Lue keskustelun säännöt.
Ahdistaa...
06.03.2010 |
Olen ihan rikki tällä hetkellä, kun lapsen (11kk) nukutukset meni ihan kaaokseksi ja mulla meni hermot täydellisesti. Lapsi on ollut viime aikoina tosi huono nukahtamaan ja iltatissin jälkeen jää vain pyörimään ja hyörimään pinnikseen. Ei auta laulut, ei tassuttelut. Yleensä kuitenkin simahtaa jonkin ajan kuluttua, kunhan tarpeeksi määrätietoisesti laittaa aina vain uudestaan makuuasentoon.
Tänään lapsi villiintyi ihan täysin, nousi aina vaan pystyyn, vänisi ja mulla nousi aivan valtava aggressio lasta kohtaan, teki mieli vain paiskata se siihen sänkyyn ja jättää huutamaan. Yritin rauhoittua, hengitellä ja miettiä mukavia mutta se viha vain kumpusi jostain. En siis todellakaan ollut väkivaltaina lasta kohtaan mutta otteet alkoivat olla ehkä turhan kulmikkaita. Tuntui, etten pysty lopettamaan ja teki vain mieli heittää lapsi vaikka seinää päin tai ihan mihin vaan, että vinkuminen loppuisi ja pääsisin pois. Olisi pitänyt pyytää mies apuun mutta en halunnut tunnustaa, että en vaan pärjää ja olen tällainen paska äiti.
Siis normaalisti meillä menee tosi hyvin, nauretaan ja leikitään paljon ja lapsi on aivan ihana. Sitten tulee näitä hetkiä, kun oikeasti pelkään itseäni ja mitä pystyisin tekemään lapselle. Ei kovin usein mutta välillä kuitenkin. Tämä ahdistaa mua ihan hirveästi, kun käyttäydyn niin arvaamattomasti lasta kohtaan. Noin ihana lapsi ei vain ansaitse näin paskaa äitiä. Tänään vielä muutenkin rankka päivä, kun oli miehen kanssa kränää ja univelkaakin on melko lailla. Tuntuu vain, etten jaksa enää.
En halua huutaa noin pienelle lapselle enkä todellakaan halua vahingoittaa lasta mitenkään. Jos viha kuitenkin pääsee pinnalle, tuntuu, etten pysty kontrolloimaan sitä, vaikka yritän nousta tilanteen yläpuolelle. Koko ajan on hirveä syyllisyys, kun en pysty suhtautumaan tyynesti lapsen väninöihin ja kiukutteluihin ja horjutan lapsen perusturvallisuuden tunnetta. Tiedän, että väninät ja itkut kuuluvat asiaan ja väsyneenä lapsi on juuri tuollainen mutta se paha minussa saa minut ajattelemaan, että lapsi vain tekee kaiken tahallaan.
En vain tiedä mitä tehdä ja kenelle puhua asiasta. Tänään tilanne päättyi siihen, että kannoin lapsen makkarista ulos ja jätin lattialle itkemään. Mies tuli rauhoittamaan tilanteen, vei lapsen takaisin makkariin ja sai nukkumaan muutamassa minuutissa. Nyt mulle jäi vain syyllisyys ja paha olo. Tekisi mieli mennä silittelemään lapsen päätä ja kertoa, että äiti oikeasti rakastaa eikä halua pahaa. Mutta kaiken tämän jälkeen en halua riskeerata, että lapsi heräisi mun anteeksipyyntöihin.
Piti nyt tänne purkautua, kun ei ole muutakaan paikkaa tähän hätään.
Kommentit (10)
Minä olen luonteeltani myös vähän räiskähtelevä, ja väsyneenä tulee samanlaisia fiiliksiä, että voisi heittää penskan vaikka seinään... Olen ratkaissut asian niin, etten häpeä sanoa miehelleni, että tulehan tänne, minä jäähyttelen. Jos alkaa oma hermo mennä, niin pyydän oikeasti mieheni syöttö / nukutus / pukemis tms. touhuihin, eli tehdään vahdinvaihto. Ja pikku huilin jälkeen ei jurpi yhtään.
Eli olen niellyt ylpeyteni ja päättänyt, ettei lapseni tarvitse kärsiä äidin satunnaisesti lyhyestä pinnasta, koska on rauhallisempikin aikuinen paikalla. Ehkä sinun kannattaisi suosiolla tehdä samoin?
