Lue keskustelun säännöt.
Muita, joista ei tunnu ikinä tulevan kenenkään ylintä ystävää?
30.06.2022 |
Toki aina voi miettiä, että mistä sen sitten satavarmaksi tietää mihin sijoituu sillä kavereiden/ystävien "arvoasteikolla" (eihän kaikki sitä välttämättä kerro), mutta kyllähän sen välillä jostain saattaa kuulla taikka tuntea. :D Esimerkiksi se itse ylimpänä ystävänä pitämä tyyppi alkaakin yhtäkkiä kertoa, että hän menee viikonlopuksi parhaimman ystävän luokse yökylään tai jotain muuta tämmöistä, mistä se asia käy ilmi.
Mä en tiiä mikä mussa on. Kaitpa mä olen jotenkin tylsä tyyppi, mutta tuntuu etten ole varmaan ikinä kokenut sellaista sydänystävyyttä, jossa tietäisin olevani jonkun tärkein sydänystävä. Olen luotettava, avoin (ainakin omasta mielestäni), kuuntelen ja annan ystävilleni huomiota ja rakkautta, mutta silti tulee monesti vähän turha olo. Ihan kuin en olisi toisille yhtä tärkeä mitä ehkä he ovat minulle.
Muita? Onko kellään muulla sellainen olo, että ihan kuin kukaan ei oikeastaan piittaisi niin paljoa? :D Tämä ei ole nyt mikään itkualoitus. Muuten vain olen välillä miettinyt tätä asiaa.
Kommentit (24)
Hanki lapsia ja koiria. Ne arvostaa aitoa ystävyyttä.
Ihmiset vaan arvostaa ystävissä sitä, kenestä saa hyötyä eniten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Et varmaan ole ainoa.
Itsellä ainakin on aika raskaat jutut, kun koen, että ollaan ystäviä. Vieraampien kanssa puhun yleensä kevyemmistä ja pinnallisemmista asioista. Mutta ne synkät jutut voivat olla sitten liian synkkiä ja raskasta seuraa.
Lapsena olin jonkun "bestis", koska hän hyötyi minusta.
Enää en ole ollut.
En tiedä, onko kovinkaan monilla aikuisilla läheisiä ystäviä. Minulla on paljon kavereita ja meillä on paljon ystäväperheitä. Töissä ym olen suosittua juttuseuraa. Mutta yhden ihmisen kanssa läheistä bondausta en osaa. Onneksi on mies ja aikuiset lapset.
Vierailija kirjoitti:
Minä, minulle on sanottu kun etten ole kiinnostava.
Joo epäilen tuota syyksi sille, että miksei minustakaan kiinnostuta. Toisaalta en tiedä, mitä minun sitten pitäisi yrittää tehdä ollakseni edes vähän kiinnostava enkä niin vietävän tylsä. En sitten tiedä, voiko semmoista edes opetella. Ehkä jotkut on vaan luonnostaan tylsiä ja toiset luonnostaan todella kiinnostavia? Mutta ei kait kenenkään normaalin ihmisen elämä ole kaiken aikaa jotain jännittäviä käänteitä täynnä tai extreme harrastuksia? Mikä sitten tekee jotkut ihmiset niin tavattoman kiinnostaviksi, että ne yltää sydänystäviksi ja toinen ihan tavallinen tyyppi ei yllä, vaikka hänkin kuuntelisi ja olisi aina tukena ja läsnä? Kunhan mietiskelen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jep, en ole koskaan ollut kenenkään paras ystävä. En osaa oikein avautua kellekään mistään ja kaikki suhteet jää etäisiksi. Pelkään, että minut torjutaan jos vaikutan yhtään liian innokkaalta kaveeraamaan, minkä takia en oikeastaan ole "osannut hankkia" minkäänlaisia kavereita sitten ala-asteen. Ala-asteella oli pari kaveria, joille olin jonkinlainen jämäkaveri, jonka kanssa olivat kun eivät saaneet ketään coolimpaa kaveriksi.
Vierailija kirjoitti:
Jep, en ole koskaan ollut kenenkään paras ystävä. En osaa oikein avautua kellekään mistään ja kaikki suhteet jää etäisiksi. Pelkään, että minut torjutaan jos vaikutan yhtään liian innokkaalta kaveeraamaan, minkä takia en oikeastaan ole "osannut hankkia" minkäänlaisia kavereita sitten ala-asteen. Ala-asteella oli pari kaveria, joille olin jonkinlainen jämäkaveri, jonka kanssa olivat kun eivät saaneet ketään coolimpaa kaveriksi.
