Aspergernuoren selviytyminen ja vanhempien huoli

Peruskoulun yläasteenkin selvitti ja vasta nyt on diagnoosi? Ei siis voi olla kovin järkyttävää. Tuette häntä vain edelleen ja otatte kaiken avun vastaan, mitä on.

Kaikkea hyvää!

Oma väylä -kuntoutus Kelasta nuorille, joilla ADHD-, ADD-, tai autismikirjon diagnoosi.

Tohon pitää vissiin olla 16 vuotias, mutta ens vuonna voitte hakee sit.

Poikani sai diagnoosin viitosluokan lopulla, mutta ei tarjolla ollut mitään ihmeellisiä tukitoimia. Ryhmäterapiaa tarjottiin ja haastattelussakin käytiin, ideana oli parantaa sosiaalisia taitoja. Ainut vaan, että pojalla ne taidot olivat Aspergeriksi suorastaan hyvät, suurempi ongelma oli kuormitus ja tuo terapia olisi vain lisännyt pituutta päiviin. Keksin itse ehdottaa/vaatia lyhennettyjä koulupäiviä niin, että teki osan opinnoista kotona, siihen suostuttiin ja pojan olo parantui ihan heittämällä. Peruskoulun jälkeen meni ammattikouluun opiskelemaan kuljetusalaa, voi kai sanoa, että se on pienestä pitäen ollut hänen erityismielenkiinnonkohteensa, mitä Aspergereilla siis yleensä on. Niissä opinnoissa pärjäsi tosi hyvin ja jaksaminen oli paljon parempaa, kun todella tykkäsi siitä, mitä teki. Nyt juuri valmistui koulusta ja harjoittelupaikasta otettiin yhteyttä ja tarjottiin työtä :) Ylipäänsä pojasta ei päällepäin näy mitään kovin erityistä eli voi sanoa, että elämä hymyilee.

Sanoisin, että ulkopuolisen tuen varaan ei kannata kauheasti laskea, vanhemmat yleensä tietävät parhaiten mikä lasta/nuorta auttaa. Ja nuorta itseään täytyy kuunnella. Poikanikin hoki kaikenlaisille asiantuntijoille vuosia, että häntä vain väsyttää hirveästi ja siitähän sitten lähdettiin kartoittamaan masennuksen mahdollisuutta - tosiasia oli, että häntä väsytti, sillä hän oli liian kuormittunut koulun hulinassa. 

Mä sain diagnoosin vasta aikuisena. Oli jo akateeminen loppututkinto tietojenkäsittelytieteestä suoritettuna ja uraakin tehty. Ei mulle ollut koskaan ongelma muu kuin ihmissuhteet. Koulussa oliin kiusattu, myöhemmin vain hyljeksitty eli kukaan ei halunnut seuraani vaikka minä halusin niiden seuraan. Siitä seurasi yksinäisyyttä ja masennusta joka johti lopulta prosessiin jossa sain diagnoosin ja ymmärsin syyn miksi minusta ei pidetä. 

Jännä kyllä nyt kun tiedän asian, en kärsi yksinäisyydestä enää, vaikkei mulla edelleen ole mitään ihmissuhteita. Olen vaan hyväksynyt nyt sen asian että olen erilainen, ja lopettanut tunkemisen väkisin muiden seuraan, viihtymään itsekseni. Ei ongelmia enää.

Ala opettamaan lapsellesi myös pikkuhiljaa erilaisten kotitöiden ja omien asioiden itsenäistä opettelua. Mulle edellämainittujen asioiden opettelu vei vuosia ja on vieläkin vaiheessa. Varsinkin omien asioiden hoitamisen opettelu, vaikka osaakin hoitaa niitä jo aika mallikkaasti. Silti vieläkin jännittää hoitaa niitä, kun mietin pääni sisällä, että tuskin ketään kiinnostaa mun asiat. Molemmat liittyvät itsenäistymiseen.

Oon saanut kans onneks apua mun asioiden hoitamiseen ensin mun äidiltä vielä kotona asuessani ja myöhemmin myös eri tahojen ohjaajilta. Vielä kun osaisin myös muodostaa sujuvasti ihmissuhteita ja ylläpitää niitä. Valtavaa kaverilaumaa en tarvitse muiden aspergerien tapaan en tarvitse tässä elämässä ja tykkään myös paljon tehä asioita yksinäni.

Oon saanut siis itsenäistymisvaiheessa apua esimerkiksi mun äidiltä, Jyväskylän yliopistossa opiskellessani mun myös Jyväskylän yliopistossa opiskelleelta vanhimmalta isosiskolta, toimintaterapeuteilta, Autismisäätiön ohjaajilta ja Autismisäätiön asumisharjoittelusta. Tykkään tosta Autismisäätiöstä. Harmi vaan, että heillä on toimipaikkoja ja tukiasumispisteitä Suomessa vain lähinnä isoimmilla paikkakunnilla eli pk-seudulla, Tampereella, Seinäjoella ja Kotkassa. Toki myös muilla säätiöillä on tukiasuntoja muilla paikkakunnilla enkä edes tiiä henkilökohtaisesti niistä kaikista.

Nykyään pärjään ihan ok arjessa omien asioiden hoitamisessa ja kodinhoidossa, kun oon asunut yksin jo pian 7 vuoden ajan. Vielä vähän rohkaistumista tarviin ihmissuhteiden ylläpitoon ja pahimman jännittämisen taