Miksi äiti suuttuu enemmän jos alan itkemään?

Kerran itkin autossa ja hän heitti minut pihalle että kävelisin kotia.

Voisi kuvitella, että itkeminen laukaisee äidissäsi tunteita, ajatuksia, tiedostamattomia tai tiedostettuja muistoja, uskomuksia ja huolia.

Esimerkiksi suuttumisen taustalla voi olla (tiedostamaton) kokemus siitä, että häntä itseään on kohdeltu huonosti, jos hän on alkanut itkeä. Hänellä voi olla huoli voinnistasi ja siitä, miten pärjäät elämässä näin ylipäänsä, joka näkyy ulospäin suuttumuksena, koska hän ei tunnista omaa huoltaan, vain epämääräisen ahdistuksen ja pahan olon, jonka haluaa loppuvan. Hän voi tuntea (tai tietää) toimineensa itse väärin tilanteessa, ja syyllisyys, jota hän ei tunnista tai ei ainakaan osaa tai uskalla tuoda esiin, tulee esiin suuttumuksena. Hän voi olla pettynyt ja turhautunut siihen, että (taas kerran, jos tämä toistuu usein?) vuorovaikutustilanne ei ole sujunut "hyvin".  Hän voi kokea voimakkaasti sen, että itku tuo vaikean asian ikään kuin framille, esille, niin konkreettisella tavalla, eikä hän osaa, näe eikä tiedä tilanteessa muita keinoja kuin huutaminen. Taustalla voi olla esimerkiksi kaikki nämä yhtäaikaisesti.

Toki äidilläsi voi olla vakavampia ongelmia, esim. joku persoonallisuushäiriö, mutta ensin miettisin näitä "kevyempiä" vaihtoehtoja. Oletko kysynyt äidiltäsi, miksi hän toimii noin?

Vierailija kirjoitti:

Voisi kuvitella, että itkeminen laukaisee äidissäsi tunteita, ajatuksia, tiedostamattomia tai tiedostettuja muistoja, uskomuksia ja huolia.

Esimerkiksi suuttumisen taustalla voi olla (tiedostamaton) kokemus siitä, että häntä itseään on kohdeltu huonosti, jos hän on alkanut itkeä. Hänellä voi olla huoli voinnistasi ja siitä, miten pärjäät elämässä näin ylipäänsä, joka näkyy ulospäin suuttumuksena, koska hän ei tunnista omaa huoltaan, vain epämääräisen ahdistuksen ja pahan olon, jonka haluaa loppuvan. Hän voi tuntea (tai tietää) toimineensa itse väärin tilanteessa, ja syyllisyys, jota hän ei tunnista tai ei ainakaan osaa tai uskalla tuoda esiin, tulee esiin suuttumuksena. Hän voi olla pettynyt ja turhautunut siihen, että (taas kerran, jos tämä toistuu usein?) vuorovaikutustilanne ei ole sujunut "hyvin".  Hän voi kokea voimakkaasti sen, että itku tuo vaikean asian ikään kuin framille, esille, niin konkreettisella tavalla, eikä hän osaa, näe eikä tiedä tilanteessa muita keinoja kuin huutaminen. Taustalla voi olla esimerkiksi kaikki nämä yhtäaikaisesti.

Toki äidilläsi voi olla vakavampia ongelmia, esim. joku persoonallisuushäiriö, mutta ensin miettisin näitä "kevyempiä" vaihtoehtoja. Oletko kysynyt äidiltäsi, miksi hän toimii noin?

Hän puhuu että hänellä itsellä on ollut pahempia ongelmia.

Voit myös miettiä, millaiset ja minkä kokoiset asiat saavat sinut itkemään. Kaksi ääripään esimerkkiä: keskustelet äitisi kanssa jostain arkisesta tapahtumasta ja äitisi kommentoi asiaa äänenSÄVYLLÄ, joka TUNTUU sinusta arvostelevalle. Alat itkeä, koska sinulle tulee niin paha olo siitä, että koet äitisi arvostelevan sinua (tai jotain sinulle tärkeää asiaa). Tämä saattaa toistua suhteessanne jokseenkin usein.

