Kun lapsi jää ainoaksi lapseksi

Ap jatkaa. Lisäksi, miten olet itse kokenut sen ettet ole saanut lapsia enempää kuin yhden?

Ehkä pitää vain päättää, että lasi on puoliksi täynnä eikä puoliksi tyhjä. Opetella nauttimaan ja iloitsemaan siitä mitä jo on, eikä koko ajan haikailla sellaista, mitä ei ole.

Kannattaa miettiä tarkoin, miehenkin mielipide on tärkeä... Eihän sitä tiedä jos mieli muuttuukin. Esikoinen saa sisaruksen ja pääsee nauttimaan siitä edusta..

Tämä juuri, nyt vien esikoiselta mahdollisuuden saada sisaruksen. Hän joutuu olemaan "yksin" koko ikänsä.

T:ap

Kannattaa miettiä asiaa mahdollisimman monelta kantilta. Koskaan kun ei tiedä mitä saa.

Sulla on sentään yksi lapsi,toiset eivät voi saada edes sitä yhtä.

Vierailija kirjoitti:

Tämä juuri, nyt vien esikoiselta mahdollisuuden saada sisaruksen. Hän joutuu olemaan "yksin" koko ikänsä.

T:ap

Minulla on nuorempi sisarus ja pakko sanoa, että omasta puolestani olisin ihan hyvin voinut olla ainoa lapsi. Älä nyt ainakaan tuolla perustele päätöstäsi.

Vierailija kirjoitti:

Tämä juuri, nyt vien esikoiselta mahdollisuuden saada sisaruksen. Hän joutuu olemaan "yksin" koko ikänsä.

T:ap

Tai jos päätätte tehdä toisen, niin esikoinen saattaa saada vammaisen sisaruksen, autistisisaruksen, tai sellaisen, joka tuhoaa huonolla nukkumisella vanhempien jaksamisen tai sellaisen, jonka kanssa esikoinen ei koskaan tule hyvin toimeen. Kukapa tietää.

Sinulla on tietty haavekuva, jota nyt pyörittelet päässäsi. Todellisuus saattaisi osoittautua joksikin ihan muuksi, ei niin ihanaksi. Olisitko siihen valmis?

Meillä tilanne: minä 39v, mies 40 ja lapsi 1,5-vuotias. Halusimme lapselle sisaruksen (jos olisimme nuoria niin montakin), enemmän hänen itsensä vuoksi kuin sen takia että meillä olisi enää vauvakuume.

Yritys oli meidän iän vuoksi tehtävä hoitojen tuella heti kun lapsi on 1v. Nyt olen raskaana kolmannella kuulla ja tämä on paljon tukalampi raskaus kuin edellinen. Taaperon kanssa yksin kotona päivät tuntuvat aika raskailta.

Ihan kauheaa sanoa näin, mutta välillä mietin teimmekö sittenkään oikean valinnan ja olisiko lapsen ainoaksi jääminen sittenkin pitänyt vain hyväksyä.

Eli sitä arpoo kuitenkin omassa päässään valintojaan teki niin tai näin.

Oi, sama tilanne täällä. Lapsi nyt 4v tänä kesänä ja nyt erityisesti alkanut itseä asia vaivaamaan todella paljon. Hän on aina yksin: uimassa, leikkimässä, trampoliinilla, leikkipuistossa ja lapsi selvästi tuntee yksinäisyyttä ja kaipaa seuraa kun näkee muita lapsia leikkimässä keskenään eikä pääse porukkaan vaikka yrittää, mikä erityisesti näin äitinä satuttaa syvältä. Kamala tilanne. Itse toivoisin toista lasta mutta ei kuulu, eikä näy.

Vierailija kirjoitti:

Meillä tilanne: minä 39v, mies 40 ja lapsi 1,5-vuotias. Halusimme lapselle sisaruksen (jos olisimme nuoria niin montakin), enemmän hänen itsensä vuoksi kuin sen takia että meillä olisi enää vauvakuume.

Yritys oli meidän iän vuoksi tehtävä hoitojen tuella heti kun lapsi on 1v. Nyt olen raskaana kolmannella kuulla ja tämä on paljon tukalampi raskaus kuin edellinen. Taaperon kanssa yksin kotona päivät tuntuvat aika raskailta.

Ihan kauheaa sanoa näin, mutta välillä mietin teimmekö sittenkään oikean valinnan ja olisiko lapsen ainoaksi jääminen sittenkin pitänyt vain hyväksyä.

Eli sitä arpoo kuitenkin omassa päässään valintojaan teki niin tai näin.

Lisäys: minä siis ajattelen ihan samoin etten haluaisi lapsen olevan *yksin* ja aikanaan yksin myös siinä tilanteessa kun me kuolemme. Meillä mieheni kanssa on molemmilla sisaruksia, siitä kai tämä ajattelu vahviten tulee.

-sama

Ei se yksi lapsi ole yhtään huonompi vaihtoehto kuin kaksi.

Työ ei ole mielestäni kauhean hyvä syy miettiä lasten määrää. Töitä tulee ja menee.

