Oma yksinäisyys vs somen hehkutuspäivitykset

Vaihdoin työtä ja sain pari kaveria.

Ei kannata katsella niitä hehkutuksia. Mä katselen niitä mielelläni ja ihmettelen, miten samat pariskunnat jaksaa joka viikonloppu pitää jotain kekkereitä, kierellä museoissa, käydä leffassa ja lätkämatseissa. Mä en jaksais ja tyytyväisenä kietoudun torkkupeittoon ja tuijottelen takkatulta.

Ei kannata liikaa verrata itseään niihin täydellisiin somekuviin, koska ne ovat lopulta osittain vain kulissia. Esimerkkinä sukulaispariskunta: naisella some täynnä iloisia kuvia illanvietoista, mutta monesti kun ollaan vietetty iltaa heidän kanssaan on viina virrannut niin että aamuyöstä oksennetaan pöntöllä ja yleensä saavat myös kehitettyä riidan keskenään jostain pienestä ja sitten mököttävät toisilleen loppu illan. Ja someen seuraavana päivänä tietenkin hymyä täynnä olevat kuvat. :)

Älä katsele niitä somejuttuja. Oletko työelämässä, entä opinnoissa?

Jostain kursseilta ja harrastuksista voi saada tuttavia. Ota lemmikki ja tutustu muihin lemmikin omistajiin?

Vierailija kirjoitti:

Ei kannata katsella niitä hehkutuksia. Mä katselen niitä mielelläni ja ihmettelen, miten samat pariskunnat jaksaa joka viikonloppu pitää jotain kekkereitä, kierellä museoissa, käydä leffassa ja lätkämatseissa. Mä en jaksais ja tyytyväisenä kietoudun torkkupeittoon ja tuijottelen takkatulta.

Mä tykkään myös olla kotona ja tuollainen torkkupeiton alle kietoutuminen kuulostaa myös ihan mun jutulta. Tässä koen myös pientä ristiriitaa, että viihdyn kotona enkä yksinkertaisesti jaksa koko ajan liikkua paikasta toiseen ja käydä milloin missäkin. En ole kiinnostunut baareista tai massatapahtumista, väsyn helposti jos on paljon aisteille kuormitusta ja vielä koronaakin varon, mutta en haluaisi ihan yksinkään aina olla. Ap

Oon samassa tilanteessa kuin aloittaja. En ole löytänyt vastausta tai ratkaisua asiaan. Mulla on muutamia kavereita nuoruusvuosien ajoilta, mutta heillä on omat puolisot ja perheet ja paljon myös muita kavereita, että ei me kovonkaan usein nähdä. Tuntuu, että olen nykyään koko ajan kovin itkuherkkä tämän vuoksi, kun niin kovin sattuu tämä yksinäisyys. Puolisoa en siis ole onnistunut löytämään, haaveista huolimatta ja siksi perhekin jäi saamatta. En olisi ikinä nuorempana uskonut, että tämän on minun kohtaloni. Olen ollut menevä ja paljon harrastava tapaus ja olen kuulunut eri elämänvaiheissa isoihin kaveriporukoihinkin. Ja nyt vietän viikonloput yksin itkeskellen sohvan nurkassa. Vaikea myöntää, että taidan olla jo oikeasti masentunut tämän vuoksi. Ja apuakaan en voi hakea omasta ammatistani ja paikkakunnasta johtuen. Sitä paitsi mitä apua muka tällaiseen masennukseen on saatavilla, kun se johtuu elämäntilanteesta. Ei siinä terapiat ja lääkkeet mitään auta. 

Spr n kautta ystävä nyt aluksi.

Sitten mietitte yhdessä mistä lisää =)

Onnea!

Pahinta on kun kaikkialla aina toitotetaan perheen ja ystävien tärkeyttä. Kun sairastaa, tukedu läheisiin. Kun olet toipumassa burn outista, vietä aikaa ystävien kanssa. Mitä jos ei ole tällaisia ihmisiä elämässä?

