Kuinka monelle käynyt niin, että rakastaa edelleen jotakuta (exää tms), mutta

Erosimme mieheni kanssa pari vuotta sitten. Eron syy oli jatkuva uskottomuus. Hän ei vaan yksinkertaisesti kai voinut itselleen mitään, hän petti, kun oli tilaisuus. Minä en taas sitten voinut sille mitään, etten pystynyt elämään sellaisessa suhteessa.

Miten voi sitkeästi rakastaa ihmistä joka ei selvästikään sitä ansaitse?

(En ole se jolta kysyit) Sepä sitä rakkautta onkin; rakastaa ihmistä joka ei edes sitä ansaitse. 

erosta kohta 10vuotta,vieläkin rikki,rakastan häntä yhä aivan valtavasti.en käsitä miten pääsen tunteesta eroon:/

Erosimme tuontyyppisistä syistä, vaikka molemmat vielä rakastimme. Oli välttämätöntä, jotta kummankin elämä olisi päässyt jatkumaan. Toipuminen kesti vuosia, mutta onnistui. Viiden vuoden kuluttua olin valmis ja tapasinkin sitten elämäni miehen nro 2, jonka kanssa suhde on tasapainoinen ja onnnellinen.

Päätellen hänen yhteydenottoyrityksistään.



Olemme tahoillamme naimisissa ja elämä on siten testannut meitä molempia elämänkumppaneina ja puolisoina (minua tosin huomattavasti kauemmin). Totuus ei ole hänelle mairitteleva. Omalta kannaltani on suorastaan kaunista, miten elämä on osoittanut todeksi sen mistä minulla aikanaan soivat varoituskellot.

Kun eihän ne erot läheskään aina johdu siitä, että tunteet olis hiipuneet, vaan usein on jotain ylitsepääsemätöntä ongelmaa taustalla, miksi erotaan.



Itseäni kirpaisee edelleen pari nuoruuden juttua, jotka kämmättiin tyhmyyttämme/osaamattomuuttamme. Siinä loukattiin aika pahasti sitä toista, vaikka niin viattoman puhtaasti rakastettiin. Vaikea kuvata sanoin, mitä tunnen nyt noita ihmisiä kohtaan, mutta toivon heille kaikkea hyvää ja olen pahoillani niistä menneistä. En usein heitä ajattele, mutta kun ajattelen niin rakkaudella (joskus oli toki vihavaiheitakin).

lasteni isää, vaikka olen eronnut jo vuosia sitten.



Elämä viimeisinä vuosina hänen kanssaan oli yhtä helvettiä, enkä kaipaa häntä elämääni millään tavalla, en edes haaveissa, jos näen hänestä unia ne ovat tosi ahdistavia, mutta tunteelle ei mitään voi.

Molemmat osapuolet varattuja, ja välimatkaa kohtuullisen paljon. "Kimpassa" oltu neljä vuotta.



Mitenkö asian kanssa voi elää? Päivä kerrallaan mennään. Asiat on sovittu ja puhuttu. Olemme sitoutuneet toisiimme, ihan niin kuin pariskunnat yleensäkin ovat. Tunne on molemmin puolin vahva. Kaukosuhde ( vielä salassa pidettävä sellainen ) on todella raskas. Monet kerrat olen elämääni ja olosuhteita kironnut. Ajattelen asian siten, että koti on siellä missä on sydän. Mulla on kaksi "kotia", perheeni luona ja toinen siellä missä rakkaani on.



Kuluneen neljän vuoden aikana ei ole ollut hiipumisen merkkejä. Välillä on huonompia ja välillä parempia kausia. Koko ajan on ollut selvää, että meistä ei virallista paria tule ( ainakaan hyvin pitkään aikaan ). Tulevasta ei tiedä. Voi olla, että välimme hiipuvat ajan myötä läheiseksi ystävyydeksi. Tai sitten saamme toisemme joku päivä. Aika sen näyttää.

exääni edelleen, mutta ajattelen häntä silloin tällöin. Jotenkin tuntuu siltä kuin olisi hiukan ikävä häntä. Mietin millaista elämäni olisi hänen kanssa, vaikka olenkin nyt onnellisesti naimisissa toisen kanssa ja odotan toista lastamme.

Meidän oli tarkoitus muuttaa yhteen ja olin raskaana (en ollut edes kertonut miehelle vielä).

Sitten sattui jotain (omassa päässäni lähinnä), ja pakenin edes kertomatta miehelle.

Siis lopetin kaiken yhteydenpidon yhtäkkiä.

Sitten kun alkoi kaduttaa, miehellä oli jo uusi tyttöystävä.

Päätin olla rikkomatta hänen onneaan, ja olla hiljaa lapsesta (17-vuotiaan logiikalla tein hänelle palveluksen).

Aloin seurustella toisen miehen kanssa, joka ryhtyi isäksi lapselle.

En koskaan voinut unohtaa tätä nuoruudenrakkauttani, ajattelin häntä joka päivä ja mietin missä hän on ja mitä hän tekee...

Pidin itseäni tyhmänä ja olin varma ettei ko mies edes muista olemassaoloani enää.



Pari vuotta sitten otin erinäisistä syistä häneen viimein yhteyttä ja kerroin lapsesta.

Aluksi hän oli vihainen, mutta puhuttuamme hän sanoi että on rakastanut minua samoin kuin minä häntä kaikki nämä vuodet.

Erosimme haikeasti koska molemmilla kuitenkin elämä muualla ja muiden ihmisten kanssa.

Lapseen hän ei pidä yhteyttä, koska sovimme niin (lapsi pitää toista miestä isänään).

