Läheisen kuoleman käsittely - ja erilaiset tavat surra

Vierailija kirjoitti:

Sinulla on jotenkin outo oletus siitä, että muut eivät ole surreet isäsi tilannetta ja lähestyvää kuolemaa jo etukäteen. 

Kerroit, että "Äitini ja veljeni ovat taas samanlaisia, aika negatiivisen perusluonteen omaavia (mikään ei ole koskaan hyvin, aina mietitään mitä muut ajattelevat jne)." Kuitenkin kirjoituksessasi mietit, että mitäköhän muut ajattelevat, kun nyt suren tällä tavalla. Onko sittenkin niin, että et olekaan isäsi kaltainen, vaan aivan samanlainen kuin muutkin? Epäilet, hyväksytäänkö tapasi surra. Unohdat, että veljesi ei tiedä siitä mitään, joten outoa olettaa, että hän sitä ihmettelisi.

Kun läheinen kuolee, moni sureva "omii" itselleen kuolleen hyviä luonteenpiirteitä ja selittää itselleen, että "olen aivan kuin isä/äiti/veli/mummi tms." ja sitten olettaa, että se oma suru on erityinen, koska olen sielunkumppani. Sekin on osa surutyötä, itsensä näkeminen toisen kaltaisena, vaikka ei olisikaan. Itselle se tuo lohtua ja se lienee totuutta tärkeämpää.

Jätin avaamatta tätä luonteenpiirreseikkaa, sillä koin sen ehkä irrelevantiksi. Se on ollut asia jota meillä aina perheessäkin puhuttu.

En ajattele ettei muut perheessä olisi valmistautuneet isän poislähtöön "minun tapaani", kaikki varmasti olemme.

Ja kyllä, käyttäytymismallit ovat opittuja ja niistä voi myös päästä eroon - kuten vaikkapa tämä mitä muut meistä/minusta ajattelevat. Se on osittain myös ihmisten välistä kommunikaatiota - pieniä vihjeitä rivien välistä. Esimerkkinä vaikkapa se, että isäni sairastaessa veljen soitti minulle joka ikinen kerta käydessäni häntä katsomassa, valittaen äidistäni, kertoen mistä saisin vierailuilla puhua ja mistä en, ja "ei mitään kritiikkiä sinua kohtaan, mutta jos et pääse useammin käymään, niin"... Koska asun 50km päässä vanhemmistamme, hän 10km, ja olen 2 lapsen yh - eli arki yhtä hulinaa - joten pyrin käymään 2-3x viikossa isää katsomassa - joka ei veljelleni ollut tarpeeksi.

Tiedän että nämä hänen heittonsa ja pitkät, arvostelevat puhelunsa olivat juuri sitä hänen surutyön tekemistä.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Olet varmasti itsekkäin ihminen, joka tänne on kirjoittanut!

Veljesi avovaimon "tehtävänä" on tukea veljeäsi, ei ihastella sinun hienoa tapaasi surra.

Olet upea ihminen, joka on kokenut jo kaksi kuolemaa, siis selkeästi paljon parempi kuin kukaan meistä tai ainakin parempi kuin veljesi, tuo elämään negatiivisesti suhtautuva ja avovaimon tuen itselleen varastanut henkilö.

Sinut on siis jätetty suremaan yksin, koska et voi hehkuttaa oikeaa suremistapaasi veljellesi etkä täten voi kertoa hänelle, että "koska olen jo kokenut ystäväni karmean kuoleman, niin osaan nyt surra tällä oikealla tavalla ja osoittaa, että sitä voi vaikka nauraa". Ymmärrän, miksi veli ei vastaa puhelimeen.

Ja kyllä, minä olen myös kokenut muutaman kuoleman, viimeksi vasta 55v isäni kuoli aivosyöpään toukokuussa. En silti kuvittele, että minut on jätetty yksin, jos läheiset eivät koko ajan ole vierellä kehumassa.

Kiitos tästäkin kommentista. En kyllä koe olevani mitenkään parempi tai surevani oikealla tavalla. Enkä odota kehuja.

Lähinnä olen ollut huolissani olenko sittenkin viallinen, tunnekylmä, kun en ole - ainakaan toistaiseksi - murtunut. Äitinikin muutaman kerran sanonut että "kyllä sinäkin kohta itket" (olenhan jo itkenytkin, kotona), ihan kuin se olisi se määre joka merkkaa surun syvyyden.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Tää on kyllä mielenkiintoinen aihe ja monille täysin tuntematonta aluetta.

Moni luulee että suru on vain itkua jonkin ajan ja se siitä.

Itselläni oli lapsen kuoleman jälkeen parikin erilaista vaihetta.

Yhdessä vaiheessa olin vihainen, ilkeä, katkera ja varmasti kamala ihminen.

Sitä ei edes kestänyt kovin kauan, mutta kukaan ei ymmärtänyt.

Olen ehkä vieläkin vähän katkera siitä ettei sitä ymmärretty.

Asiat on tavallaan sovittu, mutta ei ehkä ymmärretty että se oli surua, en ole sellainen normaalisti enkä halua olla.

Olin ja olen liiankin kiltti ja nyt lähinnä pahoittelen sitä että anteeksi että olin sekaisin kun lapseni kuoli.

Uskon tähän aaltoliikkeeseen ja erilaisten tunteiden läpikäymiseen johon myös viha ja kiukku lukeutuvat.

Otan osaa lapsesi menetykseen

Ap

Vierailija kirjoitti:

Veljeni lamaantui vanhempien kuollessa ja minä vaan aloin hoitamaan hautajaisia ja kaikkia käytännön asioita. Parin vuoden päästä vasta iski, kun vanhemmat kuolivat alle vuoden sisään molemmat täysin saappaa jalassa. Minusta tuli vaan robotti, joka järjesteli asioita ja tosiaan pari vuotta noista aloin miettimään niitä kuolemia ja kunnolla suremaan. 

Tästä luin miten kohtaat surun kirjasta, että toiset lamaantuu täysin, ja toisista tulee robotteja, musta tuli kans robotti, enkä nyt jälkeenpäin ymmärrä miten selvisin kaikesta, kun en ollu ennen kohdannu läheisen kuolemaa, enkä järjestäny hautajaisia, eihän sitä tiedä mistään mitään

Vierailija kirjoitti:

Olet varmasti itsekkäin ihminen, joka tänne on kirjoittanut!

Veljesi avovaimon "tehtävänä" on tukea veljeäsi, ei ihastella sinun hienoa tapaasi surra.

Olet upea ihminen, joka on kokenut jo kaksi kuolemaa, siis selkeästi paljon parempi kuin kukaan meistä tai ainakin parempi kuin veljesi, tuo elämään negatiivisesti suhtautuva ja avovaimon tuen itselleen varastanut henkilö.

Sinut on siis jätetty suremaan yksin, koska et voi hehkuttaa oikeaa suremistapaasi veljellesi etkä täten voi kertoa hänelle, että "koska olen jo kokenut ystäväni karmean kuoleman, niin osaan nyt surra tällä oikealla tavalla ja osoittaa, että sitä voi vaikka nauraa". Ymmärrän, miksi veli ei vastaa puhelimeen.

Ja kyllä, minä olen myös kokenut muutaman kuoleman, viimeksi vasta 55v isäni kuoli aivosyöpään toukokuussa. En silti kuvittele, että minut on jätetty yksin, jos läheiset eivät koko ajan ole vierellä kehumassa.

No höh. Olipas ilkeästi kirjoitettu.

Ap. Ignooraa ilkeilyt!!!

Oma isäni kuoli sairaalaan yöllä, siskoni oli seuranaan. Oli aika nuori, mutta kovasti sairas. Muistelen lämmöllä sitä aikaa, miten perhe oli koossa ja tuki toisiaan. Olin lomalla ja paljon äitimme kanssa. Saimme surra, muistella. Itkeä, nauraa.

Kun äiti kuoli, hän oli kotona saattohoidossa viikon. Raskas oli viikko, kun veljeni kanssa lähdimme hakemaan arkkua, toivoin, että kuolema kävisi silloin. Pelkäsin kipua jos äidille tulisi. Äiti nukahti kuitenkin rauhassa ikiuneen meidän muutaman lapsen vierellä. Tästä surusta ei selvittykään yhteisesti, vaan tuli monen moista kärhämää. Minulle suositeltiin sururyhmää, kun olisin halunnut siskon kanssa äitiämme muistella.

Siis, todellakin joka suru on erilainen. En myös tee "surutyötä", työstä pitäisi saada palkka. Kalenterivuoden ajan tulee synttärit, joulut... kun ne on kerran kokenut, alkaa helpottaa. Ainakin minulla. Kaipaan ja muistelen toki vieläkin, mutta täysin ymmärrän, että kun kerran synnytään, kuollaankin.

Ap, katsele perhosia, lintuja, luontoa. Kyllä lapsetkin ymmärtää. Ehkä pelkääkin. Jos vaari kuoli, voiko äitikin kuolla??? Kysymyksiä voi olla paljonkin. Jutelkaa ja ole herkillä jos haluavat kysellä.

Tsemppiä ja voimia koko perheelle🌻

Muistan, kun äidin kuoleman aikaan soi tietty kappale radiossa usein. Menneestä rakkaudesta🎶. Olin hammaslääkärissä joitain kuukausia myöhemmin ja tämä surullinen laulu soi radiossa. Kyyneleet valuivat valtoimenaan, hammaslääkäri teki työtään eikä kommentoinut mitenkään. En minäkään. Jotenkin vahva tunne jäi siitä hetkestä. Äiti lähti, mutta minä jatkan elämää: käyn kaupassa, töissä, hammaslääkärissä... niin se vaan menee. Siskontyttö sai pojan viikko ennen äidin kuolemaa. Suku jatkuu.

Vierailija kirjoitti:

Otan osaa. Olen aikoinaan saattohoitanut oman omaiseni kotona viimeiset viisi kuukautta, joten meillä oli aikaa jota viettää yhdessä ja valmistautua väistämättömään. Kuulostaa varmaan julmalta, mutta viimeisenä iltana sairaalassa vieressä ollessa en muuta toivonut kuin että hän pääsisi mahdollisimman pian pois ja armeliaasti lähtö tuli seuraavana aamuna. Se valtava huojennus mikä kaikesta seurasi, ei itseni vaan hänen puolestaan, ettei tarvitse enää kärsiä. Sitä ei pysty selittämään mitenkään eikä kenellekään, vain toinen sen kokenut voi tietää.

Olen kokenut, tiedän.

ap tässä vielä.

Itse olen muutenkin ihmisenä, vaikkakin olen syvästi tunteva ja herkkä, myös aika pragmaattinen. Sitä tarkoitin tuolla aloituskirjoitukseni esimerkillä ystävästäni joka kuoli syöpään, että itselle oli aivan selvää miten isäni "tilanne" etenisi; merkit voinnissa, turvotus, hikoilu, tärinä... tavallaan osasin ennustaa mikä on seuraava vaihe ja mikä sitten ja koska ollaan tosi lähellä lähtöä. Veljeni viimeiseen saakka, vielä perjantaina ennen isämme kuolemaa (su-aamuna) puhui että isä ei ole vielä saattohoidossa vaan palliatiivisessa. Hän tavallaan blokkasi sen faktan että oikeasti tästä ei ole paluuta, vaan viimeiset hetket ovat käsillä.  

Eli sillä tavalla käsittelin tuota isäni poismenoa varmastikin hieman eri kantilta kuin isoveljeni. Sitä tarkoitin. En lainkaan, että oma tapani olisi parempi kuin kenenkään muun tapa käsitellä tätä.