Sama ongelma täällä... Oon kaikille se ikuinen kolmosvaihtoehto tai ties monesko vaihtoehto. Nuorempana oikeastaan vähän jopa satutti kuunnella sitä: "no kun Martti, Pertti, Maija, Mia ja Emmi peruutti, niin voisiks sä tulla?" Siinä sitten mietti, että onko parempi alentua menemään paikalle ton kuulemisen jälkeen kun ei ole oikein pahemmin muutakaan sosiaalista elämää. Kyllähän ihmisillä nyt tietysti saa muitakin kavereita/ystäviä olla, mutta ei se nyt hyvältä tunnu kuunnella sitä tuossa muodossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama täällä. Olen tavallisesti tylsä elämältäni ja huono pitämään yhteyttä ylipäätänsä joten luotettavuus voi olla "ei sitä kiinnosta" väärinkäsitystä mutta kun saan jonkun tekemisen työn alle niin menen kuin duracell-pupu. Sen jälkeen tulee aikaa että hengailu vie liikaa energiaa, pitää huilata omassa rauhassa. On minulla ollut pari oikeaa ystävääkin, on ehkä vieläkin minun puolesta jos ei ole aika vienyt liian kauas heidän kiinnostustaan.
Pystyn kyllä päivän aikaan juttelemaan niitä näitä ihan persoonallisestikkin mutta syvempi hlö kohtainen jutustelu vie voimiani.
Jotkut on vähän tylsempää seuraa kuin toiset. Voit olla luotettava ja hyvä ystävä mutta se joku toinen on hauskempaa seuraa.
Itsekin olen tälläinen vähän tylsä, en niin osaa (enkä jaksa) hauskuuttaa muita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se on vain sattumaa. Saat tässäkäin ketjussa haukkuja monelta - voi vain miettiä, että miksi niin ilkeillä ihmisillä on ystäviä. Luultavasti heitä yhdistääkin se ilkeys muita kohtaan. Mulla on yksi ystävä, joka on täysin erilainen muilta osin, mutta meillä on samat arvot ja siksi löytyy jutun juurta, kun tykätään luonnosta, eläimistä, käsitöistä. Mutta muuten ollaan sellainen ystäväpari, jota voisi luonnehtia ammatillisesti tyyliin ruudinkeksijä - ruudinkäyttäjä. En kerro, kumpi meistä on kumpi.
Tämä nyt voi kuulostaa todella oudolta, mutta minulta loppui sekä halu että tarve jakaa mitään asioitani tai tuntojani tuossa 45 vuoden tienoilla. En siis pelkää tulevani petetyksi tai muuta, mutta ei vaan ole enää mitään syvempää tarvetta jakaa. Tähän ehkä vaikuttaa todella pitkä terapia alla. Kuuntelen sujuvasti jaksaessani muiden murheita, ja tietysti joistakin mielenkiinnonkohteistani (kirjallisuus) syntyy keskustelua. Ei tuo kuitenkaan riitä syvempään ystävyyteen, ja ymmärrän sen hyvin. Tunnen jotenkin käsitelleeni ihmisyyden läpikotaisin, ja jollakin tasolla se kyllästyttää minua. Joo, outoa, tiedän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En kaipaa erityistä sydänystävää, ehkä perheessä on riittämiin tekemistä ja asioista voi puhua vapaasti.
En ole koskaan kuulunut mihinkään isompaan ystäväporukkaan, sellainen ei mitenkään sovi minulle.
Ystäväpariskunnat ja yksittäiset ystävät ovat riittävän läheisiä ja niitä on sopivasti.
Vierailija kirjoitti:
Tämä nyt voi kuulostaa todella oudolta, mutta minulta loppui sekä halu että tarve jakaa mitään asioitani tai tuntojani tuossa 45 vuoden tienoilla. En siis pelkää tulevani petetyksi tai muuta, mutta ei vaan ole enää mitään syvempää tarvetta jakaa. Tähän ehkä vaikuttaa todella pitkä terapia alla. Kuuntelen sujuvasti jaksaessani muiden murheita, ja tietysti joistakin mielenkiinnonkohteistani (kirjallisuus) syntyy keskustelua. Ei tuo kuitenkaan riitä syvempään ystävyyteen, ja ymmärrän sen hyvin. Tunnen jotenkin käsitelleeni ihmisyyden läpikotaisin, ja jollakin tasolla se kyllästyttää minua. Joo, outoa, tiedän.
