Kuinka vaikeaa on tulla äidiksi? OV

ja niin miettii yks kaverikin. Sanokaa nyt viisaat...!!!

aika lyhyen aikaa, ne pahuksen kun kasvavat!



Lapsiperheen elämästä annetaan yleensä kamala kuva siksi, että ei haluta muiden pääsevän nauttimaan kaikesta siitä kivasta, mitä lapsen kanssa elämäänsä saa.

Olen ehkä hieman jäävi sanomaan, koska minulle ollut aina selvää että haluan äidiksi joskus.

Mutta siksikin se raskausaika kestää suht kauan, että siihen äitiyteen kasva amyös henkisesti.

Se että sinulla on edes välillä vauvakuume on selvä merkki siitä, että haluat äidiksi, usko pois, että jos et niitä lapsia koskaan "hanki", niin kadut sitä sitten kun se on jo myöhäistä.

Elämä on joskus vanhempana aika tyhjää ja merkityksetöntä jos ei ole niitä omia lapsia ja kaikkea sitä mitä he tuovat muassaan, niin uskon.

Eri asia sitten ihmiset jotka olleet aina sitä mieltä etteivät lapsia halua, se heille suotakoon.

Toivotaan että tärppi käy jos/kun puuhaan alat, sehän ei ole itsestäänselvää sekään, vaikka esim minä hedelmöityin kummankin lapsen kohdalla heti 1 yrityskierrosta.



-Äitix2-

Siis hetkellisesti huonona päivänä ehkä, mutta tuskin kuitenkaan oikeasti katuu.



Sitä sen sijaan katuisi ehkä helpommin, jos ei hankkisi lapsia, vaikkei olisi varma lapsettomuuspäätöksestään.



Tosin mä olen puolueellinen, mun mielestä lapset toivat todellisen tarkoituksen elämään. Pelkkä työ ei olisi mulle riittänyt.

kesti 5 vuotta yhden lapsen yritys. Kolme keskenmenoa koin myös.

siis että ensin hankitaan omakotitalot, autot ja uraputket. Sitä ehtii silloin tottua elämään jossa on paljon aikaa ja rahaa vain itselle ja ns. parisuhdeaikaa sun muuta.



Sitten kun pitäisi vanhemmiksi tulla niin se yllättää kun on totuttu minäminä-elämään.



Minä olen tiennyt olevani Äiti jo 13-14-vuotiaasta alkaen. En koskaan kokenut mitään äidiksi kasvamista raskauden aikana tai synnytettyäni 18-vuotiaana, minä olin ollut valmis jo jonkin aikaa.



Emme koskaan ole eläneet minäminä-arkea mieheni kanssa emmekä kaivanneet juhlimista tai muuta menemistä.



Minun on hankala asettua ap:n asemaan, mutta olen ehkä sitä mieltä että jos epäröit lapsen tekoa, et ole valmis äidiksi. Kun itse en epäillyt jättää ehkäisyä pois 17-vuotiaana, niin on hankala kuvitella että joku miettii tuollaista vielä kolmikymppisenä.



Tietysti ihmiset ovat erilaisia, mutta mieti ap tarkasti! Ei kannata tehdä epätoivottua lasta vain siksi kun sinun odotetaan tekevän tuossa iässä tmv. Tietenkän sinulla nyt ei enää kovin monta vuotta ole aikaa siirtää asiaa, mutta älä tee lasta jos et ole varma. Siitä tuskin seuraisi mitään hyvää, kenellekään.

olen huomannut että moni joka tulee nuorena äidiksi ei muuta kaipaa. tarkoitan siis sitä, että on aina halunnut äidiksi jne. Minä olin vielä lukioiässä varma että en halua koskaan lapsia, vaan sen jälkeen on vauvakuume vain pahentunut :)



Minulle ei myöskään ura tm. ole ollut tärkeää, lähinnä asia vaan on jäänyt kun on ollut muuta puuhaa elämässä. Vaan ei enää voi asiaa lykätä, vaan se on pikkuhiljaa päätettävä kumpaan suntaan mennään, ei lapsia vai lapsia suuntaan (jos luoja suo...)



Mutta pelottaa kaikki se vastuu ja muu, olenko siihen valmis? Ja mistä sen tietää, ei varmaan mistään...

Ja muutenkin, en pelkää että elämini menisi "huonompaan suuntaan" tm. vaan sitä että olenko oikeasti valmisa? Joskus tuntuu että olen, ja joskus taas etten todellakaan ole. Ongelma on siinä, että kun lasta ei voi palauttaa, eli hänessä on kiinni loppuelämänsä niin ihan heppoisin perustein en halua äidiksi alkaa...



ap

äidiksi, mutta sit siin menikin 7v, enneku tärppäs. En halunnu mitää keinohedelmöityshoitoja ja lekuri oli siis todennu et lapsia ette saa normi keinoin. Olin jo sopeutunut siihen ettei lapsia tule ja sit tulikii. Oli sekii taas sit uus asennoitumine tilanteesee.

Tuo, että olet pohtinut jo noinkin paljon sitä oletko valmis äidiksi, kertoo minusta aika selvästi että olet, (sinakin hyvin lähellä), totuushan on että vasta lapsen myötä sitä kasvaa vanhemmaksi ja äidiksi.



Tekstisi mukaan olet oikein fiksu, kypsä ja varmasti valmis äidiksi joten ei kannata aikailla, muuten voi käydä niin että niitä lapsia ei saakaan vaikka todella todella haluaisi. Minulla ei ihan kamalaa vauvakuumetta ensin ollut, mutta pitkä odotusaika monine keskenmenoineen kasvatti minusta äidin, joka ei ikinä pidä lastaan itsestäänselvyytenä.

AINAKIN hyvin lähellä...



t: 10

kun ei sitä ikinä tule valmiiksi. Se kai vain on päätös yrittää lasta ja jos tärppää niin niin lapsi sitten aikanaan kasvattaa äidiksi eikä siinäkään taidossa totisesti tule koskaan valmiiksi. Äitiyteen niin kuin kaikkeen muuhunkin liittyy tunteita laidasta laitaan. Vihaa, ilo, onnea surua, katkeruutta ja jopa hetkellistä katumusta silloin tällöin. En itse ainakaan ajattele niin, että vasta sen jälkeen kun on varma ettei noita tunteita tule on valmis äidiksi.

Mä sain lapseni 37-v monen vuoden yrityksen ja viimein lapsettomuushoitojen jälkeen. Eli toivottus siis olisi pitänyt olla. Mitä vielä, kun lapsi oli parin viikon vanha, halusin peruuttaa tapahtuneeen ja antaa lapsen pois. Sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen, josta aloin toipua kun lapsi oli 2½-vuotias. Rakkaudentunteita en kokenut lapseen ennenkuin hän oli reilu 2 kk ikäinen. Vieläkin, kun lapsi on 7-vuotias, pidän itseäni kakkosvanhempana, ja lapsi itsekin sanoo pitävänsä enemmän isästään. Enää en peruuttaisi tapahtunutta.

Vaikka olen aina halunnut äidiksi, kyllä minäkin halusin tehdä palautuksen, esikoiusvauvan ollessa ehkä noin 3 viikkoa. Silloin todella tajusin, että tää vaan jatkuu ja jatkuu eikä voi pitää vapaapäiviä tai nukkua, vaikka kuinka väsyttäisi... Koliikkivauva sattui vielä olemaan. Kakkosen ja kolmosen kanssa on ollut tunteita "Näinkö rankkaa tää olikin?!", mutta vastuuseen oli jo kasvanut esikoisen kanssa.



Niin, elämäsi muuttuu varmasti, jos lapsen saat. Toisaalta, jos varaudut pahimpaan ja pyrit ottamaan rennosti päivän kerrallaan; yllätyt varmasti iloisesti. Toisaalta on hyvä, ettei ole tolkutonta vauvakuumetta ja pystyy ajattelemaan asioita järjellä. Minä tipuin aika korkealta haavemaailmastani esikoisen kanssa...

kerkesin esikoiseni saamaan karvan verran ennen 30 rajapyykkiä, ja kyllähän niitä epäilykohtauksia tuli pitkin matkaa raskauden aikana, että olenko minä todella valmis tähän. Mutta aina olen tiennyt, että lapsia haluan. Raskauden aikana saattaa muutenkin tulla ihan hassuja ajatuksia päähän tyyliin... entäs, jos se vauva on ruma tms. ;)



Raskausaika on kuitenkin sen verran pitkä, että siinä kerkeää miettiä näitä asioita moneen kertaan edes ja taas, mutta se lopullinen tunne mikä siellä synnytyssalissa tulee, kun se vauva nostetaan siihen rinnan päälle... Sitä tunnetta on vaikea sanoin kuvailla, se täytyy itse kokea. Niin paljon voi ihmisestä rakkautta ja suojeluvaistoa löytyä. Vaikka äitiydessä on ne omat karikkonsa, niin ikinä en lasta pois antaisi.



