Epäsosiaalinen perhe

Lapsi yleensä kysyy jotain kaveria meille, mutta välistä itsekin kyselevät voisiko meille tulla.

En mä sinällään pidä vastavuoroisuutta isoimpana esteenä, mutta lapsi toivoisi itsekin joskus pääsevänsä kylään jollekin. Eikä aina niin että kaikki tulee vain meille.

Lisäksi voisin edes joskus ottaa vapaata pari tuntia, kun lapsi haettaisiin eskarilta kaverille leikkimään:-)

t. 23

t. 23

Tuleeko ne teille mielellään vai vähän niinkun vastentahtoisesti? Itse en ottaisi ongelmaa tuosta vastavuoroisuudesta. Hyvähän se on, että ovat teillä, miksi pitäisi olla jossain muualla? Meidän tytön kaverit on 99% meillä eikä se haittaa yhtään. Kyse ei ole siitä ettei sinänsä pyydettäisi mutta meillä on vaan kivempaa joten kaikki haluaa tänne. Eikö se nyt ole pääasia, että lapsellasi on kaveri eikä se kenen luona sitä kaveria nähdään? Pyytääkö ne kaverit ikinä päästä teille vai kuka sitä ehdottaa?

jotain uusia harrastuksia, joista voisi saada

ihmiskontakteja? Sekin tuo vaihtelua kun on parina iltana menoa, jossa pakosta on muiden kanssa tekemisissä, vaikkei niistä jotain sydänystävää saisikaan.

Lapsi yleensä kysyy jotain kaveria meille, mutta välistä itsekin kyselevät voisiko meille tulla. En mä sinällään pidä vastavuoroisuutta isoimpana esteenä, mutta lapsi toivoisi itsekin joskus pääsevänsä kylään jollekin. Eikä aina niin että kaikki tulee vain meille. Lisäksi voisin edes joskus ottaa vapaata pari tuntia, kun lapsi haettaisiin eskarilta kaverille leikkimään:-) t. 23

onkin siinä, että tykkäävät olla teillä. Ehkä häpeävät jotain kotonaan ja siksi eivät pyydä lastasi heille. Ymmärrän, että haluaisit edes joskus saada "vapaata", mut onhan toi hyvä, et lapsesi ja teidän koti kelpaa kavereille.

mutta meitä on monia! Minullakaan ei ole ystäviä ja pelkään että lapseni jäävät myös ulkopuolisiksi koulumaailmassa. Nyt ovat vielä pieniä ja kotihoidossa mutta pelkään tuota tilannetta valmiiksi.

eli kavereita on muutama, mutta kun hän on poika, hänellä on helpompaa. Pojat sietävät aika hyvin toisiaan väljemmässä ja isommassakin porukassa, jos vertaa tyttöihin.



Itse pelkään eniten maailmassa hylätyksi tulemista ja ulkopuolelle jäämistä. No ehkä toiseksi tai kolmanneksi eniten. Syynä alakouluajan traumamuistot. Olen kouluttanut lapsiani kaikin keinoin olemaan joukossa mukana, ja se on tuntunut hiton raskaalta. Joku tuttavistani on tietämättömyydessään joskus ihmetelleyt ja vähätellyt toimintaani, tyyliin anna lasten olla itsekseen, älä tuollaiseen puutu. Lapseni ei ole edes varsinaisesti yksin, joten uskon ymmärtäväni mitä ap tunnet. Helppo sellaisen äidin on olla tyyni ja tyytyväinen, jonka lapsi saa kavereita heti kun näyttää nenäänsä jossain, ja ihmetellä sitten tätä meidän noloa "järjestelyä".



Pidän itse sosiaalisuutta ihan ykkösominaisuutena elämässä pärjäämiseessä. Ja nimenomaan sellaista toiset huomioon ottavaa sosiaalisuutta.

onni tulee siitä että rakastaa itseään sellaisena kuin on, vajavaisena, ehkäpä epäsosiaalisenakin. Ja kun pitää itsestään terveellä tavalla, muutkin pitävät.

kuin sinä eli tarkkailjoita.. ei välttämättä.

eivätkä he liiemmin viettäneet aikaa kanssasi, kun olit vauva. Sinut jätettiin lattialle möyrimään ja välillä otettiin syliin ja vaihdettiin vaippa ja vaatteet. Et saanut kontaktia vanhemmiltasi.



Olet kenties siirtänyt saman omiin lapsiisi.

Toisaalta ette edes kaipaa muiden seuraa. Muut ovat rasittavia ja sosiaaliset tilanteet hankalia. Parempi olla itsekseen. Maailmassa kyllä pärjää yksinkin.



