Lue keskustelun säännöt.
Perheettömät -omien vanhempien kuolema
04.06.2022 |
Katselin tuossa 1900-luvun alusta kertovia ohjelmia ja pohdin sitä miten ennenvanhaan tavallisessa tilanteessa ilman elämän ylimääräsiä tragedioita omien vanhempien kuollessa aikuisilla lapsilla oli jo se oma perhe. Tietysti edellisen sukupolven lähtö oli surullista, mutta oma koti jo kannatteli ja omat lapset veivät elämää eteenpäin.
Nykyään kun parisuhteen muodostamisesta on tullut niin kauhean vaikeaa, on paljon meitä joiden ainoa perhe on se lapsuudenperhe, miten te muut selviätte surusta keski-iässä vanhempien kuollessa?
Minulla ei ole miestä ja kotia, puhumattakaan lapsista. On vain hiljainen kaksio Helsingissä, no nyt kissa (hoidossa) tuo tänne vähän eloa. Viikonloppuaamisin usein katselen ikkunasta raitiovaunujen menoa, ihmisiä kasseineen ja erityisesti lapsia vanhempiensa kanssa. Yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunne on kuristava.
Omat vanhemmat ovat jo lähemmäs 70-vuotiaita ja nyt äidin jouduttua leikkaukseen viimeistään tajusin miten orvoksi olen jäämässä heidän kuollessaan. On minulla hyviä ystäviä (heilläkin omat pereet) ja hyvä työ, mutta tyhjäksi jää kokonaisuus. Ihan hajottaa jo ajatella ettei kohta vanhempianikaan ole.
Äitini kertoi mummoni kuolemasta kuin minä olin noin 1-vuotias ja kuvasi juuri sitä ettei surulle ollut kauheasti tilaa kun oli pieni lapsi hoidettavana ja isän kanssa rakensivat taloa. Ei siis auttanut yhtään, melkein pahensi vaan oloani😞
Kommentit (30)
Vierailija kirjoitti:
Onhan se rajua ajatella että kun on yksin ja vanhemmat kuolleet, voisi kadota eikä kukaan perään kyselisi tai jos joutuu sairaalaan, harvat ei perheenjäsenet siellä pitkiä aikoja istuu. Kuka hoitaa hautaan? Itse olen siinä onnellisessa asemassa että on kaksi lasta. Toki he lähteä aikanaan omaa elämää elämään, mutta jatkuuhan se elämä heissä vaikka ei samoissa maissa asuttaisi ja oltaisi paljoa yhteydessä.
Me ystävät hoidettiin ystävämme hautaan. Oltiin siinä vierellä viimeiseen henkäykseen asti. Hengityksessä oli hetken tauko ja sitten tuli pitkä piuuuh...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Työssäni hoitoalalla olen huomannut, että puoliso ja lapset eivät ole mikään tae hyvästä vanhuudesta. Suurin osa kuolee yksin, huolimatta siitä, että heillä on, tai on ollut, perhe. On riitaisia sukuja, katkenneita välejä, kauas muuttaneita lapsia tai joku voinut jo joutua hautaamaan lapsensa ja puolisonsa.
Tee elämästäsi hyvä sellaisena kuin se on. Itse olen yli viiskymppinen lapseton yksineläjä. Vanhempani ovat jo ikääntyneitä ja kun heistä aika jättää, suren kovasti. En kuitenkaan aio murehtia sitä etukäteen.
Vierailija kirjoitti:
Työssäni hoitoalalla olen huomannut, että puoliso ja lapset eivät ole mikään tae hyvästä vanhuudesta. Suurin osa kuolee yksin, huolimatta siitä, että heillä on, tai on ollut, perhe. On riitaisia sukuja, katkenneita välejä, kauas muuttaneita lapsia tai joku voinut jo joutua hautaamaan lapsensa ja puolisonsa.
Tee elämästäsi hyvä sellaisena kuin se on. Itse olen yli viiskymppinen lapseton yksineläjä. Vanhempani ovat jo ikääntyneitä ja kun heistä aika jättää, suren kovasti. En kuitenkaan aio murehtia sitä etukäteen.
Joskus voin joutua taas yksinäisyyteen jos puolisoni kuolee minua ennen, mutta silloinkin minulla on muistot tästä kaikesta henkisestä rikkaudesta jota sain kokea (ja toivoakseni lapset elossa -tätä toivon eniten elämässäni).
Elin yli 30-vuotiaaksi sinkkuelämää. Tietysti elämässä oli silloinkin hyviä asioita enkä ollut kokoajan jotenkin onneton, tein myös paljon töitä ja opiskelin, mutta ikinä en vaihtaisi enää siihen takaisin löydettyäni rakkaan puolisoni ja saatuani lapset.
