Lue keskustelun säännöt.
Kuolemanpelko
kohta pyskoosissako?
26.08.2022 |
Moi! Aihe on vaikea ja tunteita on vaikea pukea sanoiksi joten koittakaahan saada tulevasta sillisalaatista selvää.
Olen reilu 30-vuotias kahden lapsen äiti.
Noin vuosi sitten koin jotain pysäyttävää. Yhtenä iltana miehen kanssa nukkumaan mennessä mietin kuinka onnellinen ollenkaan; minulla on ihana perhe, vanhemmat, ystävät, sukulaiset ja kaikki on paremmin kuin hyvin, kunnes minut valtasi kuristava tunne ja ajatus: Jonain päivänä minä kuolen. Jonain päivänä tämä kaikki on ohi. Jonain päivänä minä ja perheeni olemme vain nimet hautakivissä. Jonain päivänä ei enää sitäkään. Jonain päivänä kukaan ei edes tiedä keitä me olimme. Mitä tarkoittaa kun ei ole enää mitään?
Olin tuolloin viikon verran asiasta todella ahdistunut ja kovin itkuinen. Mikään ei oikein tuntunut miltään ja kaikki tuntui turhalta. Mitä järkeä sisustaa kotia kun kuitenkin kuolen? Mitä järkeä ostella uusia vaatteita kun kuolen kuitenkin? Mitä järkeä on opiskella? Mitä järkeä on käydä töissä? Tuntui että vasta tuolloin tajusin erityisesti oman kuolevaisuuteni.
Olen ollut työni puolesta kuolleiden kanssa tekemisissä, laittanut vainajia ja pukenut mm. isoisäni arkkuun. Kuolema ei siis sinänsä ole vieras asia eikä kuoleman kohtaaminen ole ollut lainkaan vaikeaa.
Asia on tuon viime kesän jälkeen ollut välillä mielessä ja mennyt menojaan, mutta käy nyt mielessä turhan usein.
Oma sekä läheisten kuolema on alkanut taas ahdistamaan kovasti. Molemmat vanhempani ovat vielä elossa ja ajatuskin heidän kuolemasta puristaa rintaa niin, että sattuu. En halua menettää äitiä ja isää. Vaikka olen jo aikuinen tarvitsen heitä elämääni. Samoin oma ja muiden läheisten kuolema käy taas mielessä.
Lohdutusyritykset - älä mieti asiaa, et sä sitä sit tiedä kun oot kuollut kaikki me kuollaan kuolema on luonnollista - ei vie ahdistusta pois tai tuo hyvää mieltä tilalle.
Toki mietin myös, että jos luoja suo ja elän oikein vanhaksi ja kaikki ikätoverini ja puolisoni ovat jo kuolleet niin ehkä ajattelen asiaa eritavalla. Olen myös jutellut kuolemasta ikäihmisten kanssa eikä vielä kukaan ole ollut ahdistunut vaan suhtautunut asiaan luottavaisesti.
Välillä kuitenkin ajaudun asian kanssa oikein syviin vesiin ja mietin, että jos minulla onkin joku vakava sairaus ja joudun hyvästelemään lapseni jne.. huh en halua edes miettiä enempää!
Ehkä joku lukija sai kuitenkin kiinni ajatuksistani. Onko kukaan täällä kokenut samaa? Oletko päässyt ajatuksista eroon? Miten? Miten toimit kun ajatukset tulevat mieleen?
Onko näistä mahdollista päästä yli vai haenko suoraan itselleni paikkaa suljetulta osastolta?
Kommentit (24)
Eiköhän jonkun moista keskustelua kuolemasta jokainen joku ikä kausi käy itsensä kanssa?Pelostasi pääset eron kun menet vaikka sairaalan vapaaehtoistyöhön tai palvelutaloon.Kohtaaman vanhuksia joilla ei kukaan käy katsomassa ja ovat jo matkalla pallaatiiviseen hoitoon. Avaa silmiäsi ja poista turhat tressit mieteet päästäsi kuolema.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämässä ei ole mitään järkeä. Voit vain nauttia siitä mitä sinulla on nyt ja tehdä asioita joista pidät.
Hän kuoli vaikka kuolema ei mitenkään kuulunut hänelle... runoili Sirkka Turkka. Mutta aloittaja pelkää elämää.
Kyllä välillä tulee kieltämättä kuolemanpelko kun tuntuu ettei saa ahdistuksen vuoksi henkeä ja pitäisi yrittää nukkua. Lopulta sitä kuitenkin jotenkin nukahtaa ja vielä on herännyt.
Minä taas pelkään eniten sitä, että kaikki läheiseni kuolevat ennen minua ja joudun vanhenemaan ja kuolemaan yksin, siis vaikka minulla on lapsia niin silti pelkään että olen yksin loppuelämäni. Ja toinen pelko on, että kuoleman jälkeen ei ole mitään, ei yhtään mitään. Niin ei varmaan olekaan mutta haluaisin uskoa taivaaseen ja jälleensyntymään. Tosin sinne toiselle puolelle en haluaisi joutua niin mieluummin ei mitään kuin se kohtalo..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eiköhän jonkun moista keskustelua kuolemasta jokainen joku ikä kausi käy itsensä kanssa?Pelostasi pääset eron kun menet vaikka sairaalan vapaaehtoistyöhön tai palvelutaloon.Kohtaaman vanhuksia joilla ei kukaan käy katsomassa ja ovat jo matkalla pallaatiiviseen hoitoon. Avaa silmiäsi ja poista turhat tressit mieteet päästäsi kuolema.
Kuten tekstissä mainitsin olen työnpuolesta (hoitaja vanhuspuolella) kohdannut kuolemaa, puhunut kuolemasta ja laittanut vainajia.
-ap
Vierailija kirjoitti:
Minä taas pelkään eniten sitä, että kaikki läheiseni kuolevat ennen minua ja joudun vanhenemaan ja kuolemaan yksin, siis vaikka minulla on lapsia niin silti pelkään että olen yksin loppuelämäni. Ja toinen pelko on, että kuoleman jälkeen ei ole mitään, ei yhtään mitään. Niin ei varmaan olekaan mutta haluaisin uskoa taivaaseen ja jälleensyntymään. Tosin sinne toiselle puolelle en haluaisi joutua niin mieluummin ei mitään kuin se kohtalo..
Tämä just on mullakin se kynnyskysymys. Kun ei ole mitään! Ei ole mitään? Mitä se edes tarkoittaa jos ei ole mitään. Hyhhy
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samaa ongelmaa. Hetkellisesti tulee sellainen kirkkaan tietoisuuden hetki, että minä kuolen, eikä mikään mahti maailmassa voi asialle mitään. Lapsen kuoleman torjun täysin mielestäni, oli se huomenna tai 100 vuoden päästä.
Minulla on muutenkin ahdistushäiriön oireita. Lapsena oli vanhempien avioeroa, muuttoa toiselle paikkakunnalle, koulukiusaamista, paniikkihäiriötä. Itsekin olen ollut työn puolesta tekemisissä kuolleiden, kuolevien ja omaisten kanssa. Minulla ei ole uskonnollista vakaumusta, joka toisi lohtua.
Suurin osa ihmisistä väittää ettei pelkää kuolemaa, mutta pohjimmiltani uskon että tämä johtuu siitä, että kuolema on liian abstrakti ja kaukainen asia todella ymmärrettäväksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä taas pelkään eniten sitä, että kaikki läheiseni kuolevat ennen minua ja joudun vanhenemaan ja kuolemaan yksin, siis vaikka minulla on lapsia niin silti pelkään että olen yksin loppuelämäni. Ja toinen pelko on, että kuoleman jälkeen ei ole mitään, ei yhtään mitään. Niin ei varmaan olekaan mutta haluaisin uskoa taivaaseen ja jälleensyntymään. Tosin sinne toiselle puolelle en haluaisi joutua niin mieluummin ei mitään kuin se kohtalo..
Tämä just on mullakin se kynnyskysymys. Kun ei ole mitään! Ei ole mitään? Mitä se edes tarkoittaa jos ei ole mitään. Hyhhy
-ap
Ajattele aikaa esimerkiksi sata vuotta ennen syntymääsi. Sinua ei ollut olemassa, et tiennyt siitä mitään, eikä se haitannut sinua mitenkään. Kuolema on samanlainen olotila.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Samaa ongelmaa. Hetkellisesti tulee sellainen kirkkaan tietoisuuden hetki, että minä kuolen, eikä mikään mahti maailmassa voi asialle mitään. Lapsen kuoleman torjun täysin mielestäni, oli se huomenna tai 100 vuoden päästä.
Minulla on muutenkin ahdistushäiriön oireita. Lapsena oli vanhempien avioeroa, muuttoa toiselle paikkakunnalle, koulukiusaamista, paniikkihäiriötä. Itsekin olen ollut työn puolesta tekemisissä kuolleiden, kuolevien ja omaisten kanssa. Minulla ei ole uskonnollista vakaumusta, joka toisi lohtua.
Suurin osa ihmisistä väittää ettei pelkää kuolemaa, mutta pohjimmiltani uskon että tämä johtuu siitä, että kuolema on liian abstrakti ja kaukainen asia todella ymmärrettäväksi.
