Miksi äiti suuttuu enemmän jos alan itkemään?

Itse en ole äiti, mutta jos riitelen esim. ystävän tai sisaren kanssa ja se alkaa itkeä, suutun siitä vain lisää ja uhkaan antaa ihan kunnolla syytä itkeä. Suutun siksi, että musta itkeminen on heikkoutta ja itkijä yrittää sillä vaientaa minut, vaikka minulla on vielä asioita sanottavana, sillä tavallaan yritetään lopettaa riita, vaikka minä en ole vielä valmis lopettamaan. 

Lapset itkee milloin mistäkin, se kuuluu asiaan ja on vielä kasvavalle nuorellekin normaalia. Aikuisten itkeminen ilman selvää syytä, esim. suru, pelko, murhe, uupumus tms, on lähinnä vain ärsyttävää. Sellainen tyhjänpäiväinen ulina ja mielensäpahoittaminen joka asiasta riepoo minua käsittämättömän paljon.

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti on myös ollut aina tuollainen. Hänen tapauksessa johtuu siitä, että on elänyt kovan lapsuuden jossa häntä itseään on käsketty pitämään kitinät sisällään, lyötykin jos ei muuten usko. Joten vaikka hän nykyään ymmärtää että se oli väärin ja itkemisestä ja heikkoudesta ei ole oikein ärsyyntyä, niin usein se reaktio silti tulee, viha heikkoutta ja avuttomuutta kohtaan. Hän vihaa sitä itsessään vielä enemmän kuin muissa. Ja nykyään osaa jo pyytää anteeksi jos käy noin että hän on kylmä ja kova. Lapsuudessani ei tiedostanut tuota vielä ja kasvatti kyllä meistä lapsista sellaisia kovakuorisia ihmisiä, joiden sisälle on suljettu paljon tuskaa.

Minäkin uskon, että on tämmöisestä kyse. Tällä on Suomessa pitkät perinteet. Aloittajan äiti ei varmaan itse itke koskaan. Se johtuu siitä, ettei hän pysty eikä osaa, ei salli sitä itselleen. Ja sen vuoksi hän ei pysty kohtaamaan sitä tilannetta, kun joku toinen itkee. Se on hänelle liian ristiriitaista ja vaikeaa.

Itsekin olen ymmälläni avuttomuuden edessä, koska en ole koskaan saanut olla avuton. Aina olisi pitänyt olla reipas ja pärjätä ilman tukea, vaikka olin lapsena ujo ja arka. No lopulta minusta tulikin reipas, pärjäävä, pystyvä, rohkea. Itseriittoinen. En vain tiedä, mitä tehdä tilanteessa, jossa toinen on avuton. Lapselleni olen suuttunut monta kertaa avuttomuudesta, kunnes aloin ymmärtää tämän kuvion. Edelleen ärsyynnyn siitä. Aikuisena olen tiedostanut senkin, että haluaisin joskus olla ihan vain ilman vastuuta ja että minusta huolehdittaisiin (eli saisin olla avuton), mutta jotenkin päädyn aina huolehtimaan kaikista muistakin.

Nuorena en itkenyt koskaan, en vuosiin, en osannut. Enkä varmasti osannut lohduttaa ketään itkevää. Siinä tilanteessa olin avuton. Ja kun olin avuton, se oli kauhea tilanne, koska en voinut olla avuton. En nytkään itke herkästi, enkä varsinkaan muiden nähden, mutta olen kuitenkin päässyt tuosta kirouksesta ja osaan jotenkin lohduttaakin. En ehkä vieläkään ole kovin hyvä siinä, mutta yritän edes.

Yritä sinäkin, aloittaja, toisaalta ymmärtää äitiäsi ja hänen käytöstään, mutta siltä kannalta, että tiedät mistä se johtuu. Kysele vaikka joskus häneltä silloin, kun ei ole tilanne päällä, jos hän on muuten ihan kiva. Se voisi hyödyttää teitä kumpaakin. Ehkä äitisikin vielä pystyy muuttumaan, jos haluaa, mutta sinun vastuullasi se ei ole. Muista myös aina, että äitisi suuttuminen ei johdu sinusta, vaan hänestä itsestään ja hänen taustoistaan. Se ei ole sinun syysi. Sinä saat itkeä, jos siltä tuntuu. Ehkä sinä olet niin viisas, että onnistut katkaisemaan sukupolvien mittaisen kirouksen. Ovatko äitisi vanhemmat elossa? Onko hänellä sisaruksia? Ehkä voit kysyä joskus myös heiltä, mistä tuo voi äitisi kohdalla johtua.

Vierailija kirjoitti:

Uhriudut, etkä ratkaise asioita. Sallit itsellesi heikkouden.

Se ärsyttää häntä.

TUNTEET myös negatiiviset ovat osa elämää ja ihmisyyttä, eivät uhriutumista! Ihmisen on normaalia itkeä jos hänen on paha olla. On normaalia nauraa jos on iloinen. Murehtia silloin kun on huolia, jne. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uhriudut, etkä ratkaise asioita. Sallit itsellesi heikkouden.

Se ärsyttää häntä.

TUNTEET myös negatiiviset ovat osa elämää ja ihmisyyttä, eivät uhriutumista! Ihmisen on normaalia itkeä jos hänen on paha olla. On normaalia nauraa jos on iloinen. Murehtia silloin kun on huolia, jne. 

Lapsella näin on, mutta aikuiselta odotetaan enemmän. Kykyä hillitä itsensä, ratkaista ongelmiansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uhriudut, etkä ratkaise asioita. Sallit itsellesi heikkouden.

Se ärsyttää häntä.

TUNTEET myös negatiiviset ovat osa elämää ja ihmisyyttä, eivät uhriutumista! Ihmisen on normaalia itkeä jos hänen on paha olla. On normaalia nauraa jos on iloinen. Murehtia silloin kun on huolia, jne. 

Lapsella näin on, mutta aikuiselta odotetaan enemmän. Kykyä hillitä itsensä, ratkaista ongelmiansa.

Ei aikuisuus tarkoita sisimmän kuolettamista, ja jos tarkoittaa niin mieluummin en sitten kasva aikuiseksi jos niin on. Kai sinä hyvä ihminen tajuat ettei kaikkeen ole ratkaisua. Monet asiat eivät ole niin yksinkertaisia.

Vierailija kirjoitti:

Itse en ole äiti, mutta jos riitelen esim. ystävän tai sisaren kanssa ja se alkaa itkeä, suutun siitä vain lisää ja uhkaan antaa ihan kunnolla syytä itkeä. Suutun siksi, että musta itkeminen on heikkoutta ja itkijä yrittää sillä vaientaa minut, vaikka minulla on vielä asioita sanottavana, sillä tavallaan yritetään lopettaa riita, vaikka minä en ole vielä valmis lopettamaan. 

Eli sinä siis pelkäät heikkoutta ja yrität estää toiselta tuon itkun? Ei kai se sinulta ole pois jos toinen purkaa pahaa oloaan?

Kannattaa miettiä että se toinen voisi reagoida muullakin tavalla. Jos sinä hyökkäät tuolla tavalla herkän ihmisen kimppuun, hän saattaa sen seurauksena käyttää fyysistä väkivaltaa. Ei varmaan ole kovin hyvä vaihtoehto sekään.