Teeskenteletkö, jos et voi yhtään sietää anoppiasi, vai miten toimit?

Meillä ei vielä ole lapsia, mutta tässäkin vaiheessa anoppi ärsyttää. Hän pitää kesämökkiään melkein samassa pihapiirissä kuin meidän asuttama talo on. Jos hän on yksin siinä, niin koko ajan käy häiritsemässä joko mua tai miestäni, jos pihalla vain olemme tekemässä jotain. Onneksi hänen miesystävänsä hillitsee häntä hieman, kun yhdessä siinä ovat. Hän arvostelee muita ihmisiä minkä ehtii, katsois peiliin. Mutta kuitenkin kehuu miesystävänsä lapsia, myös oman poikansa kuullen. Ja kun on kerran haukkunut alimpaan sinne, niin sitä on aika vaikea unohtaa! Ehkä siis hieman pahantahtoinen...tiedä tuota sitten. Tiedä sitten, jos joskus lapsia tulee....mitä sitten tapahtuu.

En mitenkään erityisesti "kaveeraa" (enkä pystyisikään, koska hän ei lähtisi siihen mukaan) mutta en myöskään näytä hyytävää naamaa tms. Hymyilen kohteliaasti, puhun normaaliin tapaan käytännön asioista niin kuin puhuisin vieraankin ihmisen kanssa mutta en mene henkilökohtaisiin juttuihin ollenkaan.



Yritän sanoa ääneen kaiken sellaisen positiivisen mikä on oikeasti totta ("onpas hieno tuo sinun alppiruususi", "kylläpä nämä uudet perunat ovatkin herkullisia" jne.) mutta en keksi omasta päästäni imarteluja vain ollakseni hänelle mieleen.

mun vaihtoehtoni ovat joko skarpata anopin kanssa ja olla hänelle ystävällinen tai tapella asiasta raatelevasti mieheni kanssa, meillä ei ole sellaista vaihtoehtoa että vain saisin olla olematta tekemisissä anopin kanssa. Asiasta on jo riidelty niin paljon että enää ei kannata.



Onneksi anoppia ei tarvitse nähdä kuin kerran vuodessa.

ja yritän tulla toimeen, sillä onhan hän mieheni äiti ja lapsemme mummo. Meillä ei vain ole "yhteyttä" toisiimme. Meillä ei ole yhteisiä harrastuksia, mielenkiinnon aiheita tms joista voisimme puhua, joten keskustelut ovat välillä vain "small talkia". Elämäntapamme eroavat paljon ja hän on herkkä loukkaantumaan, joten koetan pinnistellä, etten ainakaan tietoisesti loukkaisi. Luulen, että asia on samoin myös toisin päin mutta minä en ainakaan uskalla ottaa asiaa puheeksi juuri edellä mainitusta syystä.

Miten te, tulevat anopit (ja se aika ei todellekaan ole niin kaukana kuin kuvittelette) mahdattekaan suhtautua tulevaan miniäänne, joka poistuu omiin rientoihinsa, kun, kenties, sen yhden ainoan kerran vuodessa tapaatte toisianne. Anopit, sen voin omasta kokemuksestani sanoa, ovat omine puutteinensa ihmisiä hekin, aivan kuten te (tai minä) miniät olette puutteinenne ihmisiä. Olisin valmis suosittelemaan kohteliaita käytöstapoja kaikille, miniyytenne voi teilläkin kestää yli neljäkymmentä vuotta ja silloin olette olleet jo pitkään haukuttavana anoppina myös. Tsemppiä teille kaikille, missä roolissa sitten olettekaan. Ja meille kahden roolin tyypeille myös.

Ja jos hän haukkuu ihmisiä selän takana tms., sanot suoraan, että "nyt sanoit aika ikävästi, voitaisiinko puhua jostain mukavammasta?"



Anopit eivät ole Jumalia, heidän kanssaan saa ja voi olla eri mieltä. Ja jos he sattuvat sanomaan jotain miniää loukkaavaa, siitä sanotaan HETI eikä märehditä vuositolkulla että "silloinkin juhannuksena 2010 se anoppi lohkaisi ikävästi mun bikineistä".



Oikeasti, suoruus ja reiluus on hyväksi kaikille: anopille, kun miniä ei teeskentele ja välttele tai pahimmillaan haudo jotain niin, että se sitten räiskähtää silmille lopulta ihan jossain triviaalissa tilanteessa.

Miniälle, kun ei kehitä itselleen mahahaavaa sullomalla kaiken negatiivisen taka-raivoon.

Ja miehelle, jonka ei tarvitse kuunnella kotona kaunaista naputusta hirviö-anopista. Miehenkin pitää kuitenkin pysyä väleissä sekä vaimoon että omaan äitiinsä, joten sen suhteen kiristäminen sivusta päin on aika ikävä temppu.