Juttelet tunteista miehesi kanssa, kun olet rauhallinen, ja selität, että joskus tuntuu että kohta kuohahtaa, ja sovit, että ei kysele turhia silloin kun pyydän "vahdinvaihtoa", vaan antaa sinulle silloin hengähdystauon. Ei se tee huonoa äitiä, vaan hyvän, kun ajattelee lapsensa parasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta kirjoitan kuitenkin.
Nukuta se pikkuinen syliin, itse olin ensimmäisen kanssa sitä mieltä että pienen kuuluu oppia nukahtamaan omaan sänkyyn, mutta en jaksanut juuri sitä kun omat hermot ei kestänyt vauvan ylös alas poukkoilua. Aloin sitten nukuttamaan lapsen sylissä ja ikinä ei ole tarvinnut sitä katua, poika nukkui yöt hyvin ja molemmat lopetti päivän hyvillä mielin.
Harmitti jälkeenpäin että niinkin pitkään oli koittanut saada toisen nukahtamaan väkisin, vaikka uni tuli hyvin ja rauhallisesti kunhan sai äidin tai isän sylissä uinahtaa.
Pyydä vain mies hätiin silloin, kun itsellä tulee seinä vastaan. Eikä se lapsi siitä vaurioidu, jos tulee pakkotilanne ja viet lattialle itkemään. Enemmän vauriota tulee, jos oikeasti pimahdat.
Älä soimaa itseäsi huonoksi äidiksi. Kaikilla meillä tulee oma raja joskus vastaan. Tänään se tuli sinulla tuossa tilanteessa vastaan. On hyvä, että tunnistat tunteesi ja myönnät ne itsellesi. Tutkimusten mukaan tällaiset ihmiset OIKEASTI harvemmin sitten toteuttavat ajatuksensa. He, ketkä eivät näitä ajatuksiaan tunnista, ovat niitä jotka sitten tekevät. Ajatukset eivät siis ole vaarallisia, vasta teot - etkä sinä tehnyt mitään, vaan veit lapsesi olohuoneen lattialle turvaan.
Pyydä ajoissa apua, jos tuntuu ettet jaksa. Nykyään tämä perkeleellinen PÄRJÄÄMISEN IHANNE ajaa ihmisiä tarpeettomiin ahdistuksiin. Varsinkin pienten lasten äidit ovat usein aivan poskettomassa tilanteessa - suku kaukana, mies töissä ja yksin pitää painaa.
Yritä rauhoittua, lohduttele itseäsi. Toivottavasti saat nukuttua ja huomenna on parempi päivä. Voimahalaus :o)
varmasti joka äidille. Itse tuollaisina hetkinä kyllä sanon miehelleni, että nyt en enää jaksa, tule sinä. Pyydä mieheltäsi apua. Kyse ei ole siitä, ettet pysty tai olisit huono äiti. Ei, vaan siitä, että olet ihminen ja sinäkin väsyt joskus (niin kuin me kaikki). Silloin on hyvä pyytää apua, ettei tosiaan mene sen rajan yli ja satuta sitä omaa rakasta lastaan. Hyvä asia on, että huomaat, kun raja alkaa tulla kohti. Mutta silloin on ihan oikeasti aika astua syrjään ja antaa jonkun muun jatkaan. =) Se ei ole heikkouden merkki. Päinvastoin.
Tunnistin itseni tuosta. Oli ihan samoja fiiliksiä.
Ei varmaan lohduta, mutta tuo vaihe ei kauaa kestä. Koeta pitää hermot, vaikka tuntuisi että tämä ei lopu ikinä. SE LOPPUU. Tiedän kokemuksesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pyydä miestä apuun. Miehesikin itsetunto kohenee kun yhdessä hoidatte lasta. =o)
Tuttuja tunteita tosiaan!
Ja voin kertoa, etta lasten kanssa vastaavia tilanteita tulee varmasti jatkossakin.
Minusta toimit tassa tilanteessa aivan oikein - siis lahdit pois ja mies tuli rauhoittamaan tilanteen.