Luulen että perimmäinen syy on että nautitte yksinäisyydestä.

Sama juttu täällä. Vielä lapsia ei asia näytä vaivaavan (vanhin ekaluokalla), mutta pelkään, että jossain vaiheessa vaivaa. Itsellä oli kyllä teininä aina joku paras kaveri, mutta noin ylipäänsä olen epäsosiaalinen siinä mielessä, että en kutsu paljon ihmisiä kyläilemään jne. Pitäisi ehkä aktivoitua ja kutsua lasten kavereita vanhempineen kylään, mutta se jotenkin ahdistaa ja mitään takeita kaverisuhteiden paranemisille ei ole. Onneksi lapset ovat sillä tavalla sosiaalisia, että saavat leikkiseuraa mistä vain. Toisaalta ei ole helppoa kaverillakaan, jonka lapsella (myös ekaluokkalainen) on paras kaveri, jonka kanssa sitten esimerkiksi tuon lapsen synttäreillä syrjivät muita vieraita.

Harva kutsuu itse itsensä. Sitten vielä järjestät jotain kivaa ajanvietettä leikkien lisäksi. Esim askartelua, lautapelejä ja jotain (terveellisiäkin) herkkuja. Annat lasten olla rauhassa huoneessaan ja puutut vain, jos tulee jotain selviteltävää. Extraa voisi olla pienet kesäretket. Jokin harrastus myös.



Olen kokenut samoin kuin sinä, mutta sillä erotuksella, että vanhin lapsistani vasta aloittaa koulun syksyllä. Toivon, että uusin ystävyysviritelmä alkaa toimimaan. Pari muutakin on, mutta eivät samassa koulussa. Olen varuillani, toisinkuin omat vanhempani aikoinaan.

useinhan sitä vaan kuvittelee, että toisilla on aina hauskaa, kavereita ja menoa ja meininkiä, ja itse on vaan yksin se, joka istuu kotona yksinäisyyttä potien eikä ole mitään tekemistä.



Omaa yksinäisyyttäni ainakin helpotti kun tajusin tuon asian, että ei se toistenkaan elämä ole niin kummoista kun mitä saattaa luulla. Ja joku voi tuntea itsensä yksinäiseksi vaikka olisi koko ajan ihmisiä ympärillä, kun taas toinen nauttii yksinäisyydestä.



Ei ole pakko olla samanlainen kuin muut.



Älä ainakaan siirrä traumojasi lapsiisi, älä välitä lapsillesi sellaista kuvaa, että on epänormaalia ja surkeaa olla yksin. Keksi sinä lastesi kanssa iltapäiville ohjelmaa, menkää ihmisten pariin vaikka olisittekin yhdessä (jos siis siltä tuntuu) eli käykää elokuvissa, kirjastossa, uimahallissa tms.

En voi vastata tuohon koska en muista lapsuuttani. Voihan noin ollakin. Totta osittain että nautin yksinäisyydestä mutta samalla kadehdin niitä joilla on ystäviä. Esim kahvilassa tai työpaikkaruokalalassa seuraan sivusilmällä naisia jotka ilmiselvästi on hyviä ystäviä keskenään ja toivon että minullakin olisi. Eniten kuitenkin suren lasteni puolesta, sillä ainakin vanhempi tytär kärsii tilanteesta ja yrittää välillä saada seuraa -turhaan.



ap

Lapsen eskarikavereita olen kutsunut meille leikkimään lapsen omasta toiveesta, mutta vastakutsuja kavereille ei kovin tunnu tulevan:( Enpä sitten jaksa loputtomiin hakea tyyppejä koulusta tänne, kun vastavierailulle ei juurikaan pääse.

Isot kaverisynttärit pidettiin, mutta lapseni ei ole kutsuja saanut kenenkään luokkakaverin synttäreille.

Koulussa lapsi menee porukoissa mukana ja on reipas, mutta ei vain ole koskaan päässyt suosituimpien joukkoon. Luokassa on 3-4 poikaa jotka kutsutaan joka paikkaan ja heidän suosiostaan kilpaillaan. Poikani on ynnä muuta-ryhmää. Ei ketään kiinnosta. Ei kotiympäristössä eikä koulussa. Olkoon.

EI SIINÄ AUTA LAHJONTA EIKÄ YRITYKSET, me vaan ollaan tuomittu lapsinemme epäonnistumaan ihmissuhteissamme.