Ja jos hän haukkuu ihmisiä selän takana tms., sanot suoraan, että "nyt sanoit aika ikävästi, voitaisiinko puhua jostain mukavammasta?" Anopit eivät ole Jumalia, heidän kanssaan saa ja voi olla eri mieltä. Ja jos he sattuvat sanomaan jotain miniää loukkaavaa, siitä sanotaan HETI eikä märehditä vuositolkulla että "silloinkin juhannuksena 2010 se anoppi lohkaisi ikävästi mun bikineistä". Oikeasti, suoruus ja reiluus on hyväksi kaikille: anopille, kun miniä ei teeskentele ja välttele tai pahimmillaan haudo jotain niin, että se sitten räiskähtää silmille lopulta ihan jossain triviaalissa tilanteessa. Miniälle, kun ei kehitä itselleen mahahaavaa sullomalla kaiken negatiivisen taka-raivoon. Ja miehelle, jonka ei tarvitse kuunnella kotona kaunaista naputusta hirviö-anopista. Miehenkin pitää kuitenkin pysyä väleissä sekä vaimoon että omaan äitiinsä, joten sen suhteen kiristäminen sivusta päin on aika ikävä temppu.

Miettikää hei nyt ite, miltä teistä anoppina tuntuis, kun miniä luimii pitkin nurkkia naama norsuvitulla.

Ette te varmaan keneltäkään muultakaan niele mitä soopaa ja loukkauksia tahansa, vaan sanotte oman kantanne ja olette eri mieltä.

Paras neuvo, jota mä olen kuullut on: suhtautukaa anoppiin kuten suhtautuisitte omaan äitiinne. Suoraan!

Ystävällinen, mutta etäinen.

mie olen anoppi, mutta miniäni suhtautuu kyllä "kohteliaasti" mutta toisinhan se asia on, ei pidä minua paskankaan arvoisena... katsoo ohi kun vain mahdollista,, en ole puuttunut mitenkään heidän asioihinsa, apu kyllä kelpaa kun ollaan ulkomaanmatkoilla???????????? mutta ei siitäkään ole kiitosta,,, enkä kai mie sitä tarvitsekaan, mutta kuitenkin????

on tämä anoppien ja miniöiden hankala suhde. Sellainen on itsellänikin.



Hirvittää vaan aika jolloin itse olen (toivottavasti) anoppi. Miten sitä osaakaan sitten olla säilyttääkseen hyvät välit miniään..

Sitten anoppi alkoi haukkumaan lapsiani ja arvostelemaan -heille itselleen. Että 60 vuotias jaksaa kinata 8-vuotiaan kanssa ja olla ilkeä. Ei kiitos, ei ole meille enää mitään asiaa...

Minä joudun jatkuvasti teeskentelemään, että sietäisin poikani vaimoa. Vaimo on neuroottinen siisteysintoilija (Iik! Tahra paidassa), huutaa lapsille kuin hullu, ei voi syödä sitä eikä tätä eikä tuota (ei allergioita, vaan periaatteita), kohtelee huonosti poikaani (haukkuu, käskyttää ja moittii syyttä), tuhlaa kaikki perheen rahat aivan turhuuksiin ym. ym. Siltikään en ole koskaan sanonut mitään pahaa hänelle, hymyilen ja teeskentelen. Ette te miniätkään niin täydellisiä ole kuin luulette.

jota ei todellakaan olisi ansainnut, säälittää äitini. Koskaan ei ole tullut kiitosta avuista joita on veljen perheelle antanut. Äiti on miniälleen ihan ilmaa, monesti on heitkin jääneet sanomatta kun on tullut paikalle jne. Ei siinä mitään jos äitini oli jotenkin rasittava, itsekeskeinen, omistushaluinen ym, mutta kun on niin kiltti ja herttainen.

Itse olen yrittänyt aina olla hyvä miniä, ystävällinen ja seurallinen vaikka olen aivan eri maata anoppini kanssa eikä meistä mitään kamuja tulekkaan.

meilläkin anopin mielestä haukun poikaansa syyttä ja suotta, vaikka poikansa on mällännyt luottotietonsa ihan omaa laiskuuttaan ja yrittää nyt tehdä samaa minun luottareilleni. poika ei edes halua käydä äidillään, joka on hirveä valittaja ja marttyyri, mutta SEKIN on minun syytäni, jostain kumman syystä. Minäkin hymyilen anopilleni ja kuuntelen sitten, kun tämän omat lapset haukkuvat äitiään...eikä syyttä.

tuosta on kiitetty ja maksettukin, mutta lastenlasten kanssa tuo ei koskaan tee mitään, vaikka miehen siskon lapset ovat siellä jatkuvasti hoidossa. Mistäs sinä tiedät, mitä äitisi ja veljenvaimosi kesken on tapahtunut?

miksi joudut "jatkuvasti" sietämään miniääsi, kannattaisiko ottaa etäisyyttä ja antaa sen poikasi elää ihan omaa elämäänsä?