Toinen ääripää: kerrot äidillesi jostain hyvin vaikeasta elämäntilanteeseesi liittyvästä asiasta, josta et koe voivasi puhua kenenkään muun kanssa. Äitisi suhtautuu kertomukseesi kylmästi tai pilkkaavasti, alkaa arvostella tai torjuu sinut, tai alkaa antaa ratkaisuehdotuksia. Alat itkeä, jolloin äiti alkaa huutaa, jolloin sinusta tuntuu vielä pahemmalta. 

Ensimmäisessä tapauksessa voi olla niin, että toistuva vuorovaikutuksen päättyminen itkuun on äidillesi kuormittavaa ja turhauttavaa. Jos tietää, että pienikin väärä äänensävy saa tilanteen lukkiutumaan, voi olla jo etukäteen varuillaan. Ei ole keinoja parantaa vuorovaikutusta. Tuntuu, että pitäisi olla psykoterapeutin pätevyys, jotta keskustelu ylipäätään onnistuisi. Turhautuminen, ehkä huoli siitä, miten ylipäätään pärjäät elämässä, aiheuttaa pinnan kiristymistä, mikä näkyy ulospäin huutamisena. Jos kyse on tästä, sinun olisi ehkä hyvä miettiä, onko äidin äänensävy tai ne sanat joita hän sanoo, oikeasti niin pahoja, kohdistuvatko ne sinuun henkilönä (vai esimerkiksi toimintaasi), ja olisiko mahdollista muuttaa suhtautumistasi niin, että et romahtaisi joka kerta, kun vuorovaikutuksessa tulee hankala kohta. 

Toisessa tapauksessa voisi olla hyvä keskustella vaikeista asioista jonkun muun kuin äidin kanssa. Voisi olla hyvä miettiä tai keskustella äitisuhteesta jonkun luotettavan ihmisen tai ihan ammattilaisen kanssa ja pohtia, kuinka paljon äidin kanssa kannattaa edes jakaa vaikeita asioita. Voi pitää asialliset välit, mutta hakea henkinen tuki jostain muualta kuin huutavalta äidiltä.

Huomasin vielä mainintasi, että hän puhuu, että hänellä itsellään on ollut pahempia ongelmia. Tämä kertoo luultavasti hänen kyvyttömyydestään (mahdollisesti kyseisten ongelmien takia) suhtautua sinuun empaattisesti ja ottaa vastaan tunteitasi ja ikään kuin kannatella sinua. Jos kerrot minä-viestillä, että sinusta tuntuu pahalta ("minusta tuntuu pahalta, kun alat huutaa silloin kun alan itkeä"), eikä asiallinen keskustelu vieläkään onnistu --> äitisi ei tule yhtään vastaan, vaan alkaa puolustella itseään ja syyttää sinua, kannattaa ehkä tosiaan puhua hankalista asioista jonkun muun kuin äitisi kanssa. Olet todennäköisesti aikuinen ihminen tai ainakin hyvin lähellä aikuisuutta, joten voit ja sinun kannattaa etsiä itsellesi tukea muistakin  ihmisistä kuin äidistäsi. 

Kaikkea hyvää sinulle.

Vierailija kirjoitti:

Voit myös miettiä, millaiset ja minkä kokoiset asiat saavat sinut itkemään. Kaksi ääripään esimerkkiä: keskustelet äitisi kanssa jostain arkisesta tapahtumasta ja äitisi kommentoi asiaa äänenSÄVYLLÄ, joka TUNTUU sinusta arvostelevalle. Alat itkeä, koska sinulle tulee niin paha olo siitä, että koet äitisi arvostelevan sinua (tai jotain sinulle tärkeää asiaa). Tämä saattaa toistua suhteessanne jokseenkin usein.

Toinen ääripää: kerrot äidillesi jostain hyvin vaikeasta elämäntilanteeseesi liittyvästä asiasta, josta et koe voivasi puhua kenenkään muun kanssa. Äitisi suhtautuu kertomukseesi kylmästi tai pilkkaavasti, alkaa arvostella tai torjuu sinut, tai alkaa antaa ratkaisuehdotuksia. Alat itkeä, jolloin äiti alkaa huutaa, jolloin sinusta tuntuu vielä pahemmalta. 

