinhän ne reippaat työläisten pojat minulle sanoivat, kun kyyneleet alkoivat valua porvarin pennulta  suuttumuksesta ja nöyryytyksestä kesken luokkatietoisuuden opettamisen.

Seuraavaksi kolme poikaa saivat tutustua psykofyysiseen impulssivastetestiin.  Neljäs juoksi nopeammin kuin minä. Aina ei siis voi voittaa.

Tästä piti ottaa vielä pari uusintaa, kun pääsin "epäreilusti yllättämään". Uusintojen jälkeen moista höpinää ei enää kuulunut.

Kyllä se on niin, että vain kovempi väkivalta & ttuilu lopettaa vttuilun ja väkivallan.