Miten muut erityisherkät kestätte teinien kipuiluja?

Mä en ole edes erityisherkkä, enkä kestä noita teinin ongelmia yhtään...

Onko rajat kunnossa?

Erityisherkkänä teininä teini-ikä oli ihan kamalaa. Pidä itsestäsi huolta kaiken keskellä. Tee joka päivä jotakin kivaa itsellesi. Siten jaksat paremmin.

Ehkä kuulu tämäkin siihen napanuoran katkaisuun. Vanhempana et vaan pysty vaikuttamaan lapsesi elämään loputtomasti ja jossain kohtaa vaan tulee se raja. Ja mitä itsenäisemmäksi lapsi oppii, sitä varmemmin sinä voit ottaa rennommin, että kyllä se pärjää. Lapsellasi on oma elämä, josta on myös itse vastuussa, vanhemman rooli siinä vähenee ajan kuluessa ja siihen kannattaa yrittää sopeutua samaa tahtia, mitä lapsikin kasvaa. Alkuun se onkin vaikeaa, olethan huolehtinut jo aika monta vuotta ihan kaikesta! Mutta helpottaa, kun huomaat, ettei sinua enää tarvita niinkuin joskus. Joku viisas sanoi joskus, että vanhemman huoli lapsesta ei lopu ikinä ja se on se hinta, mikä omasta lapsesta maksetaan.

On se hirveetä katsoa sivusta kun se rakas lapsi jota on suojellut ja jota rakastaa enemmän kuin mitään, imeytyy ihmismaailman syövereiihin kolhittavaksi ja tallottavaksi. Sellaista se elämä on.

Ihan kauheaa oli. Ahdisti, huoli ihan suunnaton. Ja minun huolehtiminen vaikutti lapseen, ärsytti ym. Nyt alkaa helpottaa. Lapsi kohta 18.

Ahdistaa. Kamalasti. En saa kunnolla unta, syön liikaa, olen masentunut ja äksy. Lapsi ei ole ihan vielä teini mutta murkku, ja hänellä on terveyshuolia ollut runsaasti, tuntuu että jatkuvasti sairaana jollain tavalla + pitkäaikaissairaudet vielä päälle. 

Koita puhua teinin kanssa joka päivä, kerro miltä sinusta tuntuu ja kysele miten hän voi, teinille tärkeää on tuntea että joku oikeasti välittää ja on kiinnostunut hänen elämästään.

Herkkä nuori varmasti tarvitsee ihmisen jolle voi puhua ja johon voi luottaa ja mikä olisi sen parempi kuin oma äiti.

Pitää myös oppia hyväksymään, että asiat eivät mene niinkuin itse haluaisi. Nuorella on oma tahto ja myös omia oikeuksia. Oma poika ei tällä hetkellä edes halua pitää mitään yhteyttä ja en todellakaan pakota siihen, vaikka se pahalta tuntuukin, hän kuitenkin tietää että koska tahansa voi soittaa tai tulla käymään, oli tapahtunut mitä tahansa.

Vaihtelevasti, mutta viime aikoina enenevästi huonosti. Koen, että meillä on ollut läheiset välit ja että on pystytty puhumaan lähes aiheesta kuin aiheesta, on tehty paljon yhdessä ja olen ollut parhaani mukaan läsnä aina lapsilleni. Nyt keskimmäiseni pahimmassa teini-iän tuiverruksessa, herkkä hänkin ja välillä kaikki tunteiden vuoristorata ja teinin ylitsevyöryvä ahdistus, viha ja muut vaikeat tunteet menee kovin pahasti nahkan alle. On vaikeaa katsoa pojan irti riuhtomista aikuisuutta kohti kaiken tuon keskellä.

Vielä vaikeampaa on se, että yhtäkkiä joudut ottamaan vastaan ja kuulemaan, miten kaikki on kuulemma ollut ihan p**kaa jo monta vuotta, kuinka etenkään minun eli äidin kanssa ei ole ollut minkäänlaista yhteistä säveltä ja ettei hän usko sellaista koskaan enää löytyvänsä, ollaan kuulemma niin erilaisia. Hän ei kuulemma edes muista aikaa, milloin olisi ollut mukavaa. Itse olen ajatellut, että meidän suhde on ollut hyvä ja lämmin, että me ollaan oltu hyvinkin samalla aaltopituudella ja yhteisiä intressejä on ollut paljonkin. Hauskaakin koen meillä olleen. Nyt kuitenkin olen saanut jo sen verran usein kuulla kaikkea tuota muuta, että huono mieli on tullut itsellenikin. Välillä olen miettinyt, että näinköhän tämän pojan teiniydestä selviän, niin rankkaa tämä välillä on. 

Vierailija kirjoitti:

Vaihtelevasti, mutta viime aikoina enenevästi huonosti. Koen, että meillä on ollut läheiset välit ja että on pystytty puhumaan lähes aiheesta kuin aiheesta, on tehty paljon yhdessä ja olen ollut parhaani mukaan läsnä aina lapsilleni. Nyt keskimmäiseni pahimmassa teini-iän tuiverruksessa, herkkä hänkin ja välillä kaikki tunteiden vuoristorata ja teinin ylitsevyöryvä ahdistus, viha ja muut vaikeat tunteet menee kovin pahasti nahkan alle. On vaikeaa katsoa pojan irti riuhtomista aikuisuutta kohti kaiken tuon keskellä.

Vielä vaikeampaa on se, että yhtäkkiä joudut ottamaan vastaan ja kuulemaan, miten kaikki on kuulemma ollut ihan p**kaa jo monta vuotta, kuinka etenkään minun eli äidin kanssa ei ole ollut minkäänlaista yhteistä säveltä ja ettei hän usko sellaista koskaan enää löytyvänsä, ollaan kuulemma niin erilaisia. Hän ei kuulemma edes muista aikaa, milloin olisi ollut mukavaa. Itse olen ajatellut, että meidän suhde on ollut hyvä ja lämmin, että me ollaan oltu hyvinkin samalla aaltopituudella ja yhteisiä intressejä on ollut paljonkin. Hauskaakin koen meillä olleen. Nyt kuitenkin olen saanut jo sen verran usein kuulla kaikkea tuota muuta, että huono mieli on tullut itsellenikin. Välillä olen miettinyt, että näinköhän tämän pojan teiniydestä selviän, niin rankkaa tämä välillä on. 

Ei hän oikeasti sitä tarkoita.

Mikä on virallinen lääketieteen erityisherkkyyden diagnosointikoodi?

ylös