Mietittekö te, joilla on sisaruksia koskaan, miten ihanan rikkaaksi tulisitte, jos perisitte vanhempanne yksin?

Ou boi

Mulla kolme sisarusta

Peritään kukin 0€

Jos ei olisi sisaruksia, perisin yksin 0€

Ou boi

En. Perin varmaan joskus 50-vuotiaana eikä silloin rahalla ole enää väliä.

Mä oon ainoa lapsi, ja mietin, että maksaisin mitä vaan, jos olisin saanut sisaruksia.

Sisarukset tuntevat toisensa kaikkein pisimmältä ajalta pikkulapsesta alkaen ennen puolisoita ja senkin jälkeen kun vanhemmat ovat haudassa.

Kaksi sisarusta, vanhemmat asuneet ikänsä vuokralla, ei mökkejä, autoa, säästöjä, ei mitään, joten peritään nolla euroa, ihan sama olisi sisaruksia tai ei, ei olla läheisiä.

Kun et tiedä miten julma veli voi olla.

O'boy, en todellakaan mieti. Ennemmin soisin äitin elävän 100-vuotiaaksi kuin että saisin perintörahat 30-vuotiaana.

Vain ainoa lapsi, (kuten ap) ajattelee noin!

Vierailija kirjoitti:

En. Perin varmaan joskus 50-vuotiaana eikä silloin rahalla ole enää väliä.

Saat hyvän eläkerahaston eikä tarvitse tappaa itsellään liialla työllä yli 50-vuotiaana.

Olen. Sisaruksista surua.

En mieti, ei mun vanhemmilta jää perintöä.

Ainoana lapsena mietin välillä kuinka onnekas olen.

En  mieti. Meitä on kaksi sisarusta ja olemme toistemme parhaat ystävät. Mikään rahasumma ei korvaisi mulle näin läheistä ja koko elämän kestävää ystävyyssuhdetta. Olemme molemmat myös itsekin ihan hyvissä varoissa, joten vanhemmiltamme tuleva perintö kahdelle jaettuna on vain ihan kiva lisä siihen. Pärjäisimme molemmat ihan hyvin perintöjäkin. 

En kyllä mieti. Perimme ehkä jonkun purkukuntoisen kiinteistön jonain päivänä ja on mukavaa jos purku hommiin on useampi ihminen ettei yksin tarvitse. Mutta ou boi nyt aloin miettiä kasvaako kaikista yksittäislapsista noin itsekkäitä.

Voi olla, että osa miettiikin, mutta eihän tällaista kehtaa ääneen tunnustaa. Vähän sama juttu kuin yhden lapsen vanhemmat miettivät, että onpa ihanan helppoa yhden lapsen kanssa ja rahatkin riittävät paremmin. Mutta ei tätä voi ääneen sanoa, koska kahden tai useamman lapsen vanhemmat pahoittavat mielensä.

Kaikissa tilanteissa on puolensa ja puolensa. Itselläni on kaksi sisarusta, joiden kanssa lapsena tappelin ja aikuisena ollaan etäisissä väleissä. Yhteyttä on pidetty lähinnä lasten kautta siinä vaiheessa, kun oli lasten synttäreitä. Kahden lapset ovat jo aikuisia joten näiden osalta ei ole niitä synttäreitäkään enää. Kerran vuodessa nähdään sen sisaruksen luona, jonka lapset ovat vielä synttäri-iässä.

Ei se sisarusten olemassaolo aina tarkoita, että ne sisarukset olisi jotenkin läheisiä ja tärkeitä ihmisiä elämässä. Sisaruksia ei voi edes valita, ne on ihmisiä joiden kanssa ollaan lapsena samassa perheessä olosuhteiden pakosta. Ja sen ensimmäisen 20 vuoden jälkeen niitä ei tule välttämättä nähtyä edes joka vuosi.

Toivomme siskon kanssa molemmat, että vanhempamme käyttävät kaiken omaisuutensa omaan elämäänsä, ja tietysti toivomme, että he eläisivät terveinä ja pitkään. Jos jotain jää perinnöksi, minun puolestani sen saa antaa siskolle. En ole koskaan ymmärtänyt järjetöntä ja ihmissuhteet rikkovaa ahneutta omaisuuteen, minkä joku muu on tehnyt ja ansainnut.

Luojan kiitos, minulla on sisaruksia! Ei tarvitse yksin selvitellä maatilallista jäämistöä ja maata ja metsää, joiden myynnistä tai hallinnasta en ymmärrä juuri mitään.

Tiedän, että en tulisi rikkaaksi, joten tuollaisen miettiminen olisi mielikuvitusleikkiä. 

Vierailija kirjoitti:

Ainoana lapsena mietin välillä kuinka onnekas olen.

Tarkoitat kai itsekäs. Jos siis sinulle onni=iso perintö. 

Minulla oli yksi sisar, joka kuoli. Nyt olen vanhempieni ainut perijä. Olisin valmis luopumaan koko perinnöstä saadakseni sisareni takaisin.