Ensimmäisessä tapauksessa voi olla niin, että toistuva vuorovaikutuksen päättyminen itkuun on äidillesi kuormittavaa ja turhauttavaa. Jos tietää, että pienikin väärä äänensävy saa tilanteen lukkiutumaan, voi olla jo etukäteen varuillaan. Ei ole keinoja parantaa vuorovaikutusta. Tuntuu, että pitäisi olla psykoterapeutin pätevyys, jotta keskustelu ylipäätään onnistuisi. Turhautuminen, ehkä huoli siitä, miten ylipäätään pärjäät elämässä, aiheuttaa pinnan kiristymistä, mikä näkyy ulospäin huutamisena. Jos kyse on tästä, sinun olisi ehkä hyvä miettiä, onko äidin äänensävy tai ne sanat joita hän sanoo, oikeasti niin pahoja, kohdistuvatko ne sinuun henkilönä (vai esimerkiksi toimintaasi), ja olisiko mahdollista muuttaa suhtautumistasi niin, että et romahtaisi joka kerta, kun vuorovaikutuksessa tulee hankala kohta. 

Toisessa tapauksessa voisi olla hyvä keskustella vaikeista asioista jonkun muun kuin äidin kanssa. Voisi olla hyvä miettiä tai keskustella äitisuhteesta jonkun luotettavan ihmisen tai ihan ammattilaisen kanssa ja pohtia, kuinka paljon äidin kanssa kannattaa edes jakaa vaikeita asioita. Voi pitää asialliset välit, mutta hakea henkinen tuki jostain muualta kuin huutavalta äidiltä.

Huomasin vielä mainintasi, että hän puhuu, että hänellä itsellään on ollut pahempia ongelmia. Tämä kertoo luultavasti hänen kyvyttömyydestään (mahdollisesti kyseisten ongelmien takia) suhtautua sinuun empaattisesti ja ottaa vastaan tunteitasi ja ikään kuin kannatella sinua. Jos kerrot minä-viestillä, että sinusta tuntuu pahalta ("minusta tuntuu pahalta, kun alat huutaa silloin kun alan itkeä"), eikä asiallinen keskustelu vieläkään onnistu --> äitisi ei tule yhtään vastaan, vaan alkaa puolustella itseään ja syyttää sinua, kannattaa ehkä tosiaan puhua hankalista asioista jonkun muun kuin äitisi kanssa. Olet todennäköisesti aikuinen ihminen tai ainakin hyvin lähellä aikuisuutta, joten voit ja sinun kannattaa etsiä itsellesi tukea muistakin  ihmisistä kuin äidistäsi. 

Kaikkea hyvää sinulle.

Kiitoksia, en hänestä tukea etsinytkään. Joskus hän vain suuttuu ja alkaa huutamaan, silloin itkin. Ja yhdessä vaiheessa oli huono olla enkä pystynyt pidättelemään pahaa oloa.

Tsemppiä, toivottavasti olosi on jo parempi! Minäkin olen joskus huutanut lapselleni, kun hän itkee ja kadun sitä kovasti. Minullekin huudettiin usein pienenä kun itkin. Se johtuu kai useimmiten siitä, että aikuinen ei kestä henkisesti sitä tilannetta, hän on huolissaan lapsestaan ja toivoisi että tämä toimisi jollakin toisella tavalla, ja kun tulee itkua niin vanhemman huoli purkautuu raivona. Se tuntuu tosi pahalta lapsesta, tiedän sen! Jos äitisi on yleensä ihan kiva, niin varmaankin tämä oli ohimenevä inhottava hetki. Äiditkin ovat ihmisiä ja vikoineenkin. Melkein aina he rakastavat lapsiaan.

Itse sain kovempaa selkään, jos itkin ja huusin. Kuritus piti ottaa vastaan hiljaa ja nöyrästi tai sitä sai lisää.

Uhriudut, etkä ratkaise asioita. Sallit itsellesi heikkouden.

Se ärsyttää häntä.

Riippuu vähän, että mistä aiheista.

Esimerkiksi jos hän sanoo jostain asiasta mielipiteensä, se ei aina tarkoita sitä että hän vähättelisi tai haluaisi mitenkään loukata. Toki asiat voi silti aina sanoa nätisti, eikä huutaminen auta siihen että toisen itku loppuisi.

Joillakin ihmisillä on vaikeuksia näyttää omat, kenties jopa piilotetut tunteet kuten huoli, voi tulla vääränlaisen reaktiona jota hän jälkikäteen kuitenkin ehkä voi pyytää anteeksi ja myöntää ettei oikealla tavalla suhtautunut sillä hetkellä.

