Hävettääkö sinua kertoa uudelle tuttavuudelle, mitä teet työksesi?

Tunnetun puljun etuuskäsittelijänä suodatan kyllä kenelle kerron missä olen työssä. Tullaan ensin tutuiksi ja tutustutaan muuten ja sitten voin sen kertoa. Mulla ei kyllä noita uusia tuttavuuksia liiemmälti ole. Uudet tuttavuudet eivät kiinnosta.

Itse tiedän paljon lähihoitajia, joita hävettää jollain tasolla kertoa asiasta. Siinä on yksi sellainen ala, mitä ilman ei kyllä yhteiskunta pyörisi. Hoitoalalla työskentelevistä on kauhea pula. Silti heitä hävettää kertoa, koska vaikka se työ on muuten tosi arvokasta niin se arvokkuus ei näy samalla tavalla tilinauhassa...

Olen palveluvastaava hienosti sanottuna. Mutta mitä mä teen se onkin eri juttu.

Vierailija kirjoitti:

Olen palveluvastaava hienosti sanottuna. Mutta mitä mä teen se onkin eri juttu.

Eli tittelinä se kuulostaa loistavalta, mutta jos joku pyytää selittämään tarkemmin mitä teet niin sitten voit jo kirskutella hampaita, että ei tekisi mieli kertoa? :D

Ei hävettänyt töissä ollessani eikä hävetä nyt eläkkeellä.

Vierailija kirjoitti:

Itse tiedän paljon lähihoitajia, joita hävettää jollain tasolla kertoa asiasta. Siinä on yksi sellainen ala, mitä ilman ei kyllä yhteiskunta pyörisi. Hoitoalalla työskentelevistä on kauhea pula. Silti heitä hävettää kertoa, koska vaikka se työ on muuten tosi arvokasta niin se arvokkuus ei näy samalla tavalla tilinauhassa...

Tuo häpeä ei ole syntynyt tyhjästä ja tarkoitan sillä sitä, että koska niin moni ei oikeasti arvosta lähihoitajia niin siksi he arastelevat sen kertomista.

Esimerkiksi vaikka pariutumismarkkinoilla moni voi kyllä sanoa että "arvostaa" lähihoitajia mutta sitten omaksi puolisokseen he eivät lähihoitajaa ottaisi. Se on sellaista mukamas arvostusta.

Ja kun sanotaan, että lähihoitajiksi kaivattaisiin lisää miehiä niin siinä jätetään kertomatta se, että siinä pitää miehen samalla hyväksyä haitta mikä seuraa pariutumiseen.

Yleensä kerron vähän alakanttiin koska en jaksa selittää, ei ymmärretä kuitenkaan enkä pidä itsekehusta.

Ei, kerron mielelläni mitä teen ja mitä työni vaatii, jotta tulee sitten heti selville jos ei tällainen arki sovi kuvioihin.

Ei hävetä. Olen laborantti mut aina saa korjata että en ota verikokeita enkä edes tutki ihmisten näytteitä

Olen kirjanpitäjä, joten ei hävetä. Harvat tietävät mitä tuo työ nykyään pitää sisällään, vaan mielikuva sellaisesta hajuttomasta ja mauttomasta naputtamisesta on juurtunut syvään. Tämä on minulle ihan ok, minun ei tarvitse jättää itsestäni merkittävää muistijälkeä kovinkaan monelle ihmiselle.

Sen sijaan joskus, varsinkin töiden puolesta tulee tavattua näitä superihmisiä, joilla on kolme maisterin tutkintoa, hyvin tuottava ja työllistävä firma, luottamustehtäviä sekä hyväntekeväisyyskohteita ja siinä sivussa vielä kiskaisevat maratonin reilusti alle neljään tuntiin. Silloin iskee vähän allemmuuskompleksi, kun itse lähinnä haaveilee tulevan viikonlopun leffamaratonista ja täydellisen passiivisesta yksinolosta.

Kyllä. Vihaan ammattiani.

Jos joku kysyy töistäni, sanon olevani johtaja. Mikä pitää myös paikkansa

Koulutukseltani olen insinööri, mutta jos sanon olevani inssi, naiset pitävät minua automaattisesti tylsänä, huumorintajuttomana ja teoreetikkona.

Johtajat saavat helpommin naista kuin inssit.

Vierailija kirjoitti:

Olen kirjanpitäjä, joten ei hävetä. Harvat tietävät mitä tuo työ nykyään pitää sisällään, vaan mielikuva sellaisesta hajuttomasta ja mauttomasta naputtamisesta on juurtunut syvään. Tämä on minulle ihan ok, minun ei tarvitse jättää itsestäni merkittävää muistijälkeä kovinkaan monelle ihmiselle.

Sen sijaan joskus, varsinkin töiden puolesta tulee tavattua näitä superihmisiä, joilla on kolme maisterin tutkintoa, hyvin tuottava ja työllistävä firma, luottamustehtäviä sekä hyväntekeväisyyskohteita ja siinä sivussa vielä kiskaisevat maratonin reilusti alle neljään tuntiin. Silloin iskee vähän allemmuuskompleksi, kun itse lähinnä haaveilee tulevan viikonlopun leffamaratonista ja täydellisen passiivisesta yksinolosta.

Kirjanpitäjä/reskontranhoitaja ovat niitä harvoja 'arvoneutraaleita" töitä naisoletetulle nykypäivänä.

Ollaan korkeakoulutettu perhe ja just tuli tuossa yksi ilta puhe siitä, mitä kukin kokee tärkeäksi ammatiksi. Jouduin kyllä toteamaan, että nopeimmin oman elämän mukavuuteen vaikuttaisi jos jätetyhjennys loppuisi. Eli pakko sanoa, arvostan varmaan roskakuskit korkeimmalle. Tämä tietenkin sillä kommentilla, että tässä on pysynyt terveenä niin ei ole terveydenhuoltoa tarvinnut. Eli kyllä sitä toivoisi, että ihmiset eivät häpeisi valintojaan.

Postinlajittelija. Juu.....

Mutta rahaa tuottava harrastukseni herättääkin sitten jo kunnioittavaa kyselyä.

Olen laskuttaja ja hävettää kertoa. Nuorena halusin tutkijaksi, mutta olin liian tyhmä sille uralle ja nyt teen jotain paskaa taloushallintoa, joka ei kiinnosta mua pätkääkään. Tiedän, että se on ihan normaali työ, jossa ei ole mitään hävettävää eikä ne uudet tuttavuudet tiedä mun muista urasuunnitelmista. Musta vaan itse tuntuu, että aina kun joudun tunnustamaan mitä teen työkseni, se vähän kuin leimaa otsaani sanan "tyhmä".

Hävettää.

Mikä siinä on, että suominaiset ei halua amista?

Ei, koska en tee mitään työkseni. M40 vapaaherra pro

Vierailija kirjoitti:

Olen kirjanpitäjä, joten ei hävetä. Harvat tietävät mitä tuo työ nykyään pitää sisällään, vaan mielikuva sellaisesta hajuttomasta ja mauttomasta naputtamisesta on juurtunut syvään. Tämä on minulle ihan ok, minun ei tarvitse jättää itsestäni merkittävää muistijälkeä kovinkaan monelle ihmiselle.

Sen sijaan joskus, varsinkin töiden puolesta tulee tavattua näitä superihmisiä, joilla on kolme maisterin tutkintoa, hyvin tuottava ja työllistävä firma, luottamustehtäviä sekä hyväntekeväisyyskohteita ja siinä sivussa vielä kiskaisevat maratonin reilusti alle neljään tuntiin. Silloin iskee vähän allemmuuskompleksi, kun itse lähinnä haaveilee tulevan viikonlopun leffamaratonista ja täydellisen passiivisesta yksinolosta.

Mun mielestä nuo ihmistyypit on huvittavia kun pelkät tittelit ja saavutukset merkkaa heille jotain. Yleensä heitä yhdistää myös itsekkyys ja tunnekylmyys, pelkkä oman edun tavoittelu on jotain. Jos et ole samalla tasolla heitä ei kiinnosta ja jos olet samalla tasolla näkevät kilpailuna ja hakevat vielä sen neljännen maisterin tarvittaessa.

Vierailija kirjoitti:

Olen kirjanpitäjä, joten ei hävetä. Harvat tietävät mitä tuo työ nykyään pitää sisällään, vaan mielikuva sellaisesta hajuttomasta ja mauttomasta naputtamisesta on juurtunut syvään. Tämä on minulle ihan ok, minun ei tarvitse jättää itsestäni merkittävää muistijälkeä kovinkaan monelle ihmiselle.

Sen sijaan joskus, varsinkin töiden puolesta tulee tavattua näitä superihmisiä, joilla on kolme maisterin tutkintoa, hyvin tuottava ja työllistävä firma, luottamustehtäviä sekä hyväntekeväisyyskohteita ja siinä sivussa vielä kiskaisevat maratonin reilusti alle neljään tuntiin. Silloin iskee vähän allemmuuskompleksi, kun itse lähinnä haaveilee tulevan viikonlopun leffamaratonista ja täydellisen passiivisesta yksinolosta.

Jos sä olet itse tyytyväinen viikonlopun leffamaratonista haaveiluun, niin sulla ei ole mitään syytä tuntea alemmuutta. Jos se on mitä sä ihan oikeasti haluat tehdä, niin ole siitä ylpeä. On tosi tärkeää arvostaa omia halujaan ja haaveitaan. Samoin mä toivon, että ne superihmiset ovat sellaisia omasta halustaan. Että heistä on vaan kiva puuhata niitä kaikkia juttuja eivätkä he tee niin sen takia, että he olisivat ns. "parempia ihmisiä".