G: Mitä koet saaneesi elämässäsi helpolla tai lähes "ilmaiseksi" ja mitä taas et tunnu

tullutkin niin hyvinkasvatettuja ja -koulutettuja (3/4 aikuisia) vaikka itse olenkin ihan tavis:D



Selkänahasta on revitty "elanto" ja koti, lopultakin alkaisi vähän hellittää taloudellisesti. Toinen avioliittokin kukoistaa hellällä hoivalla ja vaivannäöllä. MIehelle soisin työpaikan jossa hänen kykyjään arvostettaisiin, saisi kunnon korvauksen ja ilon tekemästään työstä.

Lapset olen saanut helposti,mieheni sain helposti.Terveys on hyvä ja sen eteen en ole joutunut ponnistelemaan.

Rahan eteen joudutaan koko ajan näkemään vaivaa,mies joutui työttömäksi ja kaikki paikat on kiven alla.Itse opiskelen joten mun puolelta sitä rahaa ei elämiseen jää.Molempien äiti ja isä on käyhiä,heiltä ei apua saa vaikka lähtisikin kämppä alta.Nämä raha ongelmat on lapsuudesta saakka seurannut minua ja miestäni,tuntuu välillä että kärsitään isiemme synneistä tai jotain koska kun jotain tulee niin samantien se viedään pois.

olen saanut helposti vaikka mitä



Mutta ystäviä ei tunnu löytyvän millään :(

- kolme terbettä lasta, ekasta yrityskierrosta jokainen

- terveyttä koko perheelle

- varallisuutta lapsuudenkodista lähtien yllin kyllin



Ei ole tullut:

- onnea, elän kulissiliitossa

En ole saanut elämässäni hyvää lapsuutta ja sitä en tule koskaan saamaankaan. Sen lapsuuden ja nuoruuden jälkeen tuntuu että kaikki aikuisiällä saamani olen saanut helpolla.



En ehkä ole saanut lähes "ilmaiseksi", mutta monesti mietin kuinka onnekas olen. Olen saanut loistavan miehen, terveet lapset, riittävän hyvän työpaikan ja taloudellinen tilanne on vakaa. Tietenkin olen saanut tehdä töitä senkin eteen, mutta kaikkea tarpeellista on ja suuria vastoinkäymisiä ei ole ollut.



Olen joskus miettinyt onko vastoinkäymisten määrä jotenkin vakio? Olenkohan kohdannut omani jo kaikki lapsuudessa?

helposti työtä ja helposti vakituisen viran ja maallista mammonaa.



vaikeast: 1 terveen lapsen

Onneksi miehen työtilanne on hyvä, eli aina on ollut katto pään päällä ja ruokaa pöydässä.

ja saanut mieluisten vakityön, josta en uskaltaisikaan mihinkään lähteä.



Vaikeaa onkin sitten kaikki muu. Olen aina ollut onneton, tyttöystävää en saanut koko nuoruusiän aikana, on mielenterveysongelmia ja todella vaikea luonne. Perheen olen pitkän yrittämisen jälkeen saanut perustettua jonkinlaiseksi kulissiksi ympärilleni, mutta olen sillä vain aiheuttanut kärsimystä lähimmilleni enkä enää saa pidettyä edes kulissia pystyssä. Yritän päteä naisten armosta lausumilla kohteliaisuuksilla vuosien takaa. Olen sietämättömän kateellinen ja katkera itseäni onnellisemmille ihmisille, joita onkin käytännössä ihan jokainen.

Huomiota muilta ihmisiltä, apua ja seuraa, sekä hyvänpäiväntuttja että ystäviä riittää.



Vaikeutta on sisäisen rauhan ja oman ajan ja rajojen kanssa. Hakusessa on vieläkin.

Minulla on aivan mm. ihanat lapset. Työpaikkojen suhteen olen aina ollut varsin onnekas.

vaan kaikesta olen joutunut maksamaan kovan hinnan.

Hetken onnesta olen aina joutunut maksamaan, ja ihan hirveesti. Eli olen pudonnut helvettiin joka ikisen kerran jälkeen kun olen ollut onnellinen.

Enää en jaksa. Toivottavasti ei tule mitään onnellisuuden tunnetta enää kohdalle.