Minä olen yrittänyt viileän asiallista ja ystävällistä linjaa anoppiin, joka välillä käyttäytyy kuin lapsi: kyttää, urkkii, tirkistelee, tutkii kaapit, henkilökohtaiset paperit, tuppautuu avuksi väkisin eikä itse ota ollenkaan apua vastaan, puhuu pahaa selän takana, halveksii kaikkea mitä minä teen, vihjailee lihomisesta, vahtii muidenkin syömistä ollessan itse dieetillä jne. Tämän em. kanssa on pärjätty etäisyyttä ottamalla ja vierailuja vähentämällä. Nyt on ilmennyt vielä yksi uusi mielenkiintoinen puoli: anoppi haluaa esitellä itseään alusvaatteissa (ja ilman). Hän riisuutuu ja pukeutuu ns. normaaleissa puheutumistilanteissa, mutta pitää huolta että on meidän huomion keskipisteenä, pakottaa tavallaan katsomaan itseään. Oltiin kerran soutelemassa mieheni kanssa ja juuri kun tulimme rantaa kohden hän "sattui tulemaan uimaan" ja tuli patsastelemaan laiturille alastomana. Viimeksi käydessään hän puki ennen aamupalaa vaatteet, sen jälkeen aamupalapöydässä vaihtoi toiset vaatteet ulos lähtemistä varten. Onko vastaavia kokemuksia? En oikein tiedä miten suhtautua ja mitä ajatella.

[iParas neuvo, jota mä olen kuullut on: suhtautukaa anoppiin kuten suhtautuisitte omaan äitiinne. Suoraan!

[/quote]

Omalla kohdallani se tarkoittaa sitä, että olen mahdollisimman vähän tekemisissä. En koskaan soita itse, vastaan puhelimeen (mutta en useammin kuin kerran viikosa), lähetän joulu- ja äitienpäiväkortit, ja pidän huolta että lapset kiittävät mahdollisista lahojoista. Omista asioistani en koskaan puhu mitään, vastaan kysymyksiin mahdollisimman yleisellä tasolla.



Jos anoppi tai äiti tulevat käymään, yritän mahdollisimman hyvän "excusen" kanssa poistua pysyä poissa (esim. ylityöt on hyvä). Muutoin käytän aikani kotitöiden tekemiseen.



Muuten, mummoksi puhuttelen minäkin molempia!

Ylikorostunut seksuaalisuus, siis juuri tuo riisuminen ja alastomuus, voi olla oire alkavasta dementiasta. Onko anopillasi muita oireita, esim. muistihäiriöitä? Yrittäisin ohjata hänet lääkäriin tarkempia tutkimuksia varten.

Minä olen yrittänyt viileän asiallista ja ystävällistä linjaa anoppiin, joka välillä käyttäytyy kuin lapsi: kyttää, urkkii, tirkistelee, tutkii kaapit, henkilökohtaiset paperit, tuppautuu avuksi väkisin eikä itse ota ollenkaan apua vastaan, puhuu pahaa selän takana, halveksii kaikkea mitä minä teen, vihjailee lihomisesta, vahtii muidenkin syömistä ollessan itse dieetillä jne. Tämän em. kanssa on pärjätty etäisyyttä ottamalla ja vierailuja vähentämällä. Nyt on ilmennyt vielä yksi uusi mielenkiintoinen puoli: anoppi haluaa esitellä itseään alusvaatteissa (ja ilman). Hän riisuutuu ja pukeutuu ns. normaaleissa puheutumistilanteissa, mutta pitää huolta että on meidän huomion keskipisteenä, pakottaa tavallaan katsomaan itseään. Oltiin kerran soutelemassa mieheni kanssa ja juuri kun tulimme rantaa kohden hän "sattui tulemaan uimaan" ja tuli patsastelemaan laiturille alastomana. Viimeksi käydessään hän puki ennen aamupalaa vaatteet, sen jälkeen aamupalapöydässä vaihtoi toiset vaatteet ulos lähtemistä varten. Onko vastaavia kokemuksia? En oikein tiedä miten suhtautua ja mitä ajatella.

mutta pystyn sietämään sen 3-4 krt vuodessa jonka on pakko. Onneksi anoppi ei vieraile enää meillä, ei pysty kun on jo vanha ja vähän liikuntakyky mennnyt.



Olen kohtelias vähän kuin jos äitini luona joku hänen ystävänsä tulisi kylään, mutta en keskustele omia henkilökohtaisia asioitani hänen kanssaan, enkä lapsestakaan paljon mitään, en anna aihetta jutustella kanssani.



Mies tietää ja ottaa vastuuta enemmmän että mä saan olla rauhassa. Tietää syyt ja ymmärtää, miksi en pidä anopista. Liittyvät siihen miten on kohdellut miestäni lapsena. Ja luonteeseensa joka on todella kateellinen ja puhuu selän takana aina muista pahaa.



Anoppi ei oikeastaan tunne mua yhtään. Toivon oikeasti että kohta kuolee pois.