Vanhempieni syyttely

Minä olen tällaisten vanhempia syyttelevien siskon ja sen veljen nuorin sisar, on meillä ikäeroa sellaiset parikymmentä vuotta, mutta samat vanhemmat.

Nämä kaksi paljon vanhempaa eivät ole eläessään olleet yhtään minkäänlaisia vastuunkantajia vaan tarrautuvat edelleen joihinkin oman teini-ikänsä riitelyihin vanhempien kanssa ja osoittelevat sitä syyksi nykyisiinkin ongelmiinsa. Sehän onkin helppoa, kun joka lehdessä on kyökkipsykologien kirjoituksia, miten kaikki on vanhempien vikaa.

No, nämä ovat sitten päässeet asian vielä kostamaan vanhemmilleen sillä, että eivät todellakaan ole auttaneet yhteisissä asioissa. Valitettavasti kosto on samalla valunut minullekin, joka olen heitä nuorempi, asun kauempana ja vielä olen toista paljon köyhempikin. Sitten ihmetellään, kun minä en haluakaan olla heidän kanssaan tekemisissä ja hoitaa niitä kaikkia asioita, joissa ne pahat vanhemmat auttoivat heitä vielä viimeisillä voimillaankin.

Itse olen sitä mieltä, että vaikka hyvinkin elämässään pärjäävä ihminen syyttelisi vanhempiaan kaikesta, taustalla on kypsymätön, lapsekas asenne, jossa vanhemman pitäisi olla virheetön, täydellinen ihmeihminen. Minä en ole itse kenenkään äiti, mutta silti ymmärrän, että vanhempanikin ovat olleet vain ihmisiä ja ulospäin katsoen vieläpä todella auttavaisia ihmisiä omia lapsiaan kohtaan. Epärealistiset odotukset omista vanhemmista ovat näiden syyttelyiden ytimessä todennäköisesti erittäin monilla muillakin sekä myös jonkinlainen historiattomuus. Ei ymmärretä, että ne nykyiset lastenkasvatusopit eivät olleet olemassa joskus vuosikymmeniä sitten.

Minun vanhemmat ovat vittumaisia ja ihan läpeensä mulkkuja.

Tuon jutun luettuani ajattelin, että onneksi äitini ei torjunut minua, kun heikkona hetkenäni avauduin hänelle asioista, jotka olin lapsena ja nuorena kokenut ikäviksi hänen käyttäytymisessään minua kohtaan. Se, että äitini kuunteli minua, on auttanut minua pääsemään asioiden yli, ja jatkamaan elämääni.

Ja ei. en väitä, että vanhempani olisivat yksin syyllisiä siihen, mitä minusta tuli, ja ei tullut. Mutta eivät he täysin syyttömiäkään ole, ei hyvässä eikä pahassa. Myös sisaruksilla, koulumaailmalla, kavereilla (tai minun kohdallani lähinnä niiden puuttumisella) on ollut merkitystä.

Mutta kun menneet on käsitelty, voidaan ne jättää taakse, ja jatkaa elämää. Tänään olen valmis ottamaan elämässäni askeleen, johon en hae enkä tarvitse sukuni hyväksyntää. Kyseessä ei ole protesti, vaan vihdoinkin uskallan kuunnella omaa kutsumustani ja edetä sen mukaisesti.