Lohduttavaa kuulla jo se etten ole ajatuksieni kanssa ainoa ja kuulostaa tutulta erityisesti tuo lasten kuolema. Sen suljen mielestä pois kokonaan. Onko sinulla jotain apukeinoa miten toimit kun ajatukset tulevat mieleen?
-ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä taas pelkään eniten sitä, että kaikki läheiseni kuolevat ennen minua ja joudun vanhenemaan ja kuolemaan yksin, siis vaikka minulla on lapsia niin silti pelkään että olen yksin loppuelämäni. Ja toinen pelko on, että kuoleman jälkeen ei ole mitään, ei yhtään mitään. Niin ei varmaan olekaan mutta haluaisin uskoa taivaaseen ja jälleensyntymään. Tosin sinne toiselle puolelle en haluaisi joutua niin mieluummin ei mitään kuin se kohtalo..
Tämä just on mullakin se kynnyskysymys. Kun ei ole mitään! Ei ole mitään? Mitä se edes tarkoittaa jos ei ole mitään. Hyhhy
-ap
Ajattele aikaa esimerkiksi sata vuotta ennen syntymääsi. Sinua ei ollut olemassa, et tiennyt siitä mitään, eikä se haitannut sinua mitenkään. Kuolema on samanlainen olotila.
Tällä ajatusmallilla voin yrittää lievittää ahdistusta omasta kuolemasta, mutta äkkiä näiden ajatusten myötä alan ajattelemaan vanhempieni tulevaa kuolemaa..
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuoleman voittajan kanssa kaveeraan.
Jeesus Kristus pelastaa sinut armollansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tuo kuulosta psykoottisuudelta. Ennemminkin siltä että alkoi ikäkriisinä ja satut olemaan sellainen ihminen jolla on taipumusta pakko-oireiluun eli OCD:hen. Kannattaa lukea hyvä kirja aiheesta, esim se uudehko tietokirja jossa mukana myös Sami Leppämäki. Ja sitten miettiä hakeutuisitko aiheeseen liittyvään terapiaan. Pakko-oireilu voi ilmetä myös hyvin vaikeina pakkoajatuksina jotka tuottavat merkittävää ahdistusta. Aiemmin ajateltiin että pakko-oireilun tulisi sisältää myös pakonomaista toimintaa mutta tietyllä alatyypillä ongelmana ovat kehää kiertävät ja ahdistavat ajatukset.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eiköhän jonkun moista keskustelua kuolemasta jokainen joku ikä kausi käy itsensä kanssa?Pelostasi pääset eron kun menet vaikka sairaalan vapaaehtoistyöhön tai palvelutaloon.Kohtaaman vanhuksia joilla ei kukaan käy katsomassa ja ovat jo matkalla pallaatiiviseen hoitoon. Avaa silmiäsi ja poista turhat tressit mieteet päästäsi kuolema.
Kuten tekstissä mainitsin olen työnpuolesta (hoitaja vanhuspuolella) kohdannut kuolemaa, puhunut kuolemasta ja laittanut vainajia.
-ap
Oletko miettinyt että olet jo saanut yliannostuksen kuolemaa, kun olet sen kanssa koko ajan tekemisissä? Mitä jos vaihtaisit alaa, niin olisit työssäsi ja opiskellessakin tekemisissä nuorten ja elämäniloisten ihmisten kanssa?
Vierailija kirjoitti:
Ei tuo kuulosta psykoottisuudelta. Ennemminkin siltä että alkoi ikäkriisinä ja satut olemaan sellainen ihminen jolla on taipumusta pakko-oireiluun eli OCD:hen. Kannattaa lukea hyvä kirja aiheesta, esim se uudehko tietokirja jossa mukana myös Sami Leppämäki. Ja sitten miettiä hakeutuisitko aiheeseen liittyvään terapiaan. Pakko-oireilu voi ilmetä myös hyvin vaikeina pakkoajatuksina jotka tuottavat merkittävää ahdistusta. Aiemmin ajateltiin että pakko-oireilun tulisi sisältää myös pakonomaista toimintaa mutta tietyllä alatyypillä ongelmana ovat kehää kiertävät ja ahdistavat ajatukset.
Siis tämähän mulla on, mutta en ole osannut yhdistää sitä tuohon kuolemanpelkoon. Huh olipas jotenkin silmiä avaavaa tajuta, että liittynee tuohon!
Mulla oireina mm. pakonomainen järjestely ja siivoilu (vaatteet värijärjestyksessä, jokainen talouden johto omassa pussissaan, jokaiselle asialle oma kori/purkki) , imuroin ja pesen lattioita monta kertaa viikossa, varmistelen asioita ja jo lapsena varmistin vanhemmilta, että onhan ulko-ovet lukossa ja jossain vaiheessa se meni siihen, että kyseinen mantra oli kysyttävä 3x tai jotain pahaa tapahtuu..
