Te, joilla miehet ovat paljon töissä, eikä ole turvaverkkoa

jossa oli muitakin äitejä ja lapsia.



Eli yksinäisyyttä en kyllä ikinä tuntenut.

eri asia puistossa välillä jutella, mutta sellasia ei ole, jonka luokse voitais mennä .ja tähän suuron syy olen minä itse, kun ole niin huono ystävystymään. mekin ulkoillaan paljon ja mennään mummolaan moneksi viikoksi kesällä. ja syksyllä jatka opiskeluja, pakko saada muutakin elämää. nuorin nyt 1 v 4 kk.

että välillä kyllä tekisi mieli erota tuosta työnarkomaanista, ehkä näin tapahtuukin. Tuntuu että hänelle on aina vain se työ ykkönen...huhhuh. EI tämä ole kyllä meidän arvoista elämää. Mieluummin olisin vaikka yksin. Mitä teen rahalla kun mies on suuren osan ajasta töissä, ei minua kiinnosta miehen asema tai rahat.

siis henkisesti, ei niinkään fyysisesti. Meillä "vain" yksi lapsi, 1v 3kk,mutta kyllä silti voimat loppuu välillä.

Olen lihonnut kamalasti, koska en pääse ikinä urheilemaan ja syön kauheesti herkkuja päivän aikana, koska oli tuntuu niin ankealta. ja sen syömisen jälkeen vielä ankeammalta:-)



Mieheni työ on sellaista, että kausittain hän on paljon poissa. Lähtee aamulla n. klo 7 ja tulee illalla 20-21.00 himaan. Ja joskus on viikonloputkin töissä. Silloin, kun on "normaali" tilanne hän saattaa tulla jo kuuden aikoihin illalla kotiin:-). Päivät kahdestaan lapsen kanssa ovat siis pitkiä. Onneksi on muutama äitikaveri, mutta silti toivoisin, että lapsen isä olisi enemmän kotona, jotta saisin hieman aikaa itselleni. Mieheni haluaisi tätä myös, mutta ei nyt just onnistu...



Missäpäin ap asut? Täältä löytyisi yksi "yksinäinen" äiti.

Meillä ei ole edes puistoa kuin kaupungin keskustassa 6km:n päässä, ei tuu nimittäin lähdettyä.. Lapsi on 3, joista yksi jo koulussa ja yksi eskarissa. Ihan tasaista pyöritystä tää on. Herätys viim. klo 6.20 itselle (pikkunen on jo herännyt), 6.30 esikoinen ylös, aamupalat, 7.30 esikoisen taksi lähtee, samaan aikaan keskimmäinen ylös ja aamupalalle, 8.30 lähtee keskimmäisen taksi(on saatettava). Sit on pikkusen kanssa pari tuntia aikaa, jolloin on pakko raivailla kämppää, pestä pyykkiä, ulkoiluttaa koiraa, käydä kaupassa... sit on jo hänen päikkäriaika ja klo 12 jälkeen jo tulee esikoinen koulusta. Ja klo 14 jälkeen keskimmäinen. Sit päikkärit loppuu ja alkaa täyshulina, ruoka pitäis laittaa jossain välissä, taas siivoilla ja järjestellä, kattoo penskojen seuraavan päivän tarvikkeet valmiiksi, onko lääkäriä/hammaslääkäriä/neuvolaa jne.. Sit voi luoja, jos on jonkun synttärit vielä jossain välissä ni koko kööri autoon ja kuskaamaan.. Harrastuksia on onneks vain vanhimmalla 1h/vko, mutta sekin joskus tuntuu ylivoimaiselta..



Mies, on siis yksityisyrittäjä, ja kyllä tajuaa (joskus) tän mun mahdottoman rumban ja laittaa joka ilta pienimmän nukkumaan ja isotkin, vaikka ei niitä nyt varsin tarvii laittaa.. Ja joinakin aamuina lähtee sen verran myöhään, että saattelee ne taksille. Viikoloppuisin on tässä kotosalla töissä niin pääsen sit päikkäriaikaan yksin kauppaan (ah, äidin omaa aikaa käydä perheelle ruokaostoksilla???)



