Anoppi ja äitienpäivä

Tuossa toisessa ketjussa mietitään, miten voisi pilata anopin äitienpäivätunnelman.



Minusta on sinänsä melko typerää ryhtyä minkäänlaiseen kostokierteeseen.



Mutta voin hyvin ymmärtää, mikä on monella miniällä(tai vävylläkin?) syynä siihen, ettei erityisemmin välitä anoppinsa tunteista.



Minulla ei ole valitettavasti kuin nimeksi mieluisia muistoja anopistani. Jo nykyisen mieheni tavatessani minä olin tulevalle anopilleni aina vain "pikkuystävätär".



Naimisiin mentyämme hän muisti kysyä useamman kerran, joko avioehtomme on laadittu.

Toisen lapsensa lapset (silloin 4-6 -vutiaat) kyselivät kerta toisensa jälkeen: kai sedän kuoltua he ovat yhä perijöitä (!!). Mistäköhän lienevät saaneet edes perimisasiat mieleensä?



Anoppi käytti usein huonoa kuuloaan verukkeena, ettei minulle täytynyt vastata.Ja jos puhuin kuuluvammin, niin että hänen oli pakko "olla kuulevinaan", hän yhä kysyi - ei minulta, vaan lapsiltaan: mitä tuo sanoo? Tai sanoi vain: älä huuda. Muttei vieläkään vastannut.



Jos hän joskus erehtyi sanomaan meillä ollessaan: hyvää ruokaa ja minä siitä ilahtuneena kiittämään, hän aina muisti lisätä: no ei se nyt oikeastaan maistunutkaan.



Milloin minulla on liian tummat tai liian kirjavat vaatteet, milloin olen lihonut tai laihtunut liikaa...





Nämä nyt vain yksittäisinä esimerkkeinä.



Tuloksena silti, ettei olo anopin luona koskaan ole luonnollinen eikä positiivinen.



Nyt itse anoppina pelkään kuollakseni, etten loukkaa poikamme vaimoa, tuota kivaa ihmistä. Voin kunpa osaisin elää heidän rinnallaan mutta heitä häiritsemättä, auttaa silloin, kun apua toivotaan ja kaivataan, pitää välimatkaa kun on välimatkan aika.