Nykytilassa tosin tuo järjestely yms tuottaa mulle iloa eikä ahdistusta kuten nämä kuolema-asiat.
Mutta joo kiitos vinkistä! Täytyy perehtyä noihin kirjoihin.
-ap
...Kuolema on viiden aistin kyvyttömyys havaita ulkomaailman esineitä. Kun aistien toiminta lakkaa, sielu ei kuitenkaan kuole, vaan odottaa siihen asti, kunnes aistit heräävät jälleen henkiin uudessa ruumiissa. Vain liha pelkää kuolemaa, sielulle kuolema on tilaisuus toteuttaa kuolemattomuutensa. Kuolemaa ei tarvitse pelätä, sillä kuolema on vain kyvyttömyyttä havaita ulkoista petosta aisteilla. Vain se, joka elää lihan tyydyttämiseksi, kuolee. Kuoleman voittamiseksi riittää, että tuntee oman ikuisen luontonsa. Sinun on tuhottava omistajuuden tunne ja murrettava ulkomaailmaan liittyvät siteet. Luovu kaikesta, mikä sitoo sinut näkyvään todellisuuteen. Anna valemaailman huolehtia kehostasi. Jätä itsellesi vain äly. Sen avulla oivallat todellisen itsesi ja voitat kuolemanpelon.
(Vyasa)
Saksalaisessa kansanperinteessä on tarina miehestä, joka menetti varjonsa. Voi, miten surkeaan tilanteeseen tuo miesparka onkaan joutunut! Mitä puhuttaisiin siitä, joka ei menettänyt varjoaan, vaan olemassaolonsa perustan! Hänellä, joka on menettänyt vain varjonsa, on aina toivoa. Mutta mitä toivoa on sillä, joka ei ole menettänyt varjoa vaan todellisen itsensä? Epäilemättä valtaosa ihmisistä jahtaa tietoisesti tai tiedostamattaan varjoa, ja tämä saa heidät kärsimään yhä enemmän. Samaistumme kehoihimme ja pyrimme hullujen tavoin tyydyttämään maallisia aistejamme. Pidämme maallisia nautintoja elämän ainoana tarkoituksena ja yritämme täyttää koko olemassaolomme niillä. Tässä piilee perustavanlaatuinen virheemme. Sen sijaan, että noudattaisimme periaatteita kuten "keisarille keisari" ja "Jumalalle Jumala", yritämme saada sitä, mihin meillä ei ole oikeutta. Uskomme virheellisesti, että ruumiin ja mielen nautinnot ovat sielun tyydytystä varten. Sielun ja aineellisten kuorien, kuten ruumiin ja mielen, välillä on kuitenkin olennainen ero. Sielun onni on jo itsessään, eikä sitä voi löytää tältä aineellisen olemassaolon tasolta. Kaikki materialistiset pyrkimyksemme tuovat meille vain sanoinkuvaamatonta kurjuutta, ja niiden tarjoama "korkein hyvä" tuo vain vahinkoa.
Mutta mikä on kuvitteellinen minämme? Vaikka maya ulottaa vaikutuksensa baddha-jivan (orjuutetun maya-jivan) aitoon minään, sillä ei ole voimaa vaikuttaa sen olemuksen henkisiin osatekijöihin. Mielikuvituksellinen minä tai pikemminkin sen osat, kuten nykyinen keho ja mieli, ovat kuitenkin mayan luomia, eli aineellisia. Miten sitten keho ja mieli, jotka ovat jada eli achit, eli alun perin vailla mitään elämän ilmentymiä, heräävät eloon? Missä on elämän ilmenemisen lähde niissä? Todellisuudessa ne ovat elottomia, ja elämän ilmentymät syntyvät todellisen minän läheisyydestä. Elämä kehossa ja mielessä ilmenee niin kauan kuin aito itse on läsnä niissä. Esimerkki: jos kristalli tuodaan ruusun luo, se värjäytyy ruusun väriseksi, mutta jos se otetaan pois, kristalli ottaa takaisin alkuperäisen värinsä. Samalla tavoin sielun eli todellisen minän elämä elävöittää kehoa ja mieltä ja luo siten kuvan olennosta, jolla on oma yksilöllisyytensä.
Heti kun sielu lähtee ruumiista, se saa välittömästi takaisin elottoman luonteensa. Tarkempi tarkastelu paljastaa meille, että ruumis on vain mielen ohjaama väline, jota ilman se ei voi toimia tässä fyysisessä maailmassa. Sielun ansiosta mieli herää henkiin, ja siitä tulee mielikuvituksellinen minä, joka on vastuussa uuteen kehoon siirtymisestä.
Up