Onko teillä jäänyt lapsuudenkodistanne jotain traumaa?

Vierailija kirjoitti:

Elin koko lapsuuteni pelossa. Kotona pelkäsin väkivaltaista isääni ja äitini valitsi sulkea silmänsä väkivallalta. Todennäköisesti suojeli näin itseään. Silti raukkamaista ja huonoa vanhemmuutta.

Alistettu, pelokas, kaltoinkohdeltu ja eristetyssä ympäristössä kasvanut lapsi olikin sitten suorastaan tarjottimella koulukiusaajille, hyväksikäyttäjille ja väkivaltaisille vallankäyttäjille.

Pidän ihmeenä sitä, että olen elossa. Ja vielä suurempi ihme on, että selvisin korkeakoulutetuksi, keskituloiseksi, keskiluokkaiseksi ja keski-ikäistyväksi.

Minulla on nyt kiva mies, ihanat lapset, kaunis koti, hyvä työpaikka, mutta kukaan ei ikinä arvaisi, että sisälläni kannan ikuisia jälkiä, traumoja.

Vanhempiini olen katkaissut yhteydet kokonaan. Eikä tätäkään kukaan tiedä oman perheeni ulkopuolella.

Hyvä että näistä asioista puhutaan.

Luulen, että ovat paljon yleisempiä kuin ikinä voisi kuvitella.

Jatkan vielä, että kärsin ikuisesta stressistä. Suoritan koko ajan, vanhemmuutta, parisuhdetta, uraani, kaikkea.

Pelko, huonommuuden tunne ja kauhu ovat jääneet lapsuudesta seuralaisikseni.

Vanhemmuuttani etenkin suoritan. Rakastan lapsiani valtavasti ja teen koko ajan ihan kaikkeni, jotta heillä on täysin erilainen lapsuus kuin minulla oli.

Olen usein täysin uupunut.