Perheettömät -omien vanhempien kuolema

Yritkö aktiivisesti muuttaa tilannettasi eli etsiä miestä vai oletko lamaantunut? Minkä ikäinen olet?

Oma elä rullaa kuin muillakin. Ei onni ole mikään perheeseen sidottu juttu, itsestä se onni lähtee. Todella tyytyväinen olen ja rakastava miesystävä on.

Mulla on siskot, mies ja 2 kissaa

Jos et voi enää saada omia lapsia, niin voit löytää miehen jolla on lapsia. Minäkin olin jo 39v seniori kun lopultakin löysin oman elämänkumppanini ja hänellä on kaksi maailman ihaninta lasta jotka ovat siitä alkaen olleet elämäni tähtiä!

Minä täytän ensi vuonna 50v ja oma äitini on vielä elossa, joskin hoitokodissa. Kieltämättä isän kuolema olisi ollut todella raskas ilman omaa perhettä, mutta olen ehkä siinäkin onnellisessa asemassa että minulla on myös sisko.

Pointti oli kuitenkin se, että olit minkä ikäinen hyvänsä älä luovuta! Koskaan et tiedä mitä ihanaa elämällä ehkä on sinulle tarjolla ihan kulman takana.

Minulla myös ainoat ihmiset elämässä oma puoliso sekä 85v äitini johon kyllä välit nykyään huonot. Pelkään joka päivä hänen kuolemaa koska muuta perhettä ei ole. Nykyisistä huonoista väleistä huolimatta hän on auttanut minua elämässä eteenpäin ja kun hän kuolee, jään ns.orvoksi, en selviä aikuisten maailmassa. Vaikea selittää tätä asiaa. :(

Samanlaisia ajatuksia kuin AP:lla tulee minullekin, jos annan itselleni luvan ajatella. En ole koskaan tutustunut isääni ja sen puolen sukuun, hän lähti kun olin 3. Äiti on nyt 75 v ja hyvässä kunnossa, mutta oletettavasti hänestä aika jättää ennen mua (olen 49 v). Mulla on isoveli, mutta hänellä on jonkin sortin alkoholiongelma ja kun sanoin tuossa talvella, että en tykkää, kun soittaa kännissä, niin eipä ole sen jälkeen yhteyttä pidetty, suuttui niin verisesti.

Mulla on ollut äidin kanssa vähän monimutkainen suhde ja kahteen kertaan aikuisen elämäni aikana on mennyt välit poikki kokonaan useammaksi vuodeksi. Nykyisellään tullaan valtavan hyvin toimeen ja tulee olemaan minulle aivan hirveän vaikeaa, kun hän kuolee. Jään sitten kokonaan yksin. Mulla on muutamia ystäviä, mutta ei ole kovin syvällisiä nuo suhteet. Muutin työn perässä vieraaseen kaupunkiin aikoinaan ja nuo on täällä työn kautta tulleita ystävyyssuhteita eli kovin pitkäaikaisia.

Minä en ole koskaan halunnut lapsia, enkä ikinä voinut kuvitellakaan, että olisin yrittänyt niitä saada ihan vaan sen takia, etten olisi vanhana yksin. En ole ihan hirveästi halunnut koskaan miestäkään, joten en ole aktiivisesti parisuhteitakaan hakenut ja edellisen päättymisestä onkin jo kohta 20 vuotta aikaa. Olen siis ollut hyvin yksin viihtyvää sorttia, mutta kyllä yksinäinen vanhuus ahdistaa. Joskus mietin, että pitääkö tässä oikeasti vielä ruveta ihan tosissaan jotain ukkoa katselemaan :)

Tämä on just se mitä perheelliset ei tajua. Heillä on se oma puoliso ja jaettu arki, usein myös lapset jotka konkretisoi elämisen rikkautta. Niiden ihmisten on tosi vaikeaa tavoittaa yksineläjän tuskaa ja lohduttomuutta kuoleman äärellä, kaikki kissan kuolematkin on ihan maailmanloppuja, saati sitten omat vanhemmat😞

Vierailija kirjoitti:

Oma elä rullaa kuin muillakin. Ei onni ole mikään perheeseen sidottu juttu, itsestä se onni lähtee. Todella tyytyväinen olen ja rakastava miesystävä on.

Typerä vastaus, mieskin on jo perhe. Tässä oli kyse yksineläjistä jotka ei löydä elämänkumppania.

Koskettava kysymys, johon vaikea vastata.

Vaikka olisi ystäviä, niin kyllä se yksinäisyyden tunne on totaalinen. Jos ei ole omia lapsia, puolisoa tai sisaruksia.

Minulla ei ole ketään, ei edes enää niitä vanhempia. Viimeisen vanhemman kuolema oli kova paikka, kaikki se tuttu ja johon tunsin kuuluvani päättyivät. Yhtäkkiä minulla ei ollut ketään ns. omaa ihmistä. On yritettävä tehdä omasta elämästä mielekästä, pääasia että tulee itsensä kanssa toimeen.

Voi tulipa paha mieli puolestasi :( toivotaan että kaikki kääntyy parhainpäin <3 tunnen vähän syyllisyyttä kun itsellä asiat niin hyvin... Omat vanhemmat eivät vielä kovin vanhoja ja itsellänikin jo lapsia. Hmm onkohan nyt ihan tyhmä kysymys mutta oletko miettinyt sijaisperhetoimintaa? Tiedän erään lapsettoman pariskunnan joka sai sitä kautta kaksi ihanaa lasta elämäänsä. Ei toki sovi kaikille.

