Onko teillä jäänyt lapsuudenkodistanne jotain traumaa?
Tähän ketjuun saa sanoa mitä vain traumoja, ihan pieniäkin.
Kommentit (21)
Eipä sieltä paljon muuta jäänytkään. Pahimpina rakkaudettomuus ja pelossa eläminen. Kovalla työllä on kyllä saanut näitä aika pitkälle ratkottuakin.
Yksinäisyyden tunne, kun äiti ja isä erosivat, jäi äiti yksin sairaan lapsen kanssa sairaalaan. Jäätiin toisen nuoremman veljeni kanssa useat kerrat yksinään kotiin. Sairastunut veljeni eli vain 3-vuotiaaksi.
On. Monen monta.
Minulla on jopa diagnosoitu posttraumaattinen stressireaktio.
Ja nyt äitini esittää supervanhempaa ja haukkuu minua äitinä.
Periaatteessa jokaista asiaa kohtaan on jäänyt lapsuudesta trauma. Meillä mitään asiaa ei tehty normaalisti ilman huutoa ja raivareita, mutta silti aina ulkopuolisille leikittiin sivistynyttä sakkia.
M 48
Vierailija kirjoitti:
On. Monen monta.
Minulla on jopa diagnosoitu posttraumaattinen stressireaktio.
Ja nyt äitini esittää supervanhempaa ja haukkuu minua äitinä.
Mulla samoin ja minulla lisäksi dissosiaatiohäiriö. Äitini arvosteli minua (en pidä enää yhteyttä) kun en pistä lastani kuriin, eli kuri on hänelle sama kuin hakkaaminen, yritti lyödä lastani. Terapeutin kanssa pohdin, miksi en muista lapsuudestani mitään hyvää. Lopputulema mietinnöille oli, ettei mitään hyvää välttämättä ollut mitä muistaa. Molemmat vanhempani olivat huonoja ja väkivaltaisia, kumpikin omalla tavallaan. Psyykkisten vaurioiden lisäksi olen saanut pysyviä fyysisiä vaurioita.
Juoppo-äidin antamat selkäsaunat muistaa vielä sen verran hyvin, että tänäkin päivänä vetäisen sukupuoleen katsomatta samantien nyrkillä naamatauluun jokaista joka minuun yrittää väkivalloin kajota, sukulaisuudella, iällä (no ok, tosi nuorille annan remmiä tai vitsaa perseelle), sukupuolella, millään seikalla ei ole tässä asiassa merkitystä minulle, ei kiinnosta cuckkeli-miesten paheksunta saati sankarointi.
Elin koko lapsuuteni pelossa. Kotona pelkäsin väkivaltaista isääni ja äitini valitsi sulkea silmänsä väkivallalta. Todennäköisesti suojeli näin itseään. Silti raukkamaista ja huonoa vanhemmuutta.
Alistettu, pelokas, kaltoinkohdeltu ja eristetyssä ympäristössä kasvanut lapsi olikin sitten suorastaan tarjottimella koulukiusaajille, hyväksikäyttäjille ja väkivaltaisille vallankäyttäjille.
Pidän ihmeenä sitä, että olen elossa. Ja vielä suurempi ihme on, että selvisin korkeakoulutetuksi, keskituloiseksi, keskiluokkaiseksi ja keski-ikäistyväksi.
Minulla on nyt kiva mies, ihanat lapset, kaunis koti, hyvä työpaikka, mutta kukaan ei ikinä arvaisi, että sisälläni kannan ikuisia jälkiä, traumoja.
Vanhempiini olen katkaissut yhteydet kokonaan. Eikä tätäkään kukaan tiedä oman perheeni ulkopuolella.
Hyvä että näistä asioista puhutaan.
Luulen, että ovat paljon yleisempiä kuin ikinä voisi kuvitella.
Minulla oli ja on vanhempia siskoja. Heidän mielestään olin tyhmä, kömpelö, ruma, laiska ja luonnevikainen. Vaikea unohtaa tuo lyttääminen. Vieläkin tulee huono olo, kun me sisarukset tavataan. Yhden kerrallaan pystyn tapaamaan ahdistumatta.