Minä olen ap:n kanssa samaa mieltä siitä, että ihmisten kohtaamattomuus parisuhdemarkkinoilla ja läheisten suhteiden puute on yksi keskeinen tekijä pahoinvoinnin kasvuun. Se on ihan hirveetä miten yksin ihmiset ovat ja jotenkin niin ironista että samassa taloyhtiössä asuu todennäköisesti kymmenkunta yhtä yksinäistä omissa pikku luukuissaan ja kaikki kokevat olevansa ainuita😞
Oli sitä perheettömiä ennenkin. Ei ole mikään uusi juttu. Nykyisin siitä ei enää tarvitse maksaa erillistä veroa, ettei pariudu. Ennen piti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Työssäni hoitoalalla olen huomannut, että puoliso ja lapset eivät ole mikään tae hyvästä vanhuudesta. Suurin osa kuolee yksin, huolimatta siitä, että heillä on, tai on ollut, perhe. On riitaisia sukuja, katkenneita välejä, kauas muuttaneita lapsia tai joku voinut jo joutua hautaamaan lapsensa ja puolisonsa.
Tee elämästäsi hyvä sellaisena kuin se on. Itse olen yli viiskymppinen lapseton yksineläjä. Vanhempani ovat jo ikääntyneitä ja kun heistä aika jättää, suren kovasti. En kuitenkaan aio murehtia sitä etukäteen.
Joskus voin joutua taas yksinäisyyteen jos puolisoni kuolee minua ennen, mutta silloinkin minulla on muistot tästä kaikesta henkisestä rikkaudesta jota sain kokea (ja toivoakseni lapset elossa -tätä toivon eniten elämässäni).
Elin yli 30-vuotiaaksi sinkkuelämää. Tietysti elämässä oli silloinkin hyviä asioita enkä ollut kokoajan jotenkin onneton, tein myös paljon töitä ja opiskelin, mutta ikinä en vaihtaisi enää siihen takaisin löydettyäni rakkaan puolisoni ja saatuani lapset.Minä olen ap:n kanssa samaa mieltä siitä, että ihmisten kohtaamattomuus parisuhdemarkkinoilla ja läheisten suhteiden puute on yksi keskeinen tekijä pahoinvoinnin kasvuun. Se on ihan hirveetä miten yksin ihmiset ovat ja jotenkin niin ironista että samassa taloyhtiössä asuu todennäköisesti kymmenkunta yhtä yksinäistä omissa pikku luukuissaan ja kaikki kokevat olevansa ainuita😞
Läheisriippuvaiset luulevat, että parisuhde on ainoa mahdollinen läheinen suhde. Jotenkin säälittävää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Työssäni hoitoalalla olen huomannut, että puoliso ja lapset eivät ole mikään tae hyvästä vanhuudesta. Suurin osa kuolee yksin, huolimatta siitä, että heillä on, tai on ollut, perhe. On riitaisia sukuja, katkenneita välejä, kauas muuttaneita lapsia tai joku voinut jo joutua hautaamaan lapsensa ja puolisonsa.
Tee elämästäsi hyvä sellaisena kuin se on. Itse olen yli viiskymppinen lapseton yksineläjä. Vanhempani ovat jo ikääntyneitä ja kun heistä aika jättää, suren kovasti. En kuitenkaan aio murehtia sitä etukäteen.
Olen samaa mieltä. Itse olen 48-v nainen jonka mies jätti viitisen vuotta sitten eikä mulla ole ollut kykyä eikä halua enää hankkia uutta suhdetta. perusluottamus mureni kerralla, kun miehen tempaus oli sekä taloudellisesti että henkisesti niin raju että jouduin käytännössä rakentamaan koko elämäni uudestaan ja kannattelemaan myös kahta teini-ikäistä lasta, vanhin oli onneksi silloin jo aikuinen ja rakentanut omaa elämäänsä. Isäni on kuollut jo mutta äiti elää ja on sairas ja hauras eli ei varmaan elä enää vuottakaan. Sukulaisia ei ole ja olen kyllä huomannut että tässä iässä ja vanhempana pitää jo alkaa ajatella niin, että kaikki ilot ja surut joudut kohtaamaan vanhana yksin.
Minulla on tämä tilanne nyt käsillä, koska äitini meni rajun sairauden johdosta ihan yhtäkkiä surkeaan kuntoon ja pelkään tämän kuolemaa koko ajan. Koko juttu on tapahtunut kuukaudessa. Kaikkein pahinta on nähdä sairas äiti sairaalassa riutuneena... koko ajan on pala kurkussa ja hirveän ahdistunut olo. Eikä äitini ollut edes mikään unelmaäiti, mutta silti ainoa joka minulla on. Miten ihmiset selviävät näistä? Puoliso minulla on, mutta en voi kaataa pahaa oloani hänen niskaansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapsettomat voivat "korvata" perheen läheisillä ystävyyssuhteilla ja parisuhteella.
Perhehän se on parisuhdekin.
Perheellinenkin voi olla yksinäinen ja onneton.
Minulta on jo isä kuollut. Sadistisiskooni en ole pitänyt enää yhteyttä vuosiin (väkivaltainen). Miehistä en tykkää, enkä halua omia lapsia. Olen alusta asti tiennyt, että valinta olla yksin tarkoittaa kaiken kohtaamista yksin. Yksinoleminen tuntuu normaalilta ja ainoalta oikealta vaihtoehdolta minulle. Äitikään ei ole mikään unelmaäiti.