Lapsettomat voivat "korvata" perheen läheisillä ystävyyssuhteilla ja parisuhteella.

Onhan se rajua ajatella että kun on yksin ja vanhemmat kuolleet, voisi kadota eikä kukaan perään kyselisi tai jos joutuu sairaalaan, harvat ei perheenjäsenet siellä pitkiä aikoja istuu. Kuka hoitaa hautaan?  Itse olen siinä onnellisessa asemassa että on kaksi lasta. Toki he lähteä aikanaan omaa elämää elämään, mutta jatkuuhan se elämä heissä vaikka ei samoissa maissa asuttaisi ja oltaisi paljoa yhteydessä. 

Jokaisen pitää se surutyö tehdä itse. Ei siinä hirveästi auta mies ja lapset. Se että puuhailee perhearjen parissa on vain asian siirtämistä myöhempään. Lapset toki tuovat elämään iloa ja jatkuvuuden tunnetta, se edesmennyt vanhempasi kun elää heissä edelleen.

Omien vanhempien menettäminen on aika iso juttu, koska siinä tajuaa olevansa itse seuraavana jonossa. Aika orpo tunne se on, kun tajuaa, että ei ole oikeastaan enää ketään olemassa, joka muistaisi sinut lapsena. Se on eräänlainen lapsuuden loppu. Jos on vanhempien kanssa ollut vaikea suhde ja välirikkoja, sekin voi tuntua raskaalta, koska kuolema on lopullinen niitti siihen suhteeseen; ei ole enää toista mahdollisuutta parantaa suhdetta tai pyytää anteeksi tai edes ymmärtää vanhemman näkökulmaa.

Surutyössä raskasta on lähiomaiselle myös kaikki asioiden hoitaminen, josta joutuu vastuuseen. Joudut ehkä purkamaan vanhempasi koko elämän konkreettisesti esine esineeltä hänen asunnostaan. Sellaiseen tilanteeseen on hyvä saada mukaan sekä joku empaattinen ihminen että joku käytännöllinen ihminen.

Minun kokemuksen mukaan iäkkäämmistä sukulaisista ja vanhempieni ystävistä oli paljon enemmän lohtua kuin nuoremmista ihmisistä, omista sisaruksista tai ystävistä.

Apua saa myös ammattilaisilta, jos tarvitsee, eli saattokodissa hoitajat voivat olla ihania, sitten on tietysti papit, jos on uskonnollinen, jne. Jotkut menevät terapiaan tai sururyhmiin.

Mutta niin, lopulta sen surutyön teet sinä itse, oli sulla ihmisiä ympärillä tai ei.

Näin me ollaan erilaisia. Itse suorastaan nautin hiljaisuudesta. Äitiin en pidä mitään yhteyttä. Isä viihtyy paremmin uuden vaimonsa seurassa.

Voisithan tosiaan kokeilla tukiperhe toimintaa.

.

Joo. Tottakai se on kauheaa, jos oma vanhempi kuolisi, jos jäljellä ei ole ketään. Mutta en sanoisi että kaksiot ovat hiljaisia, paitsi jos ei ole mitään laitetta jonka laittaa päälle (kuulokkeet) ja mielikuvitusta voi käyttää joissakin asioissa. Mutta taloushuolia ja muita huolia varmasti tulee helposti pienituloisille /köyhille /sairauden omaaville, ellei ole ketään langan päässä - jos tulee hätätilanne tai tarvitsee jossain tavallisessa asiassa jotakin apua. Nykyään maailma on raaka ja kylmä, tarvittaisi yhteiskuntaa joka ei tuomitse ja yritä päästä eroon köyhistä. 

Olen miettinyt samaa, vaikka vanhemmat eivät ole kuitenkaan mitään erityisen vanhoja vielä. Lapsia en voi saada ja ainoa sisarukseni kuoli nuorena. Miesystävä löytyy toistaiseksi, mutta eihän sitä koskaan tiedä, että eroavatko tiet joskus. Toivottavasti ei.

Osalla ihmisistä eivät muut sukulaiset pidä yhteyttä, heillä on perheet ja urat. Ja riippuu kemioista toimiiko eri ihmisten kanssa, suomessa on eri ihmistyyppejä, jopa vastakkaisia. Tottakai voi olla vanhoja kontakteja, kuinka hyviä tai huonoja ne ovat. Mutta hyvänpäiväntuttuja voi tulla helpommin.

Vanhemmat kuolivat jo 20 vuotta sitten ennen aikojaan eikä ole enää mitään läheistä perhettä.  

On mulla kuitenkin läheisiä ystäviä. En ollut edes vanhempieni kanssa erityisen läheisiä ja muuttaessani ulkomaille oltiin vain kerran vuodessa yhteydessä muutenkin, kun kävin Suomessa. Puhelimitse oltiin vain yhteydessä ihan vain muutaman kerran vuodessa. 

Nyt työkaverit huolehtivat vanhoista vanhemmistaan ja itse mietin, että onneksi omat vanhemmat kuolivat jo ennen aikojaan eikä ole mitään huolta enää. Kuulostaa tosi kylmältä, mutta näin se vaan on nyt.