Juopot vanhemmat ja ne tappelut. Ikinä ei päästy mihinkään, kun ei ollut varaa. Rahat meni viinaan. Isoveljeni, joka on minua 5v vanhempi, niin hänelle riitti se kaikki köyhyys. Alko varastelemaan ruokaa, vaatteitta jne jne. Olin 7v, kun oli ekaa kertaa uudet lenkkarit ja oikean kokoiset. Muistan vieläkin 40v jälkeen kuinka hyvältä ne tuntu jalassa, kun ei falskaa ja oli uudet. Veljeni tiesi, että tekee väärin ja se masensi myöhemmin häntä, että varasteli ja lopulta myi huumeita 15 vanhana. Mutta hän sanoi minulle, että kukaan ei meitä auta. Teen tämän meidän kahden vuoksi.
Kun hän sitten meni lukion jälkeen oikikseen, niin hän lopetti kaiken ja otti minut luokseen asumaan. Hän opiskeli ja teki töitä kaupassa ja hommasi minullekin työpaikan samasta paikasta ja itse lähdin sitten lääkikseen ja valmistuin lääkäriksi. Ilman veljeäni en olisi näin onnellisessa asemassa. Se kaikki oli vaan kahden lapsen selviytymistä ja veljeni oli lapsi, kun huolehti minusta silloin. Olen monesti miettinyt ja itkenyt omalle miehelle sitä veljeni taakkaa. Ei sitä silloin ymmärtänyt. Hän oli sankarini ja on edelleen. Muistan myös miltä täytetty patonki maistui ja ostan sitä edelleen välillä. Siitä tulee veli aina mieleen.
5 cm paksu jää ikkunoissa kun heräsimme Lapin kylmyydessä, ja talo oli kuin harakanpesä.
- Loputon perunan puputtaminen
Kun muutin omilleni niin en varmaan puoleen vuoteen syönyt perunaa missään muodossa. Nykyään normaalisti
- Loputon siivoaminen
Joka välissä ei tarvitse lattioita pestä eikä villakoirat ketään tapa, eikä tiskivuorikaan ole niin justiinsa
- Loputtomat pihatyöt
Jatkuvasti piti nurmikkoa leikata, kolata jne. Asun nykyään omakotitalossa. Sen verran kolaan että autolla pääsee ja kesäisin joskus on lyhempi nurmikko ja joskus on viidakko
-Valvominen
Vieläkin ainakin palstan perusteella on joitain natsimutseja jotka mäkättävät nukkumisesta kesälomalla. Iltavirkkuna oli aina sama virsi siitä että pitäisi olla jo nukkumassa kesäiltana kello 11. Nykyäänkin saattaa mennä aamuun asti.
Vierailija kirjoitti:
Juopot vanhemmat ja ne tappelut. Ikinä ei päästy mihinkään, kun ei ollut varaa. Rahat meni viinaan. Isoveljeni, joka on minua 5v vanhempi, niin hänelle riitti se kaikki köyhyys. Alko varastelemaan ruokaa, vaatteitta jne jne. Olin 7v, kun oli ekaa kertaa uudet lenkkarit ja oikean kokoiset. Muistan vieläkin 40v jälkeen kuinka hyvältä ne tuntu jalassa, kun ei falskaa ja oli uudet. Veljeni tiesi, että tekee väärin ja se masensi myöhemmin häntä, että varasteli ja lopulta myi huumeita 15 vanhana. Mutta hän sanoi minulle, että kukaan ei meitä auta. Teen tämän meidän kahden vuoksi.
Kun hän sitten meni lukion jälkeen oikikseen, niin hän lopetti kaiken ja otti minut luokseen asumaan. Hän opiskeli ja teki töitä kaupassa ja hommasi minullekin työpaikan samasta paikasta ja itse lähdin sitten lääkikseen ja valmistuin lääkäriksi. Ilman veljeäni en olisi näin onnellisessa asemassa. Se kaikki oli vaan kahden lapsen selviytymistä ja veljeni oli lapsi, kun huolehti minusta silloin. Olen monesti miettinyt ja itkenyt omalle miehelle sitä veljeni taakkaa. Ei sitä silloin ymmärtänyt. Hän oli sankarini ja on edelleen. Muistan myös miltä täytetty patonki maistui ja ostan sitä edelleen välillä. Siitä tulee veli aina mieleen.
Ihan kuin meidän lapsuus paitsi äiti ei juonut.Juoksi naapureihin yöksi että ei saanut selkäsaunaa . Ja me lapset makasimme vieri vieren koska paleli ja talo oli jääkymä ,sekä juoppo joka sai raivareita jatkuvasti. Meitä pelotti.
Kerrankin sammutti kaminan keskellä yötä , Ulkona jumalaton pakkanen.
Kunnon ihmisiä meistä tuli ja hyvin olemme pärjänneet.
On jäänyt useampiakin. Huutoa, pelottelua, väkivaltaa, rakkauden puutetta, alkoholismia, nälässä olemista, kiusaamista, yksinäisyyttä.. Elämä ei ole mennyt nyt aikuisena kovin hyvin. Mutta ainakin olen päättänyt jättää lapset tekemättä, eli en laita traumoja eteenpäin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juopot vanhemmat ja ne tappelut. Ikinä ei päästy mihinkään, kun ei ollut varaa. Rahat meni viinaan. Isoveljeni, joka on minua 5v vanhempi, niin hänelle riitti se kaikki köyhyys. Alko varastelemaan ruokaa, vaatteitta jne jne. Olin 7v, kun oli ekaa kertaa uudet lenkkarit ja oikean kokoiset. Muistan vieläkin 40v jälkeen kuinka hyvältä ne tuntu jalassa, kun ei falskaa ja oli uudet. Veljeni tiesi, että tekee väärin ja se masensi myöhemmin häntä, että varasteli ja lopulta myi huumeita 15 vanhana. Mutta hän sanoi minulle, että kukaan ei meitä auta. Teen tämän meidän kahden vuoksi.
Kun hän sitten meni lukion jälkeen oikikseen, niin hän lopetti kaiken ja otti minut luokseen asumaan. Hän opiskeli ja teki töitä kaupassa ja hommasi minullekin työpaikan samasta paikasta ja itse lähdin sitten lääkikseen ja valmistuin lääkäriksi. Ilman veljeäni en olisi näin onnellisessa asemassa. Se kaikki oli vaan kahden lapsen selviytymistä ja veljeni oli lapsi, kun huolehti minusta silloin. Olen monesti miettinyt ja itkenyt omalle miehelle sitä veljeni taakkaa. Ei sitä silloin ymmärtänyt. Hän oli sankarini ja on edelleen. Muistan myös miltä täytetty patonki maistui ja ostan sitä edelleen välillä. Siitä tulee veli aina mieleen.
Ihan kuin meidän lapsuus paitsi äiti ei juonut.Juoksi naapureihin yöksi että ei saanut selkäsaunaa . Ja me lapset makasimme vieri vieren koska paleli ja talo oli jääkymä ,sekä juoppo joka sai raivareita jatkuvasti. Meitä pelotti.
Kerrankin sammutti kaminan keskellä yötä , Ulkona jumalaton pakkanen.
Kunnon ihmisiä meistä tuli ja hyvin olemme pärjänneet.
Vierailija kirjoitti:
Periaatteessa jokaista asiaa kohtaan on jäänyt lapsuudesta trauma. Meillä mitään asiaa ei tehty normaalisti ilman huutoa ja raivareita, mutta silti aina ulkopuolisille leikittiin sivistynyttä sakkia.
M 48
Täällä samaa,erona että isä oli se joka noita huutoja ja raivareita sai sitä helpotusta kun tiesi sen olevan työvuorossa ja joutui olemaan sen takia myös pois kotoa,helvettiä sitten kun oli kotona,raivo ja huuto yltyivät välillä tavaroiden heittelyiksi ja uhkailuilla väkivallalla,ainoa johon käytti väkivaltaa oli äitiin mutta muistan itsekin että muutan kerran paidasta riepoteltiin.
Vierailija kirjoitti:
Juopot vanhemmat ja ne tappelut. Ikinä ei päästy mihinkään, kun ei ollut varaa. Rahat meni viinaan. Isoveljeni, joka on minua 5v vanhempi, niin hänelle riitti se kaikki köyhyys. Alko varastelemaan ruokaa, vaatteitta jne jne. Olin 7v, kun oli ekaa kertaa uudet lenkkarit ja oikean kokoiset. Muistan vieläkin 40v jälkeen kuinka hyvältä ne tuntu jalassa, kun ei falskaa ja oli uudet. Veljeni tiesi, että tekee väärin ja se masensi myöhemmin häntä, että varasteli ja lopulta myi huumeita 15 vanhana. Mutta hän sanoi minulle, että kukaan ei meitä auta. Teen tämän meidän kahden vuoksi.
Kun hän sitten meni lukion jälkeen oikikseen, niin hän lopetti kaiken ja otti minut luokseen asumaan. Hän opiskeli ja teki töitä kaupassa ja hommasi minullekin työpaikan samasta paikasta ja itse lähdin sitten lääkikseen ja valmistuin lääkäriksi. Ilman veljeäni en olisi näin onnellisessa asemassa. Se kaikki oli vaan kahden lapsen selviytymistä ja veljeni oli lapsi, kun huolehti minusta silloin. Olen monesti miettinyt ja itkenyt omalle miehelle sitä veljeni taakkaa. Ei sitä silloin ymmärtänyt. Hän oli sankarini ja on edelleen. Muistan myös miltä täytetty patonki maistui ja ostan sitä edelleen välillä. Siitä tulee veli aina mieleen.
Tarinasi saa ihan itkemään, mutta samalla myös iloitsemaan siitä, miten ihana isoveli sinulla oli! Kaikkea hyvää teille molemmille! Olette todellisia selviytyjiä.
Ai että onko?
Ainoat hyvät muistot kotoa on kun joskus harvoin sai olla yksin iman että vanhemmat ja sisarukset olivat niskassa mäkättämässä jostain.
Öisin heräsin usein kun vanhemmat riiteli, kyllä oli raskasta koulun käynti kun siellä ei tietenkään otettu semmoista huomioon et joku lapsi ei ehkä ole saanut nukkua.
Isä oli juoppo ja äiti marttyyrinarsisti.
Veli oli minua monta vuotta vanhempi joten ei meille mitään lämmintä sisarussuhdetta syntynyt. On jo kuollut. Sisko peri isänäidiltä ja äidiltä narsismin, olisittepa olleet kuulemassa hänen juttujaan. Ei olla tekemisissä.
.
Olen ylpeä siitä että noin huonoista lähtökohdista huolimatta olen pystynyt rakentamaan oman elämän, hankkimaan ammatin ja olen jopa naimisissa ollut saman miehen kanssa lähes 30 vuotta. Lapsia ei ole, en varmaan olisi jaksanut niitä kasvattaa normaaleiksi.
Kai olen sitten semmonen "voikukkalapsi" niin kuin sanotaan?
Mutta... kun menen maate, vanhat, inhottavat muistot hyökkäävät päälle ja saan unta vain jos kuuntelen jotain äänikirjaa tms. joka häivyttää muistot.
Onneksi oma avioliittoni on täysin päinvastainen kuin vanhempieni liitto. Meillä ei raivota vaan keskustellaan asioista ja myös tunteista.
Raivosiivous ei kuulu elämäämme. Jos muuten joku vieras tulee yllättäin niin siinähän sitten katselee arkielämäämme, eipä hetkauta mitä ajattelee kotimme tilasta, joka meille kelpaa ilman noita raivosiivouksia.
No eipä ihme että palsta on negatiivinen ja aina valmis haukkumaan ja kielteisesti arvostelemaan kaikkia muita ihmisiä.
Ja lisäksi loputtoman kateellinen, kaikki menetyneet ja kouluttautuneet ja omalla duunilla hankittu menestys lytätään pohjamutiin.
Mutta mitä muuta vois odottaakaan, jos pössit ja seinähullut vanhemmat ovat lisääntyneet.
Mielisairaaloiden suljetuille osastoille kuuluisivat kaikki.
Pois luomasta paskaa normaalien, yrittelijäiden suomalaisten piiristä
Vanhempien viikonloppujuopottelut.
Äitistä tuli sitten alkoholisti ja isä osasi onneksi lopettaa juomisen.
Erosivat juurikin äitini juomisen takia.
Äiti kuoli viinaan ja isä on absolutisti.
Pilasivat kuitenkin kumpikin juomisellaan minun ja sisarusteni lapsuuden.
Yöllä herääminen tappeluihin, se pelko muistuu vieläkin :(
Aamulla oli raskasta nousta kouluun, ei huolehdittu onko vaatteet puhtaat, hampaat pesty ja läksyt tehty.
Kenellekkään ei tietenkään saanut tuosta kertoa, että maine säästyy....