Lue keskustelun säännöt.
Läheisen kuoleman käsittely - ja erilaiset tavat surra
07.07.2022 |
Isäni kuoli viikonloppuna nopeasti edenneeseen syöpään. Sairaus tuli meille aivan puskista: "terveelle miehelle" annettiin tautia diagnoitaessa elinajaksi maksimissaan puoli vuotta. Tasan 3kk isäni lopulta jaksoi, ja meni todella huonoon kuntoon loppua kohden. Viimeinen kuukausi oli aikamoinen (kyseessä aivokasvain). Hän kuoli 70-vuotiaana.
Olin todella järkyttynyt 3kk sitten kun sain tiedon sairaudesta. Minulle tuli heti intuitio että hän menisi nopeasti. Aloin heti käsittelemään menetystä jollain tasolla. Nämä kuukaudet ovat olleet tavallaan epäuskoista painajaista jonka viimeinen kuukausi meni kuolinuutista odottaessa ("tapahtuukohan se tänään?"). Muutama vuosi takaperin paras ystäväni menehtyi syöpään, ja saattohoito ja se tunneskaala jota tuolloin läpi kävin - ovat edelleen tuoreessa muistissa. En varmasti koskaan unohda sitä, miten ystäväni puristi sairaalasängyltä kättäni ja itki hysteerisenä ettei halua kuolla ja jättää pieni lapsiaan tänne.
Kun sain isäni kuolinuutisen juuri kesälomani ekan päivän aamuna mökille, koin surun lisäksi helpotusta. Rauhaa ja helpotusta. Päivä meni lasteni kanssa itkiessä, epäuskossa, mutta myös jotenkin tosi rauhallisella mielellä. Hän kuoli nukkuessaan, nukkui rauhassa pois.
Isoveljeni on ottanut isän menon aika raskaasti. En ole hänen kanssa puhunut kertaakaan kuolinuutisen jälkeen. Ei vastaa puheluihin, ei viesteihin. Hänen avovaimonsa ei ole ollut missään yhteydessä minuun myöskään. En ole saanut minkäänlaisia surunvalitteluita.
Emme ole päivittäin tekemisissä muutenkaan, mutta minulle on tullut jännä olo - tuntuu kuin minut olisi jätetty suremaan yksin. Ja myös, etten sure tarpeeksi, kun en itke koko aikaa vaan teen parhaani miettiessäni niitä hyviä puolia, ollessani kiitollinen. Hoitaessani asioita.
Olen perheestämme luonteeltani eniten isämme kaltainen. Koen häneen vieläkin vahvan yhteyden. Äitini ja veljeni ovat taas samanlaisia, aika negatiivisen perusluonteen omaavia (mikään ei ole koskaan hyvin, aina mietitään mitä muut ajattelevat jne).
Tunneskaala jota käyn läpi tällä hetkellä on erikoinen. Pohjaton suru kun istun alas isää miettimään - siis sitä tervettä, iloista isääni. Ja rauha ja huojennus siitä kun hänen kipunsa loppuivat. Huono omatunto etten sure kuten "muut" - vaan pystyn myös nauramaan lasten kanssa, vietämme kesälomaa, käymme äidilleni seuraa pitämässä, bongailemme perhosia jotka saattavat olla vaari. Koen tulleeni hyljätyksi isoveljeni perheen puolesta.
Hassuja ajatuksia, enkä edes tiedä mitä tällä kirjoituksella tarkoitan. Kunhan halusin johonkin näitä ajatuksia ja tunteita kirjoittaa.
Kommentit (28)
Otan osaa. Meillä jokaisella on vain yhdet vanhemmat. Heitä ei voi korvata.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Keneltä odotat surunvalitteluja? Veljeltäsi?
Kun mun isäni kuoli en pystynyt edes itkemään kahteen vuoteen. Niin erillaisia suremistapamme ovat.
Sinä suret juuri sinulle oikealla tavalla, eikä siinä ole kenelläkään mitään moittimista.
Vierailija kirjoitti:
Keneltä odotat surunvalitteluja? Veljeltäsi?
Kun mun isäni kuoli en pystynyt edes itkemään kahteen vuoteen. Niin erillaisia suremistapamme ovat.
En tietysti veljeltäni, vaan toki odotin/oletin että hänen avovaimonsa, joka on ollut "kälyni" pian 14 vuotta, laittaisi minullekin osanottoviestin. Vaikken itke ja vaikerra, olen minäkin menettänyt isän ja alakouluikäiset lapseni ainoan vaarinsa. Viestin lähettäminen vie sekunnin eikä maksa mitään. Tämmösiä juttuja ihmetellyt tässä.
Ap
Kun ei odota ja oleta mitään niin ei pety.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mullakin isän hautajaiset aivan lähiaikoina. Minua kohtaan oli insestinen, alistava ja häijy.
Hautajaisiin tulee paljon sukulaisia jota en ole tavannut aikoihin. Puhun aina suoraan, osaisin selkeästi kuvata mutta adjektiivit on negatiivisia. Ajattelin aina että mädäntykööt helvetissä. Nyt on todella vaikeuksia pysyä hiljaa.
Koska muut on aina tekijän puolella. Aina. Ja vastaavasti minä leimautuisin pahikseksi. Ei haittaa vaikka kuoli, minulle oli ollut kuollut jo kauan.
Mutta en ole tunnekylmä. Hyviä kavereita suren. Huonoja en.
Olkaa iloisia jos teillä on ollut hyviä ihmisiä lähellä. Ja kiitollisia että oli.
Otan osaa. Olen aikoinaan saattohoitanut oman omaiseni kotona viimeiset viisi kuukautta, joten meillä oli aikaa jota viettää yhdessä ja valmistautua väistämättömään. Kuulostaa varmaan julmalta, mutta viimeisenä iltana sairaalassa vieressä ollessa en muuta toivonut kuin että hän pääsisi mahdollisimman pian pois ja armeliaasti lähtö tuli seuraavana aamuna. Se valtava huojennus mikä kaikesta seurasi, ei itseni vaan hänen puolestaan, ettei tarvitse enää kärsiä. Sitä ei pysty selittämään mitenkään eikä kenellekään, vain toinen sen kokenut voi tietää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Otan osaa. Olen aikoinaan saattohoitanut oman omaiseni kotona viimeiset viisi kuukautta, joten meillä oli aikaa jota viettää yhdessä ja valmistautua väistämättömään. Kuulostaa varmaan julmalta, mutta viimeisenä iltana sairaalassa vieressä ollessa en muuta toivonut kuin että hän pääsisi mahdollisimman pian pois ja armeliaasti lähtö tuli seuraavana aamuna. Se valtava huojennus mikä kaikesta seurasi, ei itseni vaan hänen puolestaan, ettei tarvitse enää kärsiä. Sitä ei pysty selittämään mitenkään eikä kenellekään, vain toinen sen kokenut voi tietää.
Tämä on kyllä sellainen asia että sen voi ymmärtää, ilman että on kokenut sen.
Siis VOI, kaikki eivät automaattisesti ymmärrä.
Eihän meistä kai kukaan täällä halua kitua, eikä moni halua muidenkaan kituvan.
Ehkä vain eutanasian vastustajat eivät tuota voi ymmärtää.
Mitenkähän muuten eutanasian vastustajat suhtautuvat vanhoihin, sairaisiin lemmikeihinsä ja niiden kärsimyksiin?
Anteeksi ot, mutta pystyn kyllä ymmärtämään että läheisen pitkän kärsimyksen loppu on tavallaan myös helpotus. Ei toki vain sitä.
Otan osaa.
Monesti ihmiset jäävät yksin vaikeuksien keskellä. Nykyaikana ei osata suhtautua kuolemaan, se on tabu. Sureva jätetään yksin vähäksi aikaa, ja sit pitäisi palata normielämään ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Kuolema on siivottu pois näkyvistä, ja leikitään ettei se kuulu lainkaan tähän yhteiskuntaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Otan osaa. Olen aikoinaan saattohoitanut oman omaiseni kotona viimeiset viisi kuukautta, joten meillä oli aikaa jota viettää yhdessä ja valmistautua väistämättömään. Kuulostaa varmaan julmalta, mutta viimeisenä iltana sairaalassa vieressä ollessa en muuta toivonut kuin että hän pääsisi mahdollisimman pian pois ja armeliaasti lähtö tuli seuraavana aamuna. Se valtava huojennus mikä kaikesta seurasi, ei itseni vaan hänen puolestaan, ettei tarvitse enää kärsiä. Sitä ei pysty selittämään mitenkään eikä kenellekään, vain toinen sen kokenut voi tietää.
Tämä on kyllä sellainen asia että sen voi ymmärtää, ilman että on kokenut sen.
Siis VOI, kaikki eivät automaattisesti ymmärrä.
Eihän meistä kai kukaan täällä halua kitua, eikä moni halua muidenkaan kituvan.
Ehkä vain eutanasian vastustajat eivät tuota voi ymmärtää.
Mitenkähän muuten eutanasian vastustajat suhtautuvat vanhoihin, sairaisiin lemmikeihinsä ja niiden kärsimyksiin?
Anteeksi ot, mutta pystyn kyllä ymmärtämään että läheisen pitkän kärsimyksen loppu on tavallaan myös helpotus. Ei toki vain sitä.
Kyllä se oli myös helpotus kun isä pääsi pois kärsittyään parkinsonin rumasta loppuvaiheesta. Vaikka samalla hirvittävän kipeä menetys. Kun ei toivoa ole, jää jäljelle odotus päättymisestä ja kärsimyksen loppumisesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keneltä odotat surunvalitteluja? Veljeltäsi?
Kun mun isäni kuoli en pystynyt edes itkemään kahteen vuoteen. Niin erillaisia suremistapamme ovat.
En tietysti veljeltäni, vaan toki odotin/oletin että hänen avovaimonsa, joka on ollut "kälyni" pian 14 vuotta, laittaisi minullekin osanottoviestin. Vaikken itke ja vaikerra, olen minäkin menettänyt isän ja alakouluikäiset lapseni ainoan vaarinsa. Viestin lähettäminen vie sekunnin eikä maksa mitään. Tämmösiä juttuja ihmetellyt tässä.
Ap
Ehkä on keskittynyt mieheensä, jos on ottanut asian niin raskaasti eikä osaa ajatella muita nyt. Siellä kotona voi olla vaikeaa nyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Veljeni lamaantui vanhempien kuollessa ja minä vaan aloin hoitamaan hautajaisia ja kaikkia käytännön asioita. Parin vuoden päästä vasta iski, kun vanhemmat kuolivat alle vuoden sisään molemmat täysin saappaa jalassa. Minusta tuli vaan robotti, joka järjesteli asioita ja tosiaan pari vuotta noista aloin miettimään niitä kuolemia ja kunnolla suremaan.
Olet varmasti itsekkäin ihminen, joka tänne on kirjoittanut!
Veljesi avovaimon "tehtävänä" on tukea veljeäsi, ei ihastella sinun hienoa tapaasi surra.
Olet upea ihminen, joka on kokenut jo kaksi kuolemaa, siis selkeästi paljon parempi kuin kukaan meistä tai ainakin parempi kuin veljesi, tuo elämään negatiivisesti suhtautuva ja avovaimon tuen itselleen varastanut henkilö.
Sinut on siis jätetty suremaan yksin, koska et voi hehkuttaa oikeaa suremistapaasi veljellesi etkä täten voi kertoa hänelle, että "koska olen jo kokenut ystäväni karmean kuoleman, niin osaan nyt surra tällä oikealla tavalla ja osoittaa, että sitä voi vaikka nauraa". Ymmärrän, miksi veli ei vastaa puhelimeen.
Ja kyllä, minä olen myös kokenut muutaman kuoleman, viimeksi vasta 55v isäni kuoli aivosyöpään toukokuussa. En silti kuvittele, että minut on jätetty yksin, jos läheiset eivät koko ajan ole vierellä kehumassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Läheisen kuoleman aiheuttama suru voi ilmetä hyvin eri tavoin. On sanottu, että ei ole oikeaa tai väärää tapaa surra. Sureminen voi tavallaan myös siirtyä myöhemmäksi, varsinkin kun joutuu huolehtimaan käytännön asioista.
Jollakin suru voi olla hiljaisuutta, ei oteta vähään aikaan yhteyttä minnekään, ellei ole pakko.
Eihän se suru mene niin että viikko itketään, ja se oli sit siinä. Suru tulee aaltoina, joskus unohdat sen, eikä muut tunteet ole hävinneet. Monesti hautajaisissakin nauretaan. Ja sitten hävetään, kun itkeähän pitäisi.