Ymmärrän ihan täysin, mutta oma ajatus asioiden jakamattomuudesta on erilainen. Itse en jollain tasolla enää luota ihmisiin niin paljoa, että haluaisin ainakaan niitä ihan syvimpiä asioita kertoa itsestäni toisille. Mitä enemän tulee ikää ja samalla niitä huonoja ihmiskokemuksia, niin tulee väistämättä fiilis, että 90% ihmisistä on katalia. Tai vaikka ei välttämättä olisi katalia, niin ovat vain itsekkäitä, etteivät aidosti ole kiinnostuneita siitä mitä toisille kuuluu. Sama vaikka seinälle kertoisi samat asiat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Se on vain sattumaa. Saat tässäkäin ketjussa haukkuja monelta - voi vain miettiä, että miksi niin ilkeillä ihmisillä on ystäviä. Luultavasti heitä yhdistääkin se ilkeys muita kohtaan.
Häh? Eihän tässä ketjussa ole yksikään haukkunut.
Mielestäni ei kannata olla sidottu ns. sydänystäviin. Saattaa olla, että tämä ystävä tulee ottamaan välimatkan sinuun ja silloin tulet henkisesti kärsimään tilanteesta noin 2-4 vuotta. Pidin erästä henkilöä ystävänäni oli sitä 30 vuotta. Sitten halusi lopettaa kaiken kontaktin väliltämme ja esti jopa puhelut.
Koin asian loukkaavana, en ollut koskaan tehnyt hänelle mitään väärää. Sitten hän tuli käymään noin 4-5 vuoden kuluttua ja käyttäytyi kuin mitään ongelmaa ei olisi koskaan ollutkaan. Tullessaan kolmannen kerran halusin kysyä häneltä, että miksi laittoi silloin välimme poikki ja sulki mm. puhelimen. Sanoin, että koin asian hyvin loukkaavana pitkän aikaa. Tähän hän ei halunnut vastata mitään. Eikä ole enään sen jälkeen tullut meille. Olisin toivonut hänen selittävän rehellisesti ajatukset toiminnalleen.
Joo, ja onneksi en ole. Olis turhan ahdistava titteli.
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni ei kannata olla sidottu ns. sydänystäviin. Saattaa olla, että tämä ystävä tulee ottamaan välimatkan sinuun ja silloin tulet henkisesti kärsimään tilanteesta noin 2-4 vuotta.
Hyvä pointti tuokin, että ehkä siinä säästyy tuollaiselta surulta ja pettymykseltä. Kyllä se silti saa minut pohtimaan sitä, että nauttisinko mieluummin jonkun sydänystävyydestä monia vuosia tai vuosikymmeniä, verrattuna siihen etten koe saavani kunnolla arvostusta keneltäkään/mistään ja olen kaikille miltei yhdentekevä. Kuulosti vähän masentavalta kirjoittaa se tuolla tavalla. Ennen olin paljon positiivisempi ja jaksoin antaa ihmisille itsestäni enemmän. Ehkä olen jossain määrin ahdistunut/masentunut nykytilanteessa ja jokin aidosti hyvä ja läheinen ystävyys tekisi hyvää... Tietysti ehkä jotkut sitten taas aistivat tämän nykyisen olotilani eivätkä sen vuoksi viihdy kanssani. Siitä tulee pieni oravanpyörä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on vain sattumaa. Saat tässäkäin ketjussa haukkuja monelta - voi vain miettiä, että miksi niin ilkeillä ihmisillä on ystäviä. Luultavasti heitä yhdistääkin se ilkeys muita kohtaan.
Häh? Eihän tässä ketjussa ole yksikään haukkunut.
Vai olikohan tuo tarkoitettu niin, että "haukkuja odotellessa"? En sitten tiedä. Itse ainakin ajattelin sen noin.
Samaistun täysin!
Nykyään panostan lähinnä suhteeseen mieheni kanssa.
Minä, minulle on sanottu kun etten ole kiinnostava.