Lähin mummo on tuossa 17km:n päässä, mutta ei häntä kiinnosta nämä meidän arkiasiat vaan kerta viikkoon pitäis häntä kuskata kauppareissulle ja monesti vielä lainata(antaa siis) rahaa.



Ne omat harrastukset on niitä, mitä voi tehdä kotona, mitkä ei vie paljoa keskittymistä.. eli nettisurfailu, nettishoppailu, crosstrainer ja lenkkeily (illalla kun muksut nukkuu ja mieskin on kotona). Jonkun kirjan lukeminenkin on nykyään mahdotonta kun keskittymiskyky on ihan nollassa, viikoittaista akkainlehteäkään en osaa tai pysty lukemaan kertaistumalta..

joten silloin ei voi sanoa, että turvaverkko puuttuu. Oikeampaa olisi puhua sosiaalisen verkoston puuttumisesta.

joten silloin ei voi sanoa, että turvaverkko puuttuu. Oikeampaa olisi puhua sosiaalisen verkoston puuttumisesta.

Ei se ainakaan meillä tarkoita paljon tienaamista, mies on vaan liian "kiltti" eikä osaa sanoa ei

Huhuhuh, mistä noita idiootteja oikein sikiää....

Onneksi välillä on helpompaa kun aurinko paistaa ja lapset on iloisia ja voidaan yhdessä tehdä kivoja juttuja. Sitten kun ollaan kaikki vatsataudissa tms niin olisihan se ihanaa että olisi toinen aikuinen jonka apuun voisi luottaa.



Minä ainakin olen erittäin yksinäinen välillä, lapset 5v ja 1v voivat olla ainoita joiden kanssa puhun esim. viikkoon. Yhtä kaveria yritän nähdä joka toinen viikkoa, toisen kaverin kanssa soittelemme ehkä kerran viikossa. Eli on nämä aikuiskontaktit aika vähissä.



Uskoisin että kun lapset on isompia ja itsellä enemmän voimia ja ajatukset selkenee niin haluan erota ja mahdollisesti löytää rinnalle kumppanin jota kiinnostaa minun mielipiteeni ja tunteeni. Nytkin jaksaisi paljon paremmin jos oikeasti mies edes jollain tavalla osoittaisi arvostavansa minua tai suhdettamme. Mutta kun hän suhtautuu täysin välinpitämättömästi (tai ilkeästi) kaikkeen muuhun kun työasioihin niin taitaa mulla olla keinot ja ehkä tahtokin loppu.



Ja mies tekee siis pitkää päivää omasta tahdostaan ja ilman korvausta.

Meillä ainakin kyseessä ihan normaalisti tienaava mies. Tekee epäsäännöllistä vuorotyötä ja työmatka on pitkä. Tähän se aika menee. Sitten kun on kotona, on niin paljon asioita hoidettavana, että aika vaan katoaa. Itse ei juuri tule missään käytyä, ainakaan ilman lapsia. Muutama "ystävä" on ollut, mutta nykyään ovat niin täynnä omaa elämäänsä, ettei heitä meidän asiat kiinnosta. Päällisin puolin asiat on hyvin, yksinäisyys vaan vaivaa välillä tätä mammaa.

niitä asiakkaita ja liidejä pitää olla väijymässä tyyliin yötä päivää, muuten menee toisten myyjien käsiin. Provikan saaminen on kovan työn takana. Hiljasina kausina niitä asiakkaita on vähän ja tulot riippuu niistä vähäisitä kaupoistakin, mitä päivän aikana saat itsellesi kaapattua.

Myynnin alalla on paljon ahneita ja itsekkäitä ihmisiä. Aina on joku valmiina viemään sinun asiakkaat käsistäsi vain olemalla paikalla.

Stressaanuin kotona lasten kanssa ihan hirveästi. Ei siinä puistossa käynnit muiden mammojen kanssa pitemmän päälle auttanu.



Etäännyimme noina vuosina liikaa, nyt en enää jaksa kiinnostua, enkä innostua parisuhteestamme ollenkaan. Harmittaa, sillä meillä oli monta ihanaa vuotta takana!