Anoppi ei suostu käsittämään, että mieheni on jo itsenäinen

Ärsyttää minuakin.

Eli ei kauheasti pidetä yhteyttä, kerran pari kuussa käydään kylässä (olettaen että anoppi asuu lähellä) ja puhutte omasta elämästänne ja omasta kodistanne arvostavaan sävyyn.. Ehkä anoppikin jossain vaiheessa tajuaa... Mutta totta tuo että äidit eivät osaa päästää pojistaan irti.

Mies on kuitenkin päässyt jo irti äidistään. Eikä minunkaan äitini ole noin kiinni minussa. Ei edes soittele niin usein, vaikka nähdäänkin vain ehkä kerran kuussa.



Ovetko muut samaa mieltä kuin 4, eli kahdessa vuodessa ei saa napanuoraa katkaistua?



ap

Hiukan teiniltä kuulostat sinäkin, ap, kun pidät kahta vuotta pitkänä aikana. Ihan vastahan miehesi on kotoaan muuttanut, joten anopin asenne on aika ymmärrettävä.

[





Kyllä tuossa vaiheessa jo pitäs hyvästikin äidin hellittää ja päästää poika menemään!! Poika on jo aikuinen!



Tuo on vissiin aika tavallista et äiti on mustis, tosi surullista sun kannalta, varsinkin jos se muuttuu tekoihin.:( Meillä nimittäin kävi niin.:( Oli tosi kauheeta, Mies onneks oli jämti ja teki stopin sille.









i]Hiukan teiniltä kuulostat sinäkin, ap, kun pidät kahta vuotta pitkänä aikana. Ihan vastahan miehesi on kotoaan muuttanut, joten anopin asenne on aika ymmärrettävä.

[/quote]

Onhan pojan muutto pois ollut kuitenkin iso elämänmuutos äidille, varmasti ikävöi jälkikasvuaan.

kun sinulla on omia lapsia ja olet päässyt samaan ikään kuin anoppisi.



Kaksi vuotta on silmänräpäys.



Jos ette ole naimisissa, eikä teillä ole lapsia, voi anoppisi pitää kotianne hyvinkin väliaikaisena. Varsinkin, jos miehesi ei ole koskaan ollut eikä vieläkään ole kovin itsenäinen arkielämässään, vaan odottaa apua ja passausta äidiltään.



Eri perheissä on erilaiset käytännöt ja tavat. Toisissa vieraillaan ja ollaan tiiviisti tekemisissä, toisissa taas kyläkäynti kerran vuodessa on kutyyminä.



Ei siis kannata narista, jos toisen suvussa tavat ovat erilaiset. Pane miehesi käymään tuo asia läpi oman äitinsä kanssa, älä ala itse kärhämöidä, ettet saa hankalan miniän leimaa.

Minua kuitenkin loukkaa tuollainen ajattelutapa. Olemme olleet yhdessä 3,5 vuotta ja asuneet yhdessä siis kaksi vuotta. Lapsettomuus ja avoliitto johtuvat ihan siitä, että itse olen 21v. ja mieheni 24v, vielä ei siis ole aika lapsille ja avioliitolle. Kuitenkin tosissaan molemmat ollaan.



Mieheni on itsenäinen eikä ikinä ole odottanut mitään passausta. Häntä itseäänkin ärsyttää kun äitinsä yrittää koko ajan puuttua kaikkeen. Tästä on anopille yritetty huomauttaa, mutta kun ei usko. "Hyvällähän minä vaan..." Kohta tarvitsee varmaan sanoa vähän tiukemmin...



Jos joskus saan lapsia, annan heidän kyllä lentää pesästä. Ei se varmaan kovin mukavalta tunnu, mutta tulen aina muistamaan tämän tunteen. En halua tulevien miniöideni/vävyjeni joutuvan kokemaan tällaista.



ap

eikä siihen tehoa yhtään mikään.

Oma äitini on siis tuommoinen (ellei jopa pahempi) ja olen asiasta sanonut nätisti ja rumasti useista kertoja, vaan ei auta >:(

Muutamia vuosia olen asunut välillä ulkomailla (pariinkin otteeseen) ja silloin aina saan olla rauhassa, mutta rauha loppuu heti kun palaan Suomeen.



Nyt onneksi kun minulla on lapsia, kohdistaa äitini huomionsa pääosin heihin :D ja minä pääsen hieman vähemmällä.



Ikää mulla on 36 v ja olen lähes 20 vuotta asunut omillani.

Itse lähdin opiskelemaan lukion jälkeen ja ainakin se kaksi vuotta meni ihan äidin huolenpidon alla :)



Ärsyttäähän se, kun itse on niin innoissaan uudesta itsenäisyydestä. Mutta jos on 20 vuotta ollut huolletavana, kestää aika kauan, ennen kuin pääsee tasavertaiseen asemaan. Antakaa anopille aikaa ja käyttäytykää kuten aikuiset ihmiset, luottamusta saa, kun osoittautuu sen arvoiseksi.

Itse lähdin opiskelemaan lukion jälkeen ja ainakin se kaksi vuotta meni ihan äidin huolenpidon alla :)

Ärsyttäähän se, kun itse on niin innoissaan uudesta itsenäisyydestä. Mutta jos on 20 vuotta ollut huolletavana, kestää aika kauan, ennen kuin pääsee tasavertaiseen asemaan. Antakaa anopille aikaa ja käyttäytykää kuten aikuiset ihmiset, luottamusta saa, kun osoittautuu sen arvoiseksi.

Tätä ajan minäkin takaa. Teistä parikymppisistä kaksi vuotta tuntuu toooooosi pitkältä ajalta, ja koette olevanne hirmu Aikuisia jne.

Mutta uskokaa vaan vielä aikuisemman (jo yli 40 vee) suusta: näkökulmanne muuttuu, kun ikää karttuu. Anopin näkökulmasta olette tosi nuoria vielä. Mieti itse: et ole edes ollut täysi-ikäinen lainkaan silmissä kuin ruppaiset 3 vuotta!

-4-

Mutta miksi meitä ei silti voida ottaa vakavasti? Miksi ei voida uskoa siihen, että tämä meidän suhde on ihan vakiintunut ja olemme tosissamme? Miksi ei voida uskoa siihen, että meidän koti on ihan oikea koti? Varsinkin kun olemme sanoneet, että emme kaipaa huolenpitoa, vaan selviydymme arjesta keskenämme aivan yhtä hyvin kuin anoppi.



ap

oppia ymmärtämään, että kaikkea ei ole suunnattu epäluottamuslauseena sinua vastaan. Kyse siis ei ole sinusta, vaan äidin ja lapsen suhteesta ja siitä, että anopilla menee aikaa, ennen kuin alkaa luottaa siihen, että hänen lapsensa - joka kuitenkin on 22-vuotiaaksi asti asunut kotona (eli ei voi kamalan itsenäisenä pitää) - pärjää ja osaa kaiken.

Mutta miksi meitä ei silti voida ottaa vakavasti? Miksi ei voida uskoa siihen, että tämä meidän suhde on ihan vakiintunut ja olemme tosissamme? Miksi ei voida uskoa siihen, että meidän koti on ihan oikea koti? Varsinkin kun olemme sanoneet, että emme kaipaa huolenpitoa, vaan selviydymme arjesta keskenämme aivan yhtä hyvin kuin anoppi.

ap

Se, että anoppi kutsuu OMAA kotiaan kodiksi, on aika ymmärrettävää... ei siitä kannata lukea mitään laajaa analyysia teidän parisuhteesta. Vaikka sellainenkin olisi aika ymmärrettävää, koska olette kamalan nuoria vielä. Tuossa iässä parisuhteet tulevat ja menevät - anteeksi nyt vaan, se on fakta vaikkei olisikaan osuva analyysi juuri teidän parisuhteesta.

Ja mitä tulee arjen toimintakykyynne, niin hehhheh.... ihan varmaan joo 2 vuotta omillaan elänyt, lapseton pariskunta onkin yhtä kokenut kuin anoppi... No, ymmärrän toki, että selviätte arjesta ok. Anopin silmin katsottuna se pärjääminen ei välttämättä ole ihan yhtä menestyksekästä.

JA voi olla, että hän aidostikin haluaa vain auttaa. Tuliko kertaakaan mieleen USKOA, mitä anoppi sanoo.

Sen kun vaan sanot kiitos, mutta emme tarvitse apua.

Jos ja kun joskus saatte lapsia, se anopin apu voi taas olla hyvinkin tervetullutta, joten ei kannata polttaa siltojaan.

Meillä anoppi ei ole vielä tänä päivänäkään ikinä käyttänyt nimitystä "koti" minun ja mieheni kodista. Olemme olleet yhdessä 11 vuotta, naimisissa 7 vuotta, meillä on 2 lasta ja ihan oma koti... Silti puhuu meidän kodista paikkakunnan nimellä, eli kun olemme lähdössä mummolasta kotiin, niin anoppi sanoo lapsellemme, että "Nytkö lähdette "Ouluun"? ja siis muutenkin käyttää kodistamme nimitystä "Oulu". Jos soittaa miehelleni ja on epävarma, missä tämä on, niin kysyy "Oletko Oulussa nyt?" ja jos mies vastaa "Olen", niin olettaa että me ollaan kotona, vaikka oltais kylässä, kaupassa, rannalla, töissä... Mies sitten aina itse korjaa, että ei me olla nyt kotona, vaan x-paikassa. Silti ei voi kysyä suoraan, että ollaanko me kotona. Se olisi kai liian julmaa, että miehelläni olisi oikea koti ja perhe muualla kuin äitinsä helmoissa.

Asia on niin, että Helsingissä vuokra-asunnot ovat tajuttoman hintaiset eikä opiskelijalla ole juurikaan varaa maksaa niitä, jos syödäkin meinaa. Tämän takia mies muutti pois vasta noin myöhään, halua oli kyllä aikaisemmin.



Mitä tarkoittaa se, että on itsenäinen ja selviää arjesta? Mielestäni se on sitä, että osaa huolehtia omista asioistaan, kuten laskujen maksusta (me osaamme), siivouksesta (me osaamme), ruuanlaitosta (me osaamme, huomattavasti paremmin kuin anoppi) ja omista päätöksistään (me osaamme). Joten miksi miestäni ja minua ei voi sanoa itsenäisiksi? Millä anoppimme osaa pyörittää arkea paremmin kuin me? No lapsia hän osaa hoitaa paremmin, sen myönnän koska meillä ei vielä omia ole.



Ja on kyllä sanottu, että apua ei tarvita, mutta kun ei mene perille. En halua polttaa siltoja tai riitaantua anopin kanssa, haluaisin vaan vähän kunnioitusta ja omaa rauhaa! Eikö kukaan ole puolellani tässä asiassa? :)



ap

Mutta miksi meitä ei silti voida ottaa vakavasti? Miksi ei voida uskoa siihen, että tämä meidän suhde on ihan vakiintunut ja olemme tosissamme? Miksi ei voida uskoa siihen, että meidän koti on ihan oikea koti? Varsinkin kun olemme sanoneet, että emme kaipaa huolenpitoa, vaan selviydymme arjesta keskenämme aivan yhtä hyvin kuin anoppi.

ap

hih, me puhuimme mieheni kanssa pitkään, kodista ja kotikodista. Koti oli se missä asuimme, kotikoti lapsuuden koti.

Itse kun aikanani lähdin kotoa, en sanonut asuntoani vuosiin kodiksi, vasta sitten kun asetuin mieheni kanssa yhteen (viiden vuoden kotoa pois olon jälkeen), aloin ehkä tuntea olevani kotona jossain muuallakin kuin lapsuuden kodissa. Siihen asti oli ollut kämppää ja asuntoa ja boxia ja vaikka mitä. Mutta kotikoti pysyi lapsuudenkodissa tosi pitkään. Nyt olen ollut maailmalla yhtä pitkään kuin mitä ehdin asua vanhempieni kanssa aikanaan. Nyt tuntuisi hullulta puhua vanhempieni kodista omana kotinaan, vaikka asuvatkin lapsuudenkodissani edelleenkin...

Kaksi vuotta on lyhyt aika. Kyllä sen tulet huomaamaan. Anna anopin touhottaa. Kunhan miehesi on yhtämieltä kanssasi, voitte anopin touhotukset jättää vähemmälle huomiolle. Ottakaa asenne:"tuollainen se nyt vain on". Älkää poltelko siltoja, älkääkä olko ilkeitä. Luultavasti hyvää hyvyyttään yrittää, vaikka joskus ärsyttää. Sanon näin siksi, että eräällä kaverillani anoppi yrittää vaikka miten olla parille suosiollinen ja saa silti vain kuraa niskaansa. Surettaa anoppi, joka on vähän rasittava, mutta ei millään muotoa pahansuopa eikä tarkoituksella rasittava. Luonteita kun on monia...

sinulla ON nuoren ihmisen tyypillinen tapa ottaa asia itseensä. Minä OLEN sinun puolellasi, mutta yritän vaan sanoa, ettei se anoppi välttämättä ole sinua vastaan hänKÄÄN, vaan hänellä on ikänsä ja äitiytensä takia eri näkökulma asioihin.

Sitkeyttä ja kärsivällisyyttä peliin, nainen.

-4-

Asia on niin, että Helsingissä vuokra-asunnot ovat tajuttoman hintaiset eikä opiskelijalla ole juurikaan varaa maksaa niitä, jos syödäkin meinaa. Tämän takia mies muutti pois vasta noin myöhään, halua oli kyllä aikaisemmin.

Mitä tarkoittaa se, että on itsenäinen ja selviää arjesta? Mielestäni se on sitä, että osaa huolehtia omista asioistaan, kuten laskujen maksusta (me osaamme), siivouksesta (me osaamme), ruuanlaitosta (me osaamme, huomattavasti paremmin kuin anoppi) ja omista päätöksistään (me osaamme). Joten miksi miestäni ja minua ei voi sanoa itsenäisiksi? Millä anoppimme osaa pyörittää arkea paremmin kuin me? No lapsia hän osaa hoitaa paremmin, sen myönnän koska meillä ei vielä omia ole.

Ja on kyllä sanottu, että apua ei tarvita, mutta kun ei mene perille. En halua polttaa siltoja tai riitaantua anopin kanssa, haluaisin vaan vähän kunnioitusta ja omaa rauhaa! Eikö kukaan ole puolellani tässä asiassa? :)

ap

Mutta yritä katsoa asiaa anoppisi vinkkelistä. Siitä katsoen kaksi vuotta on lyhyt aika, kaksi vuotta on muutenkin lyhyt aika parisuhteessa. Kestää aikansa, ennen kuin anoppi osaa päästää irti. Älkää polttako siltoja, älkää käyttäytykö kuin kakarat. Kun käyttäydytte kuten aikuiset, anoppi kyllä hellittää. On tietysti niitäkin kauhutapauksia, jotka eivät koskaan hellitä, mutta suurin osa äideistä kyllä päästää joskus irti. Mun oma tajuntani laajeni tässä asiassa aika paljon omien lasten synnyttyä. Aloin ymmärtää paremmin, miksi äiti "roikkui" minussa ja miksi se halusi "puuttua mun elämään" - no totta hemmetissä äiti haluaa olla mukana lapsensa elämässä!!



Jaksamista ja ymmärrystä vaan. Eläkää omaa elämäänne, pitäkää anoppi siinä mukana, mutta älkää antako sen elää teidän elämää teidän puolesta. Ihmissuhteet on kimurantteja, niiden opiskelua on koko elämä.



t.11

Ymmärrän kyllä ettei tarkoita pahalla ja haluaa tietää mitä lapselle kuuluu, mutta mun mielestä anopin etu ei mene meidän mielenterveyden edelle. Samaa mieltä on mieskin. Hänelle on kuitenkin sanottu tästä ja kun ei usko, niin otetaan etäisyyttä ja kerrotaan mistä johtuu. Ehkä se siitä oppii.



ap

miehiä jotka eivät ole vaimonsa kanssa samalla puolen vaan mammassa vielä kiinni. Itselläni on 21v poika ja muuttanut kotoa reilu vuosi sitten pois. Olen sen niin päähäni pistänyt etten sekaannu heidän elämäänsä vaan päästän irti. Käyvät kylässä epäsäännölisen säännöllisesti ja poika soittaa aika usein ihan muuten vaan. On aina mukavaa kun tulevat tyttöystävän kanssa mutta kunnioitan heidän elämäänsä ja kotiaan.



En puutu heidän elämäänsä, jos kysyvät neuvoa kerron mielipiteeni ja toki toivon heille parasta kuten jokainen äiti lapselleen mutta en takerru heihin. Toivon että olen osannut antaa tukea ja turvaa silloin kun siihen on ollut mahdollisuus ja niin sitten nyt on aika kokeilla niiden siipien kestävyyttä ja ihan hyvältä näyttää.