Anoppi ei suostu käsittämään, että mieheni on jo itsenäinen

"Ehkä anoppi hieman näin haluaa teille kuittailla jos esim sisustusasiat ovat vähän rempallaan? Kyllä sitä useampi vuosi kestää, ennenkuin nuori ihminen saa asuntonsa näyttämään kodilta.

Ehkä teillä on jo koti, mutta monilla tuon ikäisillä ei ole. Itselläni ei ainakaan ollut."

Lapset on meillä vain lainassa, emme voi omistaa omaa lastamme. Hän on oma itsensä ja todellakin vain annettu meille lahjaksi muutamaksi vuodeksi, kunnes aikuistuu ja muuttaa kotoa pois. Emme voi alkaa määräillä tai sanella aikuisen ihmisen tekemisiä ja menemisiä. Ohjeitakaa ei pitäis antaa jos niitä ei kysytä, kyllä se elämä opettaa.



Tietysti on todella mahtavaa jos ihmiset halauvat pitää yhteyttä ja olla tekemisissä suvun kanssa mutta että mennään sanomaa miten oman lapsen tulee elää ja toimia on mielestäni jotain käsittämätöntä. Antakaa jokaiselle oma tila, oma reviiri!



Asenne "äiti tietää kaiken parhaiten , olen vanhempi minulla enemmän elämän kokemusta" jne saa yleensä vain huonoa aikaa. Kyllä vanhemman tulee kunnioittaa myös niitä nuoria aikuisia jos haluaa itse saada kunnioitusta takaisin.



Minusta on mahtava mennä lapsuudenkotiin tapaamaan vanhempia ja se johtuu siitä että voimme tehdä itsenäisia ratkaisuja ja meille ei jaella ohjeita ja meitä kunnioitetaan, samaa en voi sanoa anopista, valitettavasti.

rakas on löytänyt itselleen jonkun ihmisen rinnalle joka on pojalle vielä rakkaampi entä hän itse.





Anoppi raasu haluais pitää pojan itellään eikä ymmärrä ettei se käy päinsä. Ois kasvattanut pojastaan vähän nössömmän niin oisi saanu pitää sen siellä peräkammarissa "kunnes kuolema erottaa".







Voi pyhä sylvi, mikä tekee noista anopeista tuommosia. Kun lapsi lähtee kotoa niin sillon pitäs viimestää hankkii se oma elämä.

tapana esitellä tyttö/poikaystävät kaverina, ihan yleisestikin. Kyllä minäkin olen sellaisen määritelän kuullut ja ihmiseltä joka on täysin hyväksynyt tyttärensä avomiehen ja heidän kotinsa. Jopa suurella ilolla, eikä taatusti roiku lapsessaan kiinni.



Ja mitkä taloudelliset seikat estävät itsenäistymisen alle 22 vuotiaana? Minä ja hyvin monet muut, siis hyvin lukuisa joukko nuoria, ovat itsenäistyneet monta vuotta aiemmin enkä itseasiassa tällä hetkelläkään tunne yhtään täysi-ikäistä vanhempiensa kotona asuvaa....

Kunnioitusta pitää antaa, jotta sitä myös saa.



Sen takia myös kaikille vastikään kotoaan muuttaneille:



Kunnioittakaa äidin sidettä lapseensa. Vaikka sen ei tarvitse sallia jatkua loputtomiin, sen olemassaolo ei katkea yhdessä yössä eikä kahdessakaan. Sitä voi venyttää ja kasvattaa, mutta äidin mielenkiintoa lapsensa elämää kohtaan on syytä ymmärtää - jos sen haluaa olevan olemassa sitten, kun sinulle itsellesi se sopii ja tarvitset itse apua.



Kunnioittakaa vanhempien elämänkokemusta. Vanhempien neuvoja ei tarvitse orjallisesti noudattaa, mutta kannattaa muistaa, että niissä piilee monasti viisaus. Ja koska vanhempi on viettänyt jo parikymmentä vuotta kasvattaen miestänne/vaimoanne, hänen on vaikea suhtautua lapseensa yhtäkkiä kuin kehen tahansa ventovieraaseen. Mielipiteen ja neuvon antaminen on tavallista ystävystenkin välillä, miksei siis aivan lähiperheen piirissä



Jokaista neuvoa tai mielipidettä ei siten tarvitse katsoa henkilökohtaiseksi loukkaukseksi tai ehdottomaksi määräykseksi. Harkitse neuvoa ja päätä sen jälkeen itsenäisesti, mitä teet. Näin valtaosa vanhemmistakin olettaa sinun tekevän.



Aikuistumiseen kuuluu kyllä itsenäisyyden korostaminen. Se on samaa kuin uhmaikäisellä "minä itte" -vaihe, mutta tietysti niin, että kyvyt ja taidot ovat jo toista luokkaa. Yhtä ymmärrettävää kuin vanhemman on luopua neuvojen ja avun tarjoamisesta on lapsen vaikea hyväksyä niitä.



Hyvin harvoin siis on vikaa vain toisessa osapuolessa. AINA kannattaa yrittää katsoa asioita molemmilta kannoilta.



-4-

ne omat virheet elämässään. Antoivat ne vanhemmat neuvoja tai ei.

Kyllä 24-v jo on hyvästikin sen ikäinen ettei äidiltä enää neuvoja tarvi kuunnella jos niitä ei halua. JA hyvästikin sen ikäinen ettei äidin tarvi päivittäin soittaa ja kysellä kuis nyt menee, oletko saanut ruokaa ja onko vaatteet puhtaat.;)



kyllähän se käy rassaamaan jos se puhelin pirisee jatkuvasti.



Mun mies oli tosa vaiheessa jo kahden isä ja hyvin vastuullinen ja hyvä isä. Anoppi ei kuitenkaa tätä millää muotoo voinut käsittää, miten se hänen pieni kullannuppu voikin osata jotain, Mieheni teki paremmat ruatkin tuon ikäisenä mitä anoppi koskaan.:)

jokainen tekee omat virheensä. Pointti olikin se, että niitä neuvoja ja mielipiteitä on perheen kesken tapana antaa ja niitä on tapana harkita, VAIKKA ne olisivatkin "vain" anopin antamia.

Tässä on havaittavissa yliallergisuutta omia/miehen vanhempia kohtaan.

ne omat virheet elämässään. Antoivat ne vanhemmat neuvoja tai ei.

Kyllä 24-v jo on hyvästikin sen ikäinen ettei äidiltä enää neuvoja tarvi kuunnella jos niitä ei halua. JA hyvästikin sen ikäinen ettei äidin tarvi päivittäin soittaa ja kysellä kuis nyt menee, oletko saanut ruokaa ja onko vaatteet puhtaat.;)

kyllähän se käy rassaamaan jos se puhelin pirisee jatkuvasti.

Mun mies oli tosa vaiheessa jo kahden isä ja hyvin vastuullinen ja hyvä isä. Anoppi ei kuitenkaa tätä millää muotoo voinut käsittää, miten se hänen pieni kullannuppu voikin osata jotain, Mieheni teki paremmat ruatkin tuon ikäisenä mitä anoppi koskaan.:)

Ap ei tuossa kerro, että päivittäin soiteltaisiin ja tarkistettaisiin, että onko poika saanut ruokaa ja puhtaat vaatteet. Jospa siis jättäisit omat kokemuksesi sivummalle ja vaikka kertoisit niistä omassa aloituksessa...? Menee tässä muutenkin kirjoittajat sekaisin.

joku tossa jo vertasikin parikymppisiä uhmaikäisiin ja minusta se on hyvä vertaus. Siinä elämänvaiheessa ollaan hurjan tarkkoja ja arkoja siitä, miten lähipiiri (varsinkin vanhemmat) arvioi kotia, tyttö/poikaystävää, työtä, osaamista ylipäätänsä. Itsekin muistan, että luin monenlaisia asioita "rivien välistä" ja olin varmaan aika kamala, suoraan sanoen. Onneksi asuttiin sen verran kaukana sekä mun että mun miehen vanhemmista, että kamalaa kriisiä ei päässyt syntymään.

Sitten kun lapsi syntyi, oli kuitenkin aivan ihanaa, että vanhemmilta sai apua, neuvoja ja tukea.

Että vähän käy sääliksi meidän vanhemmatkin, joilta yhdellä hetkellä vaaditaan kamalasti tukea, toisella hetkellä niiden pitäisi suhtautua meihin kuin samanikäisiin vieraisiin (=tasa-arvoinen kaverisuhde) ja kolmannella hetkellä pitäisi taas olla ilmainen, rakastava ja aina valmis perheen tukihenkilö.

asian sivusta, vaan ytimestä! Kiitos!



-4-

itsenäistyvillä parikymppisillä oli tosi kuvaava havainto ja se kyllä paistaa läpi ap:nkin kirjoituksista. Ei millään voi ottaa vähän rennommin ja antaa ohjeiden valua korvien ohi, jos niitä ei halua noudattaa. Vaan lähes pakonomainen tarve saada anoppi toimimaan niinkuin 21-vuotias neiti itsenäinen haluaa. Hymyilyttää.

NIMENOMAAN silloin sillä ei ole yhtään mitään väliä, mitä muut ajattelee, jos itse tietää omien asioidensa laidan.



Sä annat kyllä itsestäsi todella epävarman kuvan, mitäs jos nyt keskittyisit itseesi anopin sijaan, ja kehittäisit itsellesi vaikka vähän itsetuntoa? Silloin tuollaiset aivan tavalliset asiat, kuten anopin "tungettelu" ei kasva noin suuriin mittasuhteisiin. Suurin vika on ap. sun päässäsi, ja jos ei sua anoppi rassaisi noin pahasti, niin sitten joku muu asia.

Tuossa iässä oli tosi tärkeää, että KOTI oli jossain muualla kuin vanhempien kotona, ja että olin niin aikuinen.



Jälkikäteen tajuaa, että se oli sitä myöhäistä murrosikää tai jotain.



Lapset ovat opettaneet, että äiti on tärkeimpiä ihmisiä elämässäni, ja kaikesta huolimatta tarvitsen häntä. Enkä häpeä sitä 35-vuotiaana enää pätkääkään.

Minun mielestäni anopin kuuluisi kunnioittaa myös poikaansa ja miniäänsä, eikä tuo nyt siltä kuulosta. Hassua takertumista aikuiseen lapseen, äidin olisi aika päästä irti..eivät ne äidit aina niin viisaita ja tietäviä ole. Helppohan sitä on kaksikymppistä neuvoa, mutta miten hoitaa omia viisikymppisen ongelmiaan?

ei ikä aina tuo viisautta ja paremmuutta

22.vuotiaana vielä äitinsä elättinä.

21-vuotiaasta aika paljon. Eri asia on se, että voihan joku 21-vuotias olla nyt minua viisaampi. Mutta väitän, että keski-ikäisenä tuo 21-vuotias on vielä tätäkin viisaampi.



Minä olen huomannut, että elämässä vastoinkäymiset ja muut antavat todella paljon sellaista ymmärrystä muita ihmisiä kohtaan, mitä ei ilman elämänkokemusta voi saada.

22.vuotiaana vielä äitinsä elättinä.

poika asui hesassa ja oli opiskelija ja siellähän on vuokrat tosi korkeat. itekin tiedän paljon ton ikäisiä jotka asuu vielä kotona ihan taloudellisen tilantten takia pääkaupunkiseudulla!