Ja muiden ihmisten vauvoista ja lapsista en ole oikein ikinä kauheasti jaksanut innostua. Lähinnä vaan kulmia nostellut pahatapaisia kakaroita katsellessani. Lähisukulaisten lapset toki asia erikseen, mutta kyllä se silti on se oma. Se on niin eri asia silloin, kun se lapsi on omaa lihaa ja verta. Silloin pinnakin venyy aivan eri ulottuvuuksiin kuin normaalisti.



Rohkeasti vaan meidän äitien sekalaiseen kastiin, jos yhtään siltä tuntuu.

Toisinaan taas elämä luistaa niin mallillaan, ettei mikään tunnu luontevammalta :)



Minä sain esikoiseni 20-vuotiaana. Vielä 2 vuotta aiemmin vannoin ja vakuutin, että MINÄ en ainakaan koskaan aio hankkia yhtään lasta. No, esikoinen ei ollut suunniteltu lapsi, se täytyy myöntää, mutta yhdessä mieheni kanssa päätimme lapsen pitää ja kasvattaa. Alku oli hankalaa, ja välillä vieläkin, kun kohta 5-vuotias tyttö uhmaa ja kiukuttelee, ja itse olen väsynyt syystä tai toisesta, ja tuntuu että haluaisin vain vetää peiton korville enkä jaksaisi yhtään kuunnella yhtään kenenkään valitusta ja vinkunaa. Silloin tuntuu, mutta vain lyhyen aikaa, että olisi sittenkin pitänyt jättää lapset tekemättä. Sitten tulee ilta- tai päiväuniaika, ruuanlaitto, pyykinpesu, jokin juttu, ja esikoinen ilmestyy viereen ja kysyy: "Äiti, saanks mä auttaa?" Siinä sitten katselen hänen sinisiä silmiään ja pitkiä vaaleita kutrejaan, ja mietin, että miten minä olenkaan voinut noin ihanan tytön saada, eikä kaduta enää yhtään. On tämä äitinä olokin tällaista, välillä valtavan ihanaa ja välillä EVVK.



Raskausaikakin kasvattaa äitiyteen, mutta kyllä tämä kasvaminen jatkuu varmasti läpi äitiyden. Minä en ollut valmis äidiksi, kun tulin raskaaksi, enkä ollut valmis silloinkaan, kun esikoiseni syntyi. Kuopukseni syntyi vuosi sitten, ja vaikka hän oli suunniteltu, toivottu ja melkein vuoden verran yritetty lapsi, silti hänenkin raskausaikanaan, synnyttyään ja vauva-aikana kävin jälleen läpi niitä samoja tunteita: olenko minä valmis tähän, entä jos en ole? Loppujen lopuksi kuitenkin - mitä vaihtoehtoja minulla on? Olin valmis tai en, olen siitä huolimatta näiden lasten äiti. Tiedän alkoholistin tyttärenä, että kaikilla äideillä se äidinvaisto ei toimi tai sitä ei ole, mutta ainakin itselläni, sekä käsittääkseni useimmilla naisilla se äidinvaisto on ihmeellinen asia. Vaikka äiti olisi miten keskeneräinen, äidinvaisto pakottaa tekemään parhaansa lapsen eteen. Toisaalta mieheni sanoo myös usein, ettei lapsen saamiseen oikeastaan voi koskaan ollakaan täysin valmis, eli on oikeastaan turhaa odottaa sitä täydellistä ja parasta mahdollista hetkeä lapsen tekemiseen. Voi olla, ettei sitä tule, tai se tulee sen verran myöhässä, että lapsia ei enää tule.