Itse olin joskus kieltämättä turhan herkkä ihminen, ja rupesin vasta sitten kovettumaan ja opettelemaan sanomaan takaisin jne, kun muut rupesivat suorastaan jopa ärsyttämään mua sen takia että rupeaisin taas hermostumaan tai itkemään.

Että se vaan vinkkinä, että opettele olemaan ottamatta kaikkea liian henkilökohtaisesti ja kerro napakalla äänensävyllä hänelle, että sä et pidä siitä tavasta jolla hän suorastaan huutaa sulle. Tai voitte muuten olla olematta tekemisissä.

Tunnen erään ihmisen, jonka kanssa on ollut joskus samankaltainen juttu vanhempansa kanssa, että joka ikisestä asiasta tämä huusi lapselleen, joka ei ole mikään ihan paras keino keskustella.

Vierailija kirjoitti:

Itse sain kovempaa selkään, jos itkin ja huusin. Kuritus piti ottaa vastaan hiljaa ja nöyrästi tai sitä sai lisää.

Itse en hyväksy selkään antamista, koska se aiheuttaa enemmän traumoja ja huonoa oloa sen sijaan kuin siitä olisi hyötyä. Muutenkaan ei tarvitse antaa selkää, koska asioista voidaan aina keskustella ja hakea tarvittaessa ulkopuolista tukea, jos keskustelu lapsen/nuoren kanssa ei auta.

Nykyään on onneksi todella tiukkaa, että kehenkään ei saa käydä millään tavalla käsiksi tai saa harmia.

Meillä mies piinaa joskus minua riidellessämme niin, että rupean itkemään. Hän vain jatkaa "asioiden selvittämistä" niinkuin minulla tai itkullani ei olisi mitään väliä. Olen tähän melkoisen kyllästynyt ja siksi pillahdankin itkuun, kun en jaksa sitä selitystä. Ihmettelen, miten selitys ei lopu edes siihen itkuun. Itse minun pitää koota itseni ja lakata itkemästä, ei hän minua lohduta.

Hänelle on siis tärkeää selvittää asiat juurta jaksain, joten hän puhuu ja puhuu ja vääntää ja kääntää ja yrittää selittää asiat niin että ymmärrän. Yleensä se tarkoittaa, että hän pyörii samojen asioiden ympärillä koko ajan eikä asia kuitenkaan etene mihinkään. Tällainen on todella väsyttävää.

Äidillä on häiriö. Olet aivan oikeassa, että itkevä ihminen tarvitsee lohdutusta.

Mun äiti on myös ollut aina tuollainen. Hänen tapauksessa johtuu siitä, että on elänyt kovan lapsuuden jossa häntä itseään on käsketty pitämään kitinät sisällään, lyötykin jos ei muuten usko. Joten vaikka hän nykyään ymmärtää että se oli väärin ja itkemisestä ja heikkoudesta ei ole oikein ärsyyntyä, niin usein se reaktio silti tulee, viha heikkoutta ja avuttomuutta kohtaan. Hän vihaa sitä itsessään vielä enemmän kuin muissa. Ja nykyään osaa jo pyytää anteeksi jos käy noin että hän on kylmä ja kova. Lapsuudessani ei tiedostanut tuota vielä ja kasvatti kyllä meistä lapsista sellaisia kovakuorisia ihmisiä, joiden sisälle on suljettu paljon tuskaa.

Kaiva esiin ketju Narsistin keskustelutyyli ja lue se. 

Voimia!

P.S. Narsisti käyttää kyyneliä manipulointikeinona (katso The Harlins sekä Marinin eilinen puhe, jossa tekoitku ei tosin huipentunut kyyneliin vaan jäi kuivaksi). Siksi suuttuvat toisten itkusta, kokevat sinun yrittävän kontrolloida. Lisäksi empatia puuttuu, joten ei lohduta. 

Vierailija kirjoitti:

Meillä mies piinaa joskus minua riidellessämme niin, että rupean itkemään. Hän vain jatkaa "asioiden selvittämistä" niinkuin minulla tai itkullani ei olisi mitään väliä. Olen tähän melkoisen kyllästynyt ja siksi pillahdankin itkuun, kun en jaksa sitä selitystä. Ihmettelen, miten selitys ei lopu edes siihen itkuun. Itse minun pitää koota itseni ja lakata itkemästä, ei hän minua lohduta.

