Miltä tuntuisi jos Lastenlinnan neuropsykologi pamauttaisi vasten kasvoja

Surisin tietty, luultavasti sitten parin päivän päästä kotona iskisi ihan tosissaan. Kysyisin lekurilta, että mitäs nyt tehdään, mikä on suunnitelma.

niin eihän hänen valehdellakaan olisi pitänyt? Hienotunteinen pitäisi tietysti olla ja kai hän nyt jotain sanoi diagnoosinsa tueksikin ja muutenkin keskustelitte asiasta?



Vastasin nyt kuitenkin vaikka provo tämäkin aloitus taitaa olla? :)

järkytys, viha, pelko, kieltäminen... Oletettavasti koko hemmetin tunneskaala tulis käytyä läpi (vaikka ko. tilanteessa voisin olettaa jo epäilleeni, että jokin on pahasti pielessä tai muuten vois tulla vielä melkoiset itsesyytökset, kun en oo tajunnut..)



Mutta miten muuten sen nyt sit vois sanoa kuin suoraan ja kakistelematta "päin naamaa"? Henk. koht. arvostan, jos asiat sanotaan niinkuin ne on sen enempiä kaunistelematta. Jos joku on pielessä niin se on. Tosin lekurin olis paree sit olla ihan varma, ettei tenava todellakaan koskaan voi asua itsenäisesti...

Lähes jokainenhan toivoo lapsensa olevan normaalin rajoissa, kykenevän elämään itsenäistä elämää.

Diagnoosivaiheessa sitä ei tiedetty, olis kyllä voinut olla hyvä varautua asiaan.

"Ei ole normaali" Minusta Lastenlinnassa ei ole koskaan puhuttu normaalista. Lähinnä meille on puhuttu tuen tarpeesta ja siitä missä lapsi sitä tukea tarvitsee. Meillä dysfaatikko poika jolla on as- ja adhd-piirteitä. Arki on välillä raskasta mutta ei meille koskaan ole mitään noin lopullista sanottu. Lähinnä katsotaan aina vuosi kerrallaan ja seurataan kuinka lapsi kehittyy.

epäilemättä ei voi koskaan asua yksinäisesti?

HÄmmästyisin suuresti, jos neurologi ihan noin vain valmistelematta ja kysymättä pamauttaisi tämmöisen, sillä yleensä ensin kokeillaan erilaisia kuntoutusmenetelmiä ja ylipäänsä itsenäinen (yksinäinen ei liene kenenkään tavoite?) asuminen ei ole niitä ensimmäisiä selvitettäviä juttuja - ellei sitten kyseessä ole sellainen melkein täysi-ikäinen nuori, jonka itsenäisessä asumisessa näyttää jo olevan ongelmia. En kyllä ymmärrä, miksi sellainen nuori olisi lastenlinnan asiakkaana, hänen pitäisi olla jo nuorisopsykiatriassa tai aikuispsykiatriassa. Nuorempien kohdalla taas itsenäisestä asumisesta ei puhuta, koska a) siitä ei voi vielä tietää koska vammaisetkin kehittyvät ja b) sitä ennen on aika helvetin monta tähdellisempää ja lähempänä olevaan ongelmaa.

Mulle on todettu, että lapsenne ei ole normaali (tai ei nyt ihan noin sanoin, vaan diagnoosilla ja sekin alkoi niin että kyllä tässä nyt niin paljon piiretitä on että blablabla. Olin surullinen, mutta en hämästynyt ja sopeutumisprosessi oli silloin jo pitkällä aluillaan. Minun lapseni tulee tosin pystymään itsenäiseen asumiseen.

Meille on sanottu kaikenlaista. Ei nyt täsmälleen noilla sanoin, mutta sisällöltään sama. Ongelma tässä on se, että ei ollut neuropsykologi oikeassa. Tai no, voihan se vielä tuosta huonommaksikin mennä, mutta meiltä otettiin kyllä heti alkuun kaikki luulot pois. Jälkeenpäin on sitten tullut kiitosta siitä, että ei luovutettu synkistä kuvitelmista huolimatta, vaan panostettiin terapioihin ja kuntoutuksiin.



Tosi vaikea sanoa, kun ei tiedä muuta tilanteesta, mutta omassa tapauksessani reaktio oli siis lähinnä "Voi olla, mutta me tehdään silti kaikki mahdollinen, että asia ei olisi niin"