Jos itse olet sitä mieltä, että yksi lapsi on hyvä ja riittää teille, niin sehän on ihan riittävä. Ei ole mitään "ideaalia" mitä pitäisi tavoitella.

Esim mieheni ja siskonsa ikäero on aika pieni, mutta eivät nyt aikuisella iällä ole juuri lainkaan tekemisissä. Ei se sisaruus mitään takaa.

Kohtalo sen määrää miten käy.  

Minulla on 1 lapsi. Alunperin uranaisena sanoinkin, kunhan edes 1 saisin. Toki 2-3 oli aina se unelmaperhe ollut minullekin. Miehen sain ylipuhuttua 1 lapseen (hän osoittautui erinomaiseksi isäksi). Raskautuminen, raskaus, synnytys ja vauva-aika olivat vaikeita ja raskaita. Kotonaolo ei sopinut minulle, en ollut se pullantuoksuinen äiti. Toinen lapsi ei tullut kyseeseenkään, olin miehelle jo alunperin luvannut tyytyä yhteen ja olisi ollut kohtuutonta hänelle alkaa vaatia lisää (mies kantaa suuremman vastuun perheestä ja kodista). Vauvakuume tuli vasta 11 v myöhemmin esikoisen jälkeen, mutta silloin olin liian vanha, 45 v.

Tuttavapiirissäni on kokemusta siitä, kun se toinen lapsi ei olekaan terve ja elämä muuttuu ihan toisenlaiseksi. Sekin tässä mietityttää. Jos nyt vaan olisin tyytyväinen tähän yhteen.

Kahdella ystävälläni on vain yksi lapsi ja enempää ei ole tulossa. Toinen on aina sanonut, että hän on halunnut vain yhden lapsen ja nyt nauttii siitä, kun lapsi on jo isompi ja reissaavat paljon yhdessä jne.

Mutta silti. Kun tuntuu, että silti "kaikilla" on ainakin kaksi lasta, koska "kuuluu olla". Ja itselläni sitten onkin vain yksi.

T:ap

Kymppi jatkaa että lapsellani on sisarpuolia (2), jotka ovat kuin paita ja peppu keskenään. Lapseni on aina vähän ns, erillinen siinä kokonaisuudessa, vaikka sisarpuolet ovat ystävällisiä sekä jonkun verran jaksavat leikkiäkin pienemmän kanssa. Mutta ulkopuoliseksi jää monessa ja nyt lapsi alkanut itsekin asiaa tiedostaa.

No kyllähän sen yleensä lapsesta huomaa että on ainokainen, mutta ei se niin kamalaa ole eikä niin ihanaa. Kyllähän sä saat tähän yhden lapsen politiikkaan hurahtaneita mammoja hehkuttamaan kuinka voivat tehdä aivan kaikkea ainoan lapsensa kanssa kun taas kahden lapsen kanssa on vain hankalaa, työtä ja soviteltavaa loputtomiin sekä sisaruskateus, ei muuta... että yhden kanssa voi säädyttää täydellisimmän harmonian ja muu on huonompaa, huonompaa sille lapselle. Noooh... yleensähän se sisarus on lapselle rakas eikä lapsi vain ole tietämätön kuinka paljosta sisaruksen takia luopumaan (ainokaisen asemasta) vaan lapsi oikeasti saakin jotain, mitä ainokainen ei saa. Mutta monet ovat selvinneet kyllä aivan hyvin, toiset paremmin, toiset ei niin hyvin ja sillä kuinka paljon on sisaruksia voi olla vaikutusta suuntaan tai toiseenkin. Musta lapsi ansaitsisi kyllä toivoa todella toivottuna (vaikka olis vahinkokin) eikä vain sisarukseksi toiselle jos vaikka muuten kaduttaisi. Että miehesi kanssa en tekis toista lasta koska ei ole pakko. 

Asioihin sopeutuu ajan kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Oi, sama tilanne täällä. Lapsi nyt 4v tänä kesänä ja nyt erityisesti alkanut itseä asia vaivaamaan todella paljon. Hän on aina yksin: uimassa, leikkimässä, trampoliinilla, leikkipuistossa ja lapsi selvästi tuntee yksinäisyyttä ja kaipaa seuraa kun näkee muita lapsia leikkimässä keskenään eikä pääse porukkaan vaikka yrittää, mikä erityisesti näin äitinä satuttaa syvältä. Kamala tilanne. Itse toivoisin toista lasta mutta ei kuulu, eikä näy.

Olisiko mitään harrastusta/kerhoa tms. josta lapsi voisi saada kavereita? Olen joskus kuullut, että yhden lapsen vanhempien pitää olla aktiivisempia kaveriasian suhteen. Nimimerkillä sama mahdollisesti edessä

Olen ainoa, mieheni on ainoa ja lapsemme on ainoa.

En ole koskaan pitänyt siitä, että olen ainoa lapsi. Itse olisin halunnut 3 lasta, mutta luoja soi vain yhden. (Sain paljon keskenmenoja, syytä ei löytynyt)

Aina lapsena mietin, miten ihanaa, kun monilla on leikkiseuraa ihan kotona. Nyt olisi mukavaa, jos sisarukset auttaisivat vanhemmista huolehtimisessa.