Hänelle on siis tärkeää selvittää asiat juurta jaksain, joten hän puhuu ja puhuu ja vääntää ja kääntää ja yrittää selittää asiat niin että ymmärrän. Yleensä se tarkoittaa, että hän pyörii samojen asioiden ympärillä koko ajan eikä asia kuitenkaan etene mihinkään. Tällainen on todella väsyttävää.

No sulle kanssa, tutustu narsismiin ja narsistin sanasalaattiin. Jos on siitä kyse, eroa. Jos taas on vaan tollo, menkää terapiaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisi kuvitella, että itkeminen laukaisee äidissäsi tunteita, ajatuksia, tiedostamattomia tai tiedostettuja muistoja, uskomuksia ja huolia.

Esimerkiksi suuttumisen taustalla voi olla (tiedostamaton) kokemus siitä, että häntä itseään on kohdeltu huonosti, jos hän on alkanut itkeä. Hänellä voi olla huoli voinnistasi ja siitä, miten pärjäät elämässä näin ylipäänsä, joka näkyy ulospäin suuttumuksena, koska hän ei tunnista omaa huoltaan, vain epämääräisen ahdistuksen ja pahan olon, jonka haluaa loppuvan. Hän voi tuntea (tai tietää) toimineensa itse väärin tilanteessa, ja syyllisyys, jota hän ei tunnista tai ei ainakaan osaa tai uskalla tuoda esiin, tulee esiin suuttumuksena. Hän voi olla pettynyt ja turhautunut siihen, että (taas kerran, jos tämä toistuu usein?) vuorovaikutustilanne ei ole sujunut "hyvin".  Hän voi kokea voimakkaasti sen, että itku tuo vaikean asian ikään kuin framille, esille, niin konkreettisella tavalla, eikä hän osaa, näe eikä tiedä tilanteessa muita keinoja kuin huutaminen. Taustalla voi olla esimerkiksi kaikki nämä yhtäaikaisesti.

Toki äidilläsi voi olla vakavampia ongelmia, esim. joku persoonallisuushäiriö, mutta ensin miettisin näitä "kevyempiä" vaihtoehtoja. Oletko kysynyt äidiltäsi, miksi hän toimii noin?

Hän puhuu että hänellä itsellä on ollut pahempia ongelmia.

Etsi youtubesta Cluster B Milkshake. Hän on tuollainen äiti ja alkanut tiedostaa omat toimintamallinsa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä mies piinaa joskus minua riidellessämme niin, että rupean itkemään. Hän vain jatkaa "asioiden selvittämistä" niinkuin minulla tai itkullani ei olisi mitään väliä. Olen tähän melkoisen kyllästynyt ja siksi pillahdankin itkuun, kun en jaksa sitä selitystä. Ihmettelen, miten selitys ei lopu edes siihen itkuun. Itse minun pitää koota itseni ja lakata itkemästä, ei hän minua lohduta.

Hänelle on siis tärkeää selvittää asiat juurta jaksain, joten hän puhuu ja puhuu ja vääntää ja kääntää ja yrittää selittää asiat niin että ymmärrän. Yleensä se tarkoittaa, että hän pyörii samojen asioiden ympärillä koko ajan eikä asia kuitenkaan etene mihinkään. Tällainen on todella väsyttävää.

No sulle kanssa, tutustu narsismiin ja narsistin sanasalaattiin. Jos on siitä kyse, eroa. Jos taas on vaan tollo, menkää terapiaan. 

Ei näitä onneksi ole kuin pari tapausta vuodessa. Enköhän olisi jo 15 vuodessa huomannut, jos kyse olisi narsismista :) Mies on käynytkin terapiassa erilaisten ahdistusten tiimoilta. Kai tässäkin on sellaisesta kyse, hän kokee ettei tule kuulluksi eikä ymmärretyksi, jos ei saa sanottua sanottavaansa. Isossa perheessä on lapsena varmaan ollut vaikeaa tulla kuulluksi.

Ei kukaan normaali jaksa katsella aikusta itkupilliä.

Äidit ja tyttäret, osa 1085052.

suomessa ei tunteilla kirjoitti:

Ei kukaan normaali jaksa katsella aikusta itkupilliä.

Olin silloin alaikäinen, aikuisena toki sama asia. Edes lapsena en saanut itkeä.