Sama juttu täällä. Vielä lapsia ei asia näytä vaivaavan (vanhin ekaluokalla), mutta pelkään, että jossain vaiheessa vaivaa. Itsellä oli kyllä teininä aina joku paras kaveri, mutta noin ylipäänsä olen epäsosiaalinen siinä mielessä, että en kutsu paljon ihmisiä kyläilemään jne. Pitäisi ehkä aktivoitua ja kutsua lasten kavereita vanhempineen kylään, mutta se jotenkin ahdistaa ja mitään takeita kaverisuhteiden paranemisille ei ole.

mä nautin juuri siitä, että ympärillä on vähän mutta tärkeitä ihmisiä. En halua muuta seuraa kuin tämän pienen valikoidun joukon, oman perheeni.



Lapseni haluaa seuraa ja monta vuotta se oli hänelle vaikeaa. Ap:n lohdutuksesksi voin sanoa, että kavereiden hankkimisen ja pitämisen taidon voi myös oppia. Jos vaikeudet jatkuvat tai tuntuvat suurilta (suurennella ei tosiaan kannata, sehän voi olla, ettei ap:n tytöt haluakaan tämän enempää kavereita), kannattaa mennä jonkun kansalaisopiston tai mll:n tai seurakunnan tms järjestämälle "kaverikurssille". Ja tietty muutenki nsellaiset vapaamuotoiset harrasteet, missä ollaan vapaasti ryhmässä, on hyviä. Kokkikurssit ja vastaavat.

on järkätty juhlia, pihakekkereitä ja muuten vaan pyydetty päikystä ja luokasta tovereita. Ne vaan jäävät kertaluontoisiksi, mitään pysyvää ja vastavuoroista ei tunnu syntyvän vaan luokkakaverit hengaavat keskenään iltaisin. Vanhempi tytär on sen ikäinen ettei äiti enää voi puuttua suoraan tilanteeseen vaan hänen pitäisi selvitä yksin, mutta hän on niin lannistunut huomatessaan ettei koskaan kukaan kysy häntä minnekään eikä useimmiten tule hänen luokseen pyynnöstä huolimatta. Kaikilla tuntuu olevan vakikamut jotka on jo jaettu.



Ihan hyvä neuvo tuo että puuhailee itse tyttöjensä kanssa eikä siirrä traumaa eteenpäin. Tämä on niin kipeä asia itselleni ollut koko elämän ajan että vaikea olla tuntematta tyttöjen puolesta kipua.



ap

palaan illalla katsomaan millaisia ajatuksia olette heittäneet. ap

koska epäsosiaalisuus taitaa olla sitä, ettei sopeudu yhteiskuntaan ja aiheuttaa ongelmia ympäristölle yms. Oikeampi sana varmaan olisi yksinäinen perhe.



Minä olen itse samanlainen luonteeltani kuin sinä, eli viihdyn yksin ja olen ussein yksin. Tyttäreni on täysin päinvastainen, joten ei voi sanoa, että ominaisuus periytyisi joko geneettisesti tai aiheutuisi ympäristöstä.



Olisiko mahdollista, että lapsesi alkaisi harrastaa jotain joukkueurheilua tai teatteria tms jossa pakostakin on kontaktissa ihmisten kanssa.



Yritä olla näyttämättä huolestumista tyttärillesi, koska siitä he vetävät sen johtopäätöksen että heissä on vikaa ja seuran etsiminen vaikeutuu entisestään.

Oikein iloista työpäivää.



T: 11cm mies

Sama juttu täällä. Vielä lapsia ei asia näytä vaivaavan (vanhin ekaluokalla), mutta pelkään, että jossain vaiheessa vaivaa. Itsellä oli kyllä teininä aina joku paras kaveri, mutta noin ylipäänsä olen epäsosiaalinen siinä mielessä, että en kutsu paljon ihmisiä kyläilemään jne. Pitäisi ehkä aktivoitua ja kutsua lasten kavereita vanhempineen kylään, mutta se jotenkin ahdistaa ja mitään takeita kaverisuhteiden paranemisille ei ole. Onneksi lapset ovat sillä tavalla sosiaalisia, että saavat leikkiseuraa mistä vain. Toisaalta ei ole helppoa kaverillakaan, jonka lapsella (myös ekaluokkalainen) on paras kaveri, jonka kanssa sitten esimerkiksi tuon lapsen synttäreillä syrjivät muita vieraita.

Mä en tajua, että vanhemmat SALLIVAT tuollaisen käytöksen. Jos eivät muka pysty puuttumaan, pitävät sitten kahden hengen synttärit lapselleen ja sen bestikselle.

Että voi olla aikuiset avutonta porukkaa.