Jos olisit eilen kysynyt, olisin väittänyt, etten ole koskaan saanut mitään helpolla vaan joudun aina tuskailemaan kaiken kanssa. Tänään taas olen sitä mieltä, että suhteellisen helpolla se olen minäkin päässyt.



Mun lapsuuden kodissani oli ihan normaalia heitellä pikkulapsia ja naisia pitkin seiniä, jos ne sattui ärsyttämään. Siellä oli normaalia heittää toista ihmistä kaljapullolla ja huutaa toista vitun paskapääksi. Sekin oli ihan normaalia, että satutettiin toisia tahallaan, lähinnä taas niitä pikkulapsia ja naisia, napattiin vaan ajankuluksi hiuksista kiinni ja pyöritettiin ilmassa niin pitkään, että hiukset irtosi päänahasta ja pyöriteltävä tippui lattialle, sitten sitä saattoi vielä vaikka potkaista ohi kulkiessa ja sanoa vaikka vitun äpäräksi tai huoraksi. Ulospäin kulisseja täytyi pitää pystyssä, ja kun yhtenä päivänä sosiaalityöntekijät hakivat lapset pois, meille lapsille huudettiin ja haukuttiin, että me vitun kakarat oltiin kiittämättömiä valehtelijoita jotka itki sosiaalityöntekijöille (vaikka todellisuudessa meistä kukaan ei edes ollut osannut itkeä moneen vuoteen). Me lapset kärsimme melkein kaksi vuotta kauheaa syyllisyyttä siitä, kun kulissit eivät kestäneet.

Vietin nuoruuteni lastenkodissa, sain harrastaa mitä halusin ja olin kohtalaisen hyvä lajissani. Rakastin ja rakastan lajia edelleen, mutta en oikein jaksanut panostaa kilpailuun, ehkä olisin pärjännyt paremminkin jos olisin sen eteen nähnyt vaivaa. Mulla vaan ei ollut siihenkään juuri motivaatiota. Toisaalta kilpailin lajissani useita vuosia vasten tahtoani, koska lastenkodin henkilökunnan mielestä en saanut tehdä hätiköityjä ratkaisuja, saattaisin kuulemma vuosien päästä katua jos luovuttaisin liian helpolla. Lastenkodissa sain vuodessa käyttää tietyn summan vaatteisiin ja kenkiin, sekä säännöllisen viikkorahan, kunhan hoidin tiskivuoroni ja huoneeni siivouksen. Pääsin matkustelemaan, kunhan osallistuin vuosittaisiin rahankeräystalkoisiin, myyjäisiin ja arvanmyyntiin, pukeuduin nätisti, harjasin hiukseni ja hymyilin nätisti, kun olevat ja tulevat sponsorit kävivät tutustumassa lastenkotiin.

Koulussa minä olin aika keskitasoinen, varmaan olisin ollut parempi jos olisin viitsinyt yhtään siihen panostaa. Minua vaan ei kiinnostanut, kun kasin sai lukemattakin niin miksi olisin lukenut. Menin lukioon, koska en tiennyt mitä muutakaan olisin tehnyt. En ottanut paineita siitä, mikä olisi peruskoulun päättötodistuksen keskiarvo, luotin siihen että saan edelleen lukematta ainakin 7 tai 8, ja sainkin. Muutaman 9 ja 10 ansiosta keskiarvo oli sen verran, että pääsin siihen lukioon johon halusin. Olin tietysti joukon häntäpäässä, mutta mitä sitten, olin sisällä ja se oli tärkeintä. Koska asuin lastenkodissa, sain opintotukea, mutta se tarkoitti vaatemäärärahan loppumista. Opintotuesta oli maksettava paitsi koulukirjat, myös vaatteet, joten uusia vaatteita ei tullut osteltua. Jouduin joskus jopa pyytämään lainaa, että sain ostettua lukiokirjat, joskin joskus jätin kirjat yksinkertaisesti ostamattakin, jos en katsonut niitä järin tarpeelliseksi jollakin kurssilla. En kirjoittanut viittä L:ää, kirjoitin vain yhden, mutta kirjoitin kuitenkin keskivertopaperit jälleen kerran lukematta. Siinä vaiheessa tiesin jo, mitä halusin opiskella, ja tiesin, että siihen mennessä keräämäni työkokemus ja tekemäni vapaaehtoistyön määrä painaisi paljon enemmän kuin joku ylioppilastodistus.