No, tämän pitkän ja epäselvän sepustukseni päätteeksi - suosittelen ap:lle, että juttelet puolisosi kanssa, ja jos molemmat olette sitä mieltä, että joskus haluatte lapsia, tehkää ne nyt. Ei tarvitse heti alkaa tekemään ovulaatiota kyttäämällä ja verenmaku suussa, ja jos lasta ei alakaan heti kuulua, ja tulee tunne, että EVVK, pistäkää projekti jäihin hetkeksi.

yhdestä kerrasta tulin raskaaksi se ei ollut vaikeaa. lapsen synnytys ja raskaus olivat vaikeampia. raskaus valmistaa minusta eniten siihen synnytykseen ja vauvan hoivaan mutta äitiyteen kasvaa yhdessä lapsensa kanssa. minulla hormoonit ovat muuttaneet minut ihan hanhiemoksi vaikka ennen olin aika rämäpää =)

Tarkoitan nyt henkistä puolta, jos välillä on vauvakuume ja välillä EVVK lapset ja sitten kallistuu siihen että lapsen hankkii, niin kasvaako sitä äitiyteen raskauden aikana?

Ja ihan nyt 30-vuotiaasta kyse ;)

- mutta sitten kyllä kun vauva on syntynyt, ihan varmasti! Vauva saa sinut rakastumaan itseensä, niin se vaan menee, ja sitten on maailman luonnollisinta ja parasta olla äiti.

Pienen lapsen äiti sinun ei tartte olla kuin ohikiitävä hetki (joita aikoja sitten muistelet haikeana kun lapsi on koululainen + viilettää kavereiden kanssa mieluummin kuin on kotona äidin seurassa :).

Siitä vaan. Enemmän kadut, jos sitten joskus tulee vauvakuume, kun on jo varmasti liian myöhäistä.

Lapsi myös opettaa elämästä vanhemmilleen paljon enemmän kuin mikään muu. Lasta kasvattaessa, hänen kanssaan eläessä avautuu ihan toisenlaisia näkökulmia elämään ja maailman menoon.

(Itse epäröin vielä kuukausi ennen esikoisen syntymää että tulikohan tehtyä oikea ratkaisu... Mutta kun hän oli syntynyt, ei ollut epäilystäkään että halusin olla äiti vauvalleni).

olen huomannut että moni joka tulee nuorena äidiksi ei muuta kaipaa. tarkoitan siis sitä, että on aina halunnut äidiksi jne. Minä olin vielä lukioiässä varma että en halua koskaan lapsia, vaan sen jälkeen on vauvakuume vain pahentunut :)

Minulle ei myöskään ura tm. ole ollut tärkeää, lähinnä asia vaan on jäänyt kun on ollut muuta puuhaa elämässä. Vaan ei enää voi asiaa lykätä, vaan se on pikkuhiljaa päätettävä kumpaan suntaan mennään, ei lapsia vai lapsia suuntaan (jos luoja suo...)

Mutta pelottaa kaikki se vastuu ja muu, olenko siihen valmis? Ja mistä sen tietää, ei varmaan mistään...

Ja muutenkin, en pelkää että elämini menisi "huonompaan suuntaan" tm. vaan sitä että olenko oikeasti valmisa? Joskus tuntuu että olen, ja joskus taas etten todellakaan ole. Ongelma on siinä, että kun lasta ei voi palauttaa, eli hänessä on kiinni loppuelämänsä niin ihan heppoisin perustein en halua äidiksi alkaa...

ap

...se vastuu, se on toisaalta pelottavaa ja toisaalta maailman hienointa. Tarkoitan, että äidiksi tultuani minulla on ollut syvästi tunne, että minun elämälläni on enemmän merkitystä kuin ennen.

Kukaan vanhempi ei ole täydellinen, eikä mielestäni koskaan voi olla "valmis" vanhemmaksi (siksikään, että kun lapsi kasvaa, erilaiset vaiheet seuraavat toistaan, ja itse olen ainakin huomannut että lapsen kasvaessa ja kehittyessä itsekin joudun kasvamaan uusien kasvatushaasteiden edessä. Vauvan kanssa elämisen haasteet on ihan toista kuin uhmakkaan 5-vuotiaan kanssa :).

Se vastuu ja äitiyden (ja isyyden) "lopullisuus" - se antaa myös toisaalta syvyyttä ja perspektiiviä elämään.