Joskus toivon, että meillä on vielä kerran mahdollisuus olla yhdessä.

kyllä se siitä.

Olimme yhdessä kahdeksan vuotta ja kaksi naimisissa. En edes muista, olinko koskaan häneen rakastunut. Luultavasti alkuaikoina, mutta mitään lämmintä tunnetta ei ole tullut eron jälkeen kertaakaan mieleen. En ole katkera, kun ei ole syytä ja toivon hänelle kaikkea hyvää, mutta siinä kaikki.

joka yhä rakastaa exää.

Erosimme mieheni kanssa pari vuotta sitten. Eron syy oli jatkuva uskottomuus. Hän ei vaan yksinkertaisesti kai voinut itselleen mitään, hän petti, kun oli tilaisuus. Minä en taas sitten voinut sille mitään, etten pystynyt elämään sellaisessa suhteessa.

Olen asian hyväksynyt ja olemme exäni kanssa nyttemmin ihan hyvissä väleissä (lapsemme on vasta taapero, joten hänenkin etunsa on, että vanhemmat pysyvät väleissä).

Silti... välillä mietin, olisiko meidän vielä pitänyt... ja rakastan häntä yhä todella paljon. Silti... minä tiedän, että hän ei muuttuisi (myöntää sen itsekin), enkä minä osaa elää suhteessa, jossa uskollisuutta ei ole.

Tai en tiedä voiko puhua rakastamisesta, mutta voimakasta kaipuuta kuitenkin-molemmilla.



Olin lyhyen aikaa salasuhteessa varattuun mieheen (itsekin naimisissa oleva pienten lasten äiti). Lopetimme suhteen "väkisin" olosuhteiden pakosta. Jäi suunnaton kaipuu. Emme pitäneet juuri mitään yhteyttä 7 vuoteen, kunnes kuvioihin astui facebook. Tämä mies pyysi kaverikseen-ja suostuin. Siellä ollaan jonkun verran keskusteltu ja todettu että 7 vuotta ja tuhansien kilometrien välimatka ei ole tehnyt tehtäväänsä. Ja että kaikki voisi periaatteessa jatkua siitä mihin se silloin jäi. Tästä syystä emme pidä tiiviisti yhteyttä edelleenkään, koska minulla on perhe jota en halua menettää ja mies kunnioittaa tätä. Toisaalta mies pelkää uudelleen rakastuvansa minuun, eikä halua sitä, koska tietää sen olevan turhaa itsensä kiusaamista... Mies menetti silloin suhteemme jälkeen sekä vaimonsa että minut ja tietää ettei voi minua nytkään saada.



Vaikeaa on kaikkinensa ollut, meni suunnilleen viisi vuotta ennen kuin olin tuon suhteen jälkeen taas oma itseni. Sen aikainen talokin piti myydä ja vaihtaa paikkakuntaa, koska kaikki muistutti siitä suhteesta ja se häiritsi todella elämää.

vaikka hänkin on ihana, huolehtivainen, hellä ja kaikenpuolin hyvä mies ja loistava, omistautunut isä. Luotettava ja uskollinen kumppani, jonka mikään mitä elämä eteemme heittää, ei pelota. Olemme olleet yhdessä 8 vuotta ja tavallani rakastan häntä kyllä, enkä voisi kuvitella olevani hänelle uskoton.



Mutta se suuri rakkauteni, jonka kanssa tunsin jotain selittämätöntä yhteenkuuluvuutta ja jatkuvaa intohimoa, oli mies, jonka kanssa seurustelin yli kymmenen vuotta ennen aviomiestäni. Ajauduimme eroon kun minä lähdin ulkomaille töihin ja hänen elämänsä ja työnsä taas oli Suomessa. Tapasin sitten ulkomailla nykyisen aviomieheni, ja exäni myöskin löysi itselleen uuden ja on nykyisin hänen aviomiehensä ja lastensa isä.



Törmäilemme tämän exäni kanssa satunnaisesti. Se on kuin sähköisku, joka virittää kroppani aivan käsittämättömään vapinaan. Olemme joskus puhuneet, että miksi meille kävi näin, vaikka meidät oli varmaan tarkoitettu yhteen. En ole katkera, mutta haikea tavallaan, ja ajattelen häntä usein, mietin myös millaista elämäni nyt olisi, jos olisimme jääneet yhteen. Mutta niin ei tässä elämässä käynyt, ja nyt voin vain toivoa hänelle kaikkea hyvää elämässään!

Olen miltei 22 vuotta rakastanut. Olimme toisillemme ensimmäiset kumppanit ja seurustelimme lähes seitsemän vuotta, jonka aikana hänestä tuli myös paras ja läheisin kaverini, joka tunsi minut paremmin kuin itse tunsin. Samanlaista yhteyttä en ole pystynyt muodostamaan sen jälkeen enää kehenkään. Rakastan häntä edelleen, se tunne ei ole haihtunut minnekään. Ikävöin ystävyyttä hänen kanssaan suuresti joka päivä, vaikka seurustelu ei lopulta silloin enää toiminutkaan. Voisin kyllä seurustellakin, jos emme molemmat olisi tahoillamme toisten kanssa. On jonkun verran pidetty yhteyttä, aluksi ei eron jälkeen oikeastaan lainkaan, mutta pahimman erotuskan mentyä ohi on kuulumisia vaihdettu. En kuitenkaan ole pystynyt kertoa tätä tunnetta hälle, vaikka hänen sanon varmaan päädyttäisiin sänkyyn jos sattuisimme saman katon alle.