Oletus on, että kaikilla olisi tukiverkko ja ystäviä, ja että kaikkien ihmisten perheet olisi hyvin toimivia ja normaaleja yhteisöjä joihin voi hädän tullen luottaa. 

Minun ratkaisuni tuohon someyksinäisyyteen oli poistaa kaikki somet itseltä. En saa siitä mitään, että mihin tahansa yhteisöön liityn, jään aina taka-alalle vaikka olisin kuinka mukava ja aktiivinen. En osaa siis ryhmäytyä edes netissä, jään sellaisessakin aina ulkopuolelle.

(Kokeilin montaa eri ryhmää monen vuoden ajan, minua kiinnostavista aiheista. Katsoin, että profiilikuvani on järkevä, että kirjoitan suhteellisen ymmärrettävästi. Että olen empaattinen, että osaan keskustella. Niin ei. Kun olin kaksi vuotta ollut koiraryhmässä ja oli tapaamisen aika ja kysyin tapaamiseen liittyvää asiaa ryhmässä ja kukaan ei vastannut, annoin olla. Itkin asiaa, käsittelin sen ja annaoin olla. Koska mitä muutakaan tässä enää voi?)

Hanki koira? Ihmisen paras ystävä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kannata katsella niitä hehkutuksia. Mä katselen niitä mielelläni ja ihmettelen, miten samat pariskunnat jaksaa joka viikonloppu pitää jotain kekkereitä, kierellä museoissa, käydä leffassa ja lätkämatseissa. Mä en jaksais ja tyytyväisenä kietoudun torkkupeittoon ja tuijottelen takkatulta.

Mä tykkään myös olla kotona ja tuollainen torkkupeiton alle kietoutuminen kuulostaa myös ihan mun jutulta. Tässä koen myös pientä ristiriitaa, että viihdyn kotona enkä yksinkertaisesti jaksa koko ajan liikkua paikasta toiseen ja käydä milloin missäkin. En ole kiinnostunut baareista tai massatapahtumista, väsyn helposti jos on paljon aisteille kuormitusta ja vielä koronaakin varon, mutta en haluaisi ihan yksinkään aina olla. Ap

Se on kyllä aika vaikeaa sitten saada ja pitää niitä ystäviä, jos ei mitään oikeastaan halua niiden kanssa tehdä. Se ystävyys menisi sitten ihan pelkästään sun ehdoilla; mennään sinne minne sä haluat, tai ollaan kotona jos sä haluat, silloin kun sä haluat, niiden kanssa kenen kanssa sä haluat. Tuollainen ystävä on aika raskas. Ei sitä kovin monta kertaa viitsi pyytää ulos, kun sitä ahdistaa milloin mikäkin, peruu menoja, ei jaksa, ei huvita, ei pysty. En tiedä mitä sä haluat niiltä ystäviltä.

Minä olen yksin asuva ja teen itse someen niitä päivityksiä, kun käyn näyttelyissä, elokuvissa ja eri tapahtumissa. Siis yksin. Joskus on joku harvoista ystävistä seurassa ja onhan se silloin vielä mukavampaa, mutta en yleensä jaksa kysyä ja alkaa sovitella kenenkään kanssa. Ennen tein sitä ja eihän lapsiperheellisillä ollut aikaa eikä edes aikaa sanoa, että sori, ei sovi. Onneksi nautin yksinkin asioista ja joistakin tapahtumista oikeastaan vielä paremmin, kun voin kierrellä vapaasti omien kiinnostusten mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen yksin asuva ja teen itse someen niitä päivityksiä, kun käyn näyttelyissä, elokuvissa ja eri tapahtumissa. Siis yksin. Joskus on joku harvoista ystävistä seurassa ja onhan se silloin vielä mukavampaa, mutta en yleensä jaksa kysyä ja alkaa sovitella kenenkään kanssa. Ennen tein sitä ja eihän lapsiperheellisillä ollut aikaa eikä edes aikaa sanoa, että sori, ei sovi. Onneksi nautin yksinkin asioista ja joistakin tapahtumista oikeastaan vielä paremmin, kun voin kierrellä vapaasti omien kiinnostusten mukaan.

Sama juttu👍 Helpompi lähteä yksin silloin kun huvittaa eikä tarvitse viikkokausua etukäteen kysellä parisuhteellisen kavereiden aikatauluja.

Joku voi pitää säälittävänä että käyn yksin, mutta siinähän pitää 🙃

Vierailija kirjoitti:

Pahinta on kun kaikkialla aina toitotetaan perheen ja ystävien tärkeyttä. Kun sairastaa, tukedu läheisiin. Kun olet toipumassa burn outista, vietä aikaa ystävien kanssa. Mitä jos ei ole tällaisia ihmisiä elämässä?

Oletus on, että kaikilla olisi tukiverkko ja ystäviä, ja että kaikkien ihmisten perheet olisi hyvin toimivia ja normaaleja yhteisöjä joihin voi hädän tullen luottaa. 

Minun ratkaisuni tuohon someyksinäisyyteen oli poistaa kaikki somet itseltä. En saa siitä mitään, että mihin tahansa yhteisöön liityn, jään aina taka-alalle vaikka olisin kuinka mukava ja aktiivinen. En osaa siis ryhmäytyä edes netissä, jään sellaisessakin aina ulkopuolelle.

(Kokeilin montaa eri ryhmää monen vuoden ajan, minua kiinnostavista aiheista. Katsoin, että profiilikuvani on järkevä, että kirjoitan suhteellisen ymmärrettävästi. Että olen empaattinen, että osaan keskustella. Niin ei. Kun olin kaksi vuotta ollut koiraryhmässä ja oli tapaamisen aika ja kysyin tapaamiseen liittyvää asiaa ryhmässä ja kukaan ei vastannut, annoin olla. Itkin asiaa, käsittelin sen ja annaoin olla. Koska mitä muutakaan tässä enää voi?)

Ei mene hyvin sullakaan, jos ei mullakaan...

Tuo mitä näet sosiaalisessa mediassa niin on todella paljon feikkiä ja kulissia. Ihmiset antavat itsestään todella erilaisen kuvan jossain facebookissa tai instagramissa kuin mitä heidän oma elämä on oikeasti. Harva postailee sinne mitään tietoa omista ongelmista vaan sinne näytetään vain sitä pintaliitokuvaa omasta itsestään joka näyttää hyvälle muiden silmissä. Tiedän monta tällaista tapausta jotka laittavat jatkuvasti hymykuvia jossa ollaan kavereiden kanssa juhlimassa - todellisuudessa nämä kaverit ovat jotain hyvän päivän tuttuja joiden kanssa ryypätään ja laitetaan joku kiva bomerangi instagramiin jossa samppanjalasit kolisevat. Ei sellaiset ole mitään todellisia ystäviä joiden kanssa oikeasti nauttisi yhteisestä ajasta. Toinen taas ylivelkaantunut äärimmäisen itsekäs ihminen yrittä näyttää sosiaalisessa mediassa miten hyväosainen ja varakas hän on ja omistaa ties mitä ja miten lapsetkin ovat niin menestyneitä elämässään vaikka todellisuudessa hänellä velkaa miten paljon tahansa ja lapsetkin ovat häipyneet hänen elämästään, koska hän osti mielummin matkailuauton, osakkeita ja vesijetin itselleen kun hoiti velvollisuuttaan vanhempana.

Ja itsekin. Tykkään valokuvaamisesta ja matkustelusta joten jos käyn museossa tai matkustan jonnekin niin tykkään laittaa  kuvia sosiaaliseen mediaan joissa on vähän taiteellisuutta koska se antaa minulle iloa. Tämä oli sitten antanut muille sellaisen kuvan että elämässäni on kaikki hyvin ja elän jotain unelmaa,  että kun sitten jouduin burnoutin takia pitkälle sairaslomalle niin kukaan ei ollut uskoa sitä todeksi, koska olivat saaneet sos.mediasta sellaisen kuvan että elämäni on vain yhtä matkustelua ja onnellista puuhastelua.

Tämä koko maailma on mennyt siihen suuntaan että me eletään sosiaalisen median vuoksi ja tehdään asioita vain jotta se näyttäisi hyvältä siinä.  Ja sitten monet ihmiset vertaavat omaa elämäänsä näihin kulisseihin mitä syötetään sosiaaliseen mediaan. Olen aina tehnyt niin itsekin mikä on tehnyt itseni sitten onnettomaksi. Olen vähentänyt omaa sosiaalisen median käyttöäni ja kartoittanut mitä minua kiinnostaa ja mitä muita harrastuksia voisin aloittaa joka antaisi energiaa elämääni. Tällä tavalla olen myös löytänyt uusia tuttavia. Netissä on vaikka mitä harrastusjuttuja ja -ryhmiä jossa tapaa uusia ihmisiä. Tiedän ihmisiä jotka ovat solmineet uusia ystävyyssuhteita kun ovat olleet netissä jossain sivustolla jossa kirjataan seteleitä ja katsotaan onko jollain toisella ihmisellä ollut se sama seteli kädessään ja lisännyt sen samalle sivustolle. Ja kun ovat saaneet osuman niin ovat tutustuneet toisiinsa. Tästä vain yksi esimerkki miten paljon mahdollisuuksia maailmassa on tutustua uusiin ystäviin oli ikää sitten miten paljon tahansa.

Minä olen menettänyt suuren osan läheisistäni. Voisin surra yksinäisyyttäni mutta sen sijaan käytän aikani harrastuksiin.

Suosittelen sellaista harrastusta johon kuuluu ryhmässä tekeminen tai vaikka esiintyminen, esim. itämainen tanssi tai kuoro. Siellä on mahdollista tutustua uusiin ihmisiin ja tavata säännöllisesti.

Näihin voi etänäkin osallistua. Voisin masennella koko päivän, mutta kun illalla on ollut zoom-tunti niin eipä enää masenna.

Vierailija kirjoitti:

Pahinta on kun kaikkialla aina toitotetaan perheen ja ystävien tärkeyttä. Kun sairastaa, tukedu läheisiin. Kun olet toipumassa burn outista, vietä aikaa ystävien kanssa. Mitä jos ei ole tällaisia ihmisiä elämässä?

Oletus on, että kaikilla olisi tukiverkko ja ystäviä, ja että kaikkien ihmisten perheet olisi hyvin toimivia ja normaaleja yhteisöjä joihin voi hädän tullen luottaa. 

Minun ratkaisuni tuohon someyksinäisyyteen oli poistaa kaikki somet itseltä. En saa siitä mitään, että mihin tahansa yhteisöön liityn, jään aina taka-alalle vaikka olisin kuinka mukava ja aktiivinen. En osaa siis ryhmäytyä edes netissä, jään sellaisessakin aina ulkopuolelle.

(Kokeilin montaa eri ryhmää monen vuoden ajan, minua kiinnostavista aiheista. Katsoin, että profiilikuvani on järkevä, että kirjoitan suhteellisen ymmärrettävästi. Että olen empaattinen, että osaan keskustella. Niin ei. Kun olin kaksi vuotta ollut koiraryhmässä ja oli tapaamisen aika ja kysyin tapaamiseen liittyvää asiaa ryhmässä ja kukaan ei vastannut, annoin olla. Itkin asiaa, käsittelin sen ja annaoin olla. Koska mitä muutakaan tässä enää voi?)

Sanoit oikein hienosti.

Mä kun sairastan tai sairastun niin ei tule perheeltä tukea. Mut raiskattiin muutama vuosi sitten ja sen jälkeen pahoinpideltiin. Tämän seurauksena erosin silloisesta miesystävästä, irtisanouduin tyhjänpäälle ja muutin. Sain todella pahan burn-outin ja niitä fyysisiä ongelmia edelleen seurataan, sain syötäväksi muutamaa lääkettä fyysisiin ongelmiin. Äitini oli sitä mieltä, että se oli minun vikani kun minut raiskattiin ja olisi vain pitänyt jatkaa työssä, olin idiootti kuulemma. Sisarukseni eivät sanoneet mitään asiaan. Jos on flunssaa niin kukaan ei kommentoi mitään ja apua on turha pyytää, kukaan ei auta.

Ystävyyssuhteet ovat sellaisia, joita itse ylläpidän. Minulla on Suomessa ja ulkomailla suomitaustaisia ystäviä, mutta ovat ystäviä vain siksi, että kyselen kuulumisia ja järjestelen tekemistä. Nyt olen muutamaan ihmiseen ollut hiljaa viisi kuukautta ja he eivät ota yhteyttä. Sometilejä ei ole kuin LinkedIn ja Whatsapp, muista vain ärsyynnyn.

Viikonloput vietän yksikseni ja ainut puhekontakti on joinain viikonloppuina kaupan kassa, puhelin ei piippaile tai pahemmin kukaan kysele kuulumisia. Teen asioita sitten yksin. Välillä tämä harmittaa ihan kunnolla, yleensä annan olla ja en mieti asiaa. Käyn kävelyillä tai jossain kulttuuritapahtumissa yksin. Mies olisi oikein kiva mukana elämässä. Perheen haluaisin, mutta kun ei ota erilaisten miesten kanssa tuulta purjeisiin niin ei ota. Yksin en uskalla lasta hankkia, koska ei ole minkään näköistä tukiverkkoa. Aktiivisesti yritän tutustua ihmisiin ja sopia tekemistä, mutta ei kai sitä ihmisillä ole aikaa enää nähdä tai sitten olen sen verran raskasta seuraa, että ei jaksa. En tiedä.

Yksinäisyys sairastuttaa. Hyvää yötä.

Pitää lähteä kotoa ihmisten ilmoille.

Sama tilanne täälläkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kannata katsella niitä hehkutuksia. Mä katselen niitä mielelläni ja ihmettelen, miten samat pariskunnat jaksaa joka viikonloppu pitää jotain kekkereitä, kierellä museoissa, käydä leffassa ja lätkämatseissa. Mä en jaksais ja tyytyväisenä kietoudun torkkupeittoon ja tuijottelen takkatulta.

Mä tykkään myös olla kotona ja tuollainen torkkupeiton alle kietoutuminen kuulostaa myös ihan mun jutulta. Tässä koen myös pientä ristiriitaa, että viihdyn kotona enkä yksinkertaisesti jaksa koko ajan liikkua paikasta toiseen ja käydä milloin missäkin. En ole kiinnostunut baareista tai massatapahtumista, väsyn helposti jos on paljon aisteille kuormitusta ja vielä koronaakin varon, mutta en haluaisi ihan yksinkään aina olla. Ap

Se on kyllä aika vaikeaa sitten saada ja pitää niitä ystäviä, jos ei mitään oikeastaan halua niiden kanssa tehdä. Se ystävyys menisi sitten ihan pelkästään sun ehdoilla; mennään sinne minne sä haluat, tai ollaan kotona jos sä haluat, silloin kun sä haluat, niiden kanssa kenen kanssa sä haluat. Tuollainen ystävä on aika raskas. Ei sitä kovin monta kertaa viitsi pyytää ulos, kun sitä ahdistaa milloin mikäkin, peruu menoja, ei jaksa, ei huvita, ei pysty. En tiedä mitä sä haluat niiltä ystäviltä.

Sivusta kommentoin, että ainakin itseä ei koskaan ole pyydettykään mukaan vaan nimenomaan sitä on itse joutunut aina ehdottamaan vaikka just baariin menemistä vaikka itseä sellainen ei niinkään edes kiinnostanut eikä enää kiinnosta lainkaan.

Se on jännä ennakkoasenne tuo, että se yksinäinen/yksin jäänyt olisi itse jotenkin syypää tilanteeseen koska on vaatinut sitä, tätä ja tuota muilta eikä itse ole ollut aktiivinen tai valmis antamaan muille mitään.