Muista etta ne ajatukset ja tunteet ei lasta satuta vaan teot. Kaikilta vanhemmilta (ainakin minulta) joskus palaa pinna lasten kanssa ja tarkeaa on tunnistaa nama tilanteet ja toimia oikein - siis vaikka jattaa lapsi turvalliseen paikaan (sim lattialle ettei voi tippua ja satutaa itseaan) ja menna itse laskemaan oven takana kymmemeen (tai sataan, jos on tarpeen)...
ja menna takaisin kun on itse rauhoittunut tai kutsua toinen vanhempi paikalle .
Sisältö jatkuu mainoksen alla
eli nielet sen ylpeytesi ja pyydät miehen apuun, että pääset jäähyttelemään. Lapsi vaistoaa turhautumisen ja varmasti koettelee hermojasi vielä enemmän.
Itse olen kans temperamenttinen ja väsyneenä turhaudun helposti ja siitähän ei hyvää seuraa. Nyt kun lapsi on 3 v. ja uhmailtu puolin ja toisin viimeiset 1,5 v. niin pinna ja kärsivällisyys on hieman pidentynyt. Vaikka noita vaikeita päiviä on kaikilla toisinaan.
Sinuna kuitenkin miettisin, mikä siinä taustalla on, että reagoit noin. Oletko väsynyt? Onko muita huolia, stressinaiheita? Toistatko kaavoja, joilla sinut on lapsena kasvatettu? Vaaditko itseltäsi liikaa äitinä? Jokin siellä taustalla on. Itse mietin aiemmin paljon tätä omalta kohdalta ja minuun itse asiassa päti kaikki nuo em. kysymykset ja paljon olen tehnyt tietoista työtä, että en ärsyyntyisi noista tilanteista lapsen kanssa. Syyllisyyskin on sitten helpottanut tuon myötä.
Tulevaisuuden varalle: lapsilla tulee kausia, jolloin äitiä koetellaan ja vain isä kelpaa/osaa tehdä asiat. Ne tulee ja menee, mut sillä hetkellä korpee äitiä ja kovaa.
teille kaikille. Helpotti jo saada asia kirjoitettuna ulos mutta lohduttavaa on myös kuulla, etten ole ainoa äkkiväärä äiti.
Oletko väsynyt? Onko muita huolia, stressinaiheita? Toistatko kaavoja, joilla sinut on lapsena kasvatettu? Vaaditko itseltäsi liikaa äitinä? Jokin siellä taustalla on.
Kyllä, kyllä, kyllä, kyllä. Näitä minä aina mietin, mutta en tunnu pääsevän eteenpäin asiassa. Mulla on aina ollut vaikea käsitellä riitatilanteita (omia ja muiden) ja ilmeisesti samaan kastiin menee lapsen väninät ja itkut. Ahdistun niistä valtavasti enkä oikein osaa käsitellä niitä.
Yritän ajatella itkua kommunikaationa mutta en osaa kuitenkaan suhtautua siihen luontevasti. Lapsi on ollut aina todella rauhallinen ja helppo, mutta nyt tietty tulossa enemmän omaa tahtoa ja se tuntuu. Mua ihan oikeasti hirvittää, miten pärjään tahtoikäisen kanssa, jos en osaa käsitellä lapsen mielenilmauksia nytkään mitenkään järjellisesti.
Olen myös yrittänyt mieheni kanssa puhua näistä asioista mutta hän ei tunnu ymmärtävän. Olen yrittänyt selittää asiaa ja kertoa väsymyksestäni, mutta hän tuntuu sitten kuvittelevan, että rähjään täällä pahimmillaan päivät pitkät lapselle.
Mies ei vain pysty ymmärtämään, miten voin ajatella tekeväni pahaa lapselle. Olen yrittänyt selittää, etten oikeasti halua mutta joskus ne pimeät tunteet vain ryöpsähtävät päälle. Hän tietenkin itse on kaiken tämän ulkopuolella, koska saa nukuttua, tekee pitkää päivää töissä ja ilmeisesti kuvittelee, että lastenhoito on pelkästään sitä kivaa leikkimistä ja puuhastelua muutama tunti illassa.
Nyt kuitenkin järkevin teko on mennä nukkumaan ja aloittaa huomenna taas puhtaalta pöydältä. Kiitos vielä kerran ihanista, kannustavista viesteistä. Olo on jo paljon parempi.
Voimia!
Lastenhoitoapua!