Lue keskustelun säännöt.
Mikäköhän minussa on vikana, koska en ole kokenut tuota järisytävää äidinrakkautta?
19.04.2010 |
Luen tuota ketjua, jossa pyydetään puhumaan ympäri hankkimaan lasta. Moni sanoo, että es pyyteetön rakkaus oli järistyttävää, sellaista ei voinut ennakoita.
En minä ole sellaista kokenut. OLEN KYLLÄ kokenut symbioosin, jolloin vauvasta on todella vaikea olla erossa. Ja joka risahduksesta kävin katsomassa lastani. Ja lapseni ovat todella, todella tärkeitä minulle. Teen heidän vuokseen mitä tahansa. Teen itseni vuoksi mitä tahansa, että heillä on äiti.
Mutta pidän sitä sellaisena biologisena viettinä. En niinkään rakkautena.
Kommentit (13)
Oletko kokenut sellaisia hetkiä, että katsot lastasi ja tuntuu että sydän kohta räjähtää tai halkeaa rakkaudesta? Rakkaus tuntuu melkein sietämättömän suurelta ja tekis mieli ruveta itkemään tai jotain?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
olet ehkä henkisesti rikki ja saatat kantaa persoonallisuushäiriötä.
Persoonallisuushäiriöitä on vaikea korjata. Tärkeintä on että näyttelet lapsellesi rakastavaa äitiä.
Kuka sinulta vei tunteet. Ehkä synnyit tunteettomana. Olet tällähetkellä vain robotti. Suosittelisin hoitoa.
Kaikkihan ei koe asioita samalla tavalla, jollekin esim. lapsen sitovuus ja läheisyys voi olla ahdistavaa. Monet näistä tunteista on tietenkin sidoksissa omiin kokemuksiin, jotka lapsen syntymän myötä pyrkii alitajunnasta esiin.
Joku on luonteeltaan analyyttisempi tai ns. järki-ihminen, toinen taas on enemmän heittäytyjä ja suhtautuu tapahtumiin tunneperäisesti.Joku taas ei kykene edes analysoimaan tunteitaan, eikä sellainen edes kiinnosta, vaan liikutaan paljon arkipäiväisimmissä ulottuvuuksissa.
Minulle nuo lasten syntymät on olleet aivan järisyttäviä, samoin miehelleni ja molemmilla on äärettömän rakkauden ja suojeluhalun tunteita omaa vastasyntynyttä kohtaan. Sikäli mielenkiintoista, että kummankaan äiti ei ole tunneihminen, eikä osoita tunteitaan eikä heidän kanssaan voisi tunteista puhuakaan.
Oletko kokenut sellaisia hetkiä, että katsot lastasi ja tuntuu että sydän kohta räjähtää tai halkeaa rakkaudesta? Rakkaus tuntuu melkein sietämättömän suurelta ja tekis mieli ruveta itkemään tai jotain?
No minä taas luulin ja pelkäsin etten voisikaan rakastaa omaa lastani tai kokea juuri näitä tunteita, mutta minulle käy kuten nelonen tuossa sanoi... kun pikkuinen itkee, minä itken myötätunnosta. En vain voi sille mitään vaikka yrittäisin pidätellä...
Ja sydän todellakin pakahtuu tuota omaa palleroa katsellessa... siitäkin huolimatta, että juuri järjesti äidille 'hieman' pyykkiä :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
KaikkihSikäli mielenkiintoista, että kummankaan äiti ei ole tunneihminen, eikä osoita tunteitaan eikä heidän kanssaan voisi tunteista puhuakaan.
juuri niille joitten kotona ei ole puhuttu tunteista ja osoitettu tunteita kovin paljon. On opittu hillitsemään itseä ja olemaan näyttämättä tunteita. Sitten tulee oma lapsi ja tunteet vaan vyöryy jostain luonnonvoiman lailla kysymättä lupaa. Tunteellisissa perheissa kasvaneet on tottuneempia laajempaan tunneskaalaan eikä kontrasti ole yhtä suuri.
OLEN KYLLÄ kokenut symbioosin, jolloin vauvasta on todella vaikea olla erossa...
Eiköhän se kiintymys ja symbioosi omaan lapseen/lapsiin ole ihan sitä "äidinrakkautta". :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
KaikkihSikäli mielenkiintoista, että kummankaan äiti ei ole tunneihminen, eikä osoita tunteitaan eikä heidän kanssaan voisi tunteista puhuakaan.
juuri niille joitten kotona ei ole puhuttu tunteista ja osoitettu tunteita kovin paljon. On opittu hillitsemään itseä ja olemaan näyttämättä tunteita. Sitten tulee oma lapsi ja tunteet vaan vyöryy jostain luonnonvoiman lailla kysymättä lupaa. Tunteellisissa perheissa kasvaneet on tottuneempia laajempaan tunneskaalaan eikä kontrasti ole yhtä suuri.
Koska en taas itse koe mitään "symbioosia".
Olen äiti, mies on isä, me ollaan vanhempia lapsillemme, siinä missä ollaan kumppaneita toisillemme, lapsia vanhemmillemme. Ei ole raskasta olla lapsesta erossa, tosin koskaan en ole ollut montaa päivää erossa lapsistani putkeen.
Rakkauden koen syvänä. Toisen lapsen saatua upposin jo syvään rakkauden tunteeseen sairaalassa, esikoisesta herkistyminen vei kauemmin.
Itse en ajattele että lapset TARTTEE minua, en ole yli-ihminen. En silti näe että olisimme jotenkin erossa. En voisi lapsiani hylätä, pari äitiä tiedän jotka on lapsensa antaneet isille eikä näitä juurikaan tapaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toisaalta olen osannut esim. miehelleni osoittaa tunteitani, samoin ystävilleni (aina) ja muille henkisesti läheisille aina, sen kummemmin miettimättä, vaikka kotona tunteita piti tukahduttaa ja hillitä jne. Olen myös aina osannut hyvin analysoida tunteitani ja aika varhain ymmärsin myös tuon oman kodin tunneympäristön. Miehellä on ollut toisin, on oppinut ilmaisemaan paremmin tunteitaan niin kauan kuin on tunnettu, alussa se oli tosi vaikeaa, mutta on kasvanut irti lapsuudenkodin tunneilmapiiristä ja on ihan eri ihminen nykyään.
KaikkihSikäli mielenkiintoista, että kummankaan äiti ei ole tunneihminen, eikä osoita tunteitaan eikä heidän kanssaan voisi tunteista puhuakaan.
juuri niille joitten kotona ei ole puhuttu tunteista ja osoitettu tunteita kovin paljon. On opittu hillitsemään itseä ja olemaan näyttämättä tunteita. Sitten tulee oma lapsi ja tunteet vaan vyöryy jostain luonnonvoiman lailla kysymättä lupaa. Tunteellisissa perheissa kasvaneet on tottuneempia laajempaan tunneskaalaan eikä kontrasti ole yhtä suuri.
Toisaalta olen osannut esim. miehelleni osoittaa tunteitani, samoin ystävilleni (aina) ja muille henkisesti läheisille aina, sen kummemmin miettimättä, vaikka kotona tunteita piti tukahduttaa ja hillitä jne. Olen myös aina osannut hyvin analysoida tunteitani ja aika varhain ymmärsin myös tuon oman kodin tunneympäristön. Miehellä on ollut toisin, on oppinut ilmaisemaan paremmin tunteitaan niin kauan kuin on tunnettu, alussa se oli tosi vaikeaa, mutta on kasvanut irti lapsuudenkodin tunneilmapiiristä ja on ihan eri ihminen nykyään.
KaikkihSikäli mielenkiintoista, että kummankaan äiti ei ole tunneihminen, eikä osoita tunteitaan eikä heidän kanssaan voisi tunteista puhuakaan.
juuri niille joitten kotona ei ole puhuttu tunteista ja osoitettu tunteita kovin paljon. On opittu hillitsemään itseä ja olemaan näyttämättä tunteita. Sitten tulee oma lapsi ja tunteet vaan vyöryy jostain luonnonvoiman lailla kysymättä lupaa. Tunteellisissa perheissa kasvaneet on tottuneempia laajempaan tunneskaalaan eikä kontrasti ole yhtä suuri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Usein kun katsoo muksuja, tuntuu että sydämessä muljahtaa.
Ihan sama millä nimellä sitä kutsuu... =) Se on pääasia, että se on, niinkuin 2 jo sanoi.