Pääsin ammattikorkeakouluun yhdellä haulla, ja heti opinnot aloitettua tapasin tulevan mieheni. Ensimmäisen opiskeluvuoden aikana muutimme yhteen, menimme naimisiin ja tulin raskaaksi, toisen vuoden alussa jäin äitiyslomalle. Kuulostaa helpolta, kunnes miettii sitä ensimmäistä vuotta esikoisen kanssa, jolloin en nukkunut käytännössä ollenkaan. Esikoinen kirkui yöt läpeensä, päivät yritin joko tehdä opintoja tai juoksin milloin milläkin lääkärillä vauvan kanssa. Se ei tuntunut kovin helpolta, ja avioliittokin kävi lähellä eroa. Oikeastaan ero kaatui siihen, että kumpikaan ei jaksanut ryhtyä kantamaan kamojaan ulos yhteisestä asunnosta, joten sitä päätettiin siirtää tuonnemmaksi. Sinä aikana kuitenkin heräsi halu yrittää uudestaan, mutta paljon työtä siihen vaadittiin, tai oikeastaan vaaditaan vieläkin, vaikka tuosta onkin jo 3, melkein 4 vuotta aikaa. Kaikki riidat, pahoitetut mielet, loukatut tunteet ja pahat sanat eivät ole tuntuneet helpolta.



Toisaalta maailmassa on paljon ihmisiä, joilla asiat on vielä kurjemmin. Minua kyllä harmittaa, että joudun edelleen yleensä miettimään todella tarkkaan ruokaostoksetkin, jotta rahat varmasti riittävät - mutta kuinka monella ihmisellä ei ole ollenkaan rahaa ruokaan? Loppujen lopuksi mun elämäni on ollut paljon helpompaa monen muun elämään verrattuna. Tietysti omat ongelmat ja oma kärsimys tuntuu aina suurimmalta, koska se on juuri minun kärsimystäni ja minun ongelmani, mutta joskus on hyvä irtautua oman navan tuijottamisesta ja katsoa ympärilleen.

minun ongelmani ei ole mistään kotoisin, mutta lyhyesti vastaisin ketjun aiheeseen, että olen saanut helposti "kaiken", ja se mikä on vaikeaa on aloitteellisuus, sitkeys ja itsekuri. Siitä huolimatta että olen onnistunut onnistumasta päästyäni ja usein todella vähällä saavuttanut hyviä tuloksia, en kuitenkaan yleensä jaksa hoitaa asioita loppuun tai ylipäätään ajoissa aloittaa mitään. Annan asioiden lipsua loputtomiin, ja yleensä vielä sitten käy niin, että joku ulkopuolinen apu tai onnenkantamoinen saapuu juuri oikeaan aikaan, silloin kun olen jo juuri keräämässä itseni ja ryhtymässä kiltisti lusikoimaan soppaani, ja kaikki kääntyy taas "parhain päin" siitä huolimatta että en tehnyt aikanaan asian eteen mitään. Mikä edelleen kannustaa olemaan tekemättä hankalille asioille mitään, kyllä sitä selviää kuitenkin.



Olen pärjännyt helposti koulussa, päässyt helposti korkeakouluun, löytänyt töitä kotimaasta ja ulkomailta joko täysin ilman omaa panosta tai tyyliin ensimmäisestä kysymästäni paikasta, heti kun aloin etsiä kumppania, sellainen löytyi ja heti kun aloin miettiä lasta tulin raskaaksi. Raskaus meni hyvin ja synnytys meni hyvin ja lapsi on erinomaisen terve, kiltti ja ihana. Puolisoni on nyt rakentamassa meille omakotitaloa. Jatkuvasti olen törmännyt onnellisiin sattumiin, joiden pitäisi lisätä uskoa omiin kykyihini ja tulevaisuuteeni. Ja tästä huolimatta en saa opintojani eteenpäin, en saa raha-asioitani hoidettua, en saa siivottua vaatekaappia vaikka se edesauttaisi huomattavasti vaatteiden löytämistä, en saa laihdutettua, en saa tilattua uusia silmälaseja, en saa pidettyä yhteyttä ystäviini... Välillä mietin miten hienoa minun elämäni voisi olla, jos nauttisin niistä asioista jotka olen saanut ja tekisin edes vähän töitä niiden eteen, jotka ei ole vielä tipahtaneet taivaalta. Sitten taas vajoan laiskuuteeni ja johonkin omanarvontunnon puutteeseen. En halua yrittää jos on mahdollista etten onnistu, tai en halua ottaa asioista selvää jos on mahdollista etten pidä saamastani tiedosta. Plaah. Minulla on siis vakava asennevamma siitä huolimatta että olen syntynyt kultalusikka suussa. Olen alisuoriutuja.

..lahjaksi kai jonkinlaisen "viimehetken onnen", joka pelastaa minut aina surkealta kohtalolta. Olen kokenut paljon pahaa mutta välttynyt aina totaaliselta kurjuudelta (esim. menettänyt asunnon mutta löytänyt viime tipassa uuden, joutunut laitokseen mutta saanut paikan ainoan täysjärkisen hoitajan omahoitajaksi jne.) ja se on aika paljon se. Moni on ihmetellyt tietenkin kamalaa menneisyyttäni (mieheni ei kestä edes kuulla siitä kun kuulemma on liian julmaa) mutta vielä enemmän tuota "pelastumista". Viimeisin pelastuminen on kolme päivää vanha; aineissa oleva narkkari lähti seuraamaan ja käveli jo kiinni minussa kun yhtäkkiä horjahti ja otti harha-askeleen katuojaan.

ainakin sain helpot lapset eli ei ole tarvinnut koskaan hävetä heitä tai miettiä, mikä meni kanssaan pieleen.



Joskus tuntuu, että yrityksistä huolimatta en saa aikataulutettua itseäni oikein.

synnyin Suomeen ja sellaiseen perheeseen, etten ole joutunut näkemään nälkää tai olemaan lapsesta asti tehtaassa töissä, myöskään mua ei ole myyty orjaksi jne. Ja kielissä olen ihan hyvä. Kaikki muu on ollut vaikeaa, sosiaalinen elämä, oman alan löytäminen, työelämä, mielenterveys, miesasiat.

Samoin ihan kivan työn ja talon yms. Samoin olen aina ollut henkisesti hyvässä tasapainossa.



Toisaalta aina on tuntunut ettei mihinkään ylimääräiseen luksukseen ole aikaa eikä rahaa, aina olen sellaista toivonut, mutta aina ne on lykkääntyneet.

Nykyisen mieheni kanssa olemme raskautuneet molemmilla kerroilla ensimmäisestä yrittämästä. Lapset olemme siis saaneet helpolla. Minulla on kaksi korkeakoulututkintoa ja olen kirjoilla kolmannessa, näihin kaikkiin pääsiin myös ensi yrittämällä sisään.



Toisaalta, olen ns. perähikiältä kotoisin varsin vaatimattomista oloista joten noin muuten olen joutunut menestykseni eteen tekemään enemmän töitä kuin joidenkin.



Raha ei tunnu luokseni tulevan niin kuin joidenkin.

- miehen

- raskaudet

- opiskelupaikan

- talon

- tutkinnon

- hyvän kunnon



Ok, eivät ne helpolla ole tulleet, mutta ovat kuitenkin oman ponnistelun tulosta



Vaikeaa:



- vakituinen työpaikka

- hyvät sukulaissuhteet



Vaikka mitä tekisin niin näitä en tunnu saavan. Sukulaisia ei ole koskaan ollutkaan ja tutkinnolla ei saa töitä :(

Samoin luin AMK:sta sairaanhoitajaksi täysin ilmaiseksi, mitään ei tarvinnut tehdä sen eteen.

Ihanat lapsetkin sain, molemmat 10 apgarin pistettä ja onneksi terveitä.



Mitä sitten en olisi saanut ponniskeluista huolimatta... plääh, vaikea kysymys, varmasti puutetta onkin vaikken nyt sitä näekkään, olen nyt vaan tyytyväinen elämääni!