Selvästi isäsi oli rakas sinulle, ainahan näin ei ole. Ei suru lopu koskaan sinulla.
Sinulla on jotenkin outo oletus siitä, että muut eivät ole surreet isäsi tilannetta ja lähestyvää kuolemaa jo etukäteen.
Kerroit, että "Äitini ja veljeni ovat taas samanlaisia, aika negatiivisen perusluonteen omaavia (mikään ei ole koskaan hyvin, aina mietitään mitä muut ajattelevat jne)." Kuitenkin kirjoituksessasi mietit, että mitäköhän muut ajattelevat, kun nyt suren tällä tavalla. Onko sittenkin niin, että et olekaan isäsi kaltainen, vaan aivan samanlainen kuin muutkin? Epäilet, hyväksytäänkö tapasi surra. Unohdat, että veljesi ei tiedä siitä mitään, joten outoa olettaa, että hän sitä ihmettelisi.
Kun läheinen kuolee, moni sureva "omii" itselleen kuolleen hyviä luonteenpiirteitä ja selittää itselleen, että "olen aivan kuin isä/äiti/veli/mummi tms." ja sitten olettaa, että se oma suru on erityinen, koska olen sielunkumppani. Sekin on osa surutyötä, itsensä näkeminen toisen kaltaisena, vaikka ei olisikaan. Itselle se tuo lohtua ja se lienee totuutta tärkeämpää.
Tää on kyllä mielenkiintoinen aihe ja monille täysin tuntematonta aluetta.
Moni luulee että suru on vain itkua jonkin ajan ja se siitä.
Itselläni oli lapsen kuoleman jälkeen parikin erilaista vaihetta.
Yhdessä vaiheessa olin vihainen, ilkeä, katkera ja varmasti kamala ihminen.
Sitä ei edes kestänyt kovin kauan, mutta kukaan ei ymmärtänyt.
Olen ehkä vieläkin vähän katkera siitä ettei sitä ymmärretty.
Asiat on tavallaan sovittu, mutta ei ehkä ymmärretty että se oli surua, en ole sellainen normaalisti enkä halua olla.
Olin ja olen liiankin kiltti ja nyt lähinnä pahoittelen sitä että anteeksi että olin sekaisin kun lapseni kuoli.
Jokaisella on oma tapansa surra ja suru muuttaa vähitellen muotoaan. Et sinä voi neuvoa toiselle, miten pitää surra, mikä on oikea ja väärä tapa - eikä kukaan voi tulla neuvomaan sinua. Muuten kuullostaa vafsin normaalilta surureaktiolta.
Vierailija kirjoitti:
Mullakin isän hautajaiset aivan lähiaikoina. Minua kohtaan oli insestinen, alistava ja häijy.
Hautajaisiin tulee paljon sukulaisia jota en ole tavannut aikoihin. Puhun aina suoraan, osaisin selkeästi kuvata mutta adjektiivit on negatiivisia. Ajattelin aina että mädäntykööt helvetissä. Nyt on todella vaikeuksia pysyä hiljaa.
Koska muut on aina tekijän puolella. Aina. Ja vastaavasti minä leimautuisin pahikseksi. Ei haittaa vaikka kuoli, minulle oli ollut kuollut jo kauan.
Mutta en ole tunnekylmä. Hyviä kavereita suren. Huonoja en.Olkaa iloisia jos teillä on ollut hyviä ihmisiä lähellä. Ja kiitollisia että oli.
Otan osaa suruusi. Ei meilläkään täydellinen perhe ole, paljon puhumattomuutta, arvostelua, egon sanelemaa huonoa käytöstä. Itse olen joutunut tekemään todella paljon töitä, käynyt terapiassa, sairastanut uupumuksen ja masennuksen, mutta jotenkin selvillä vesillä. Saas nähdä minkälaiset välit ydinperheen kanssa muodostuu nyt kun isä poissa kuvioista..
Tsemppiä sinullekin. Hyvä että puhut. Olethan ylpeä itsestäsi että sulla on siihen voimaa!
Ap
Otan osaa. Jokaisella on tosiaan oma tapansa surra, ja sinä pystyt selvästi tunnistamaan tunteesi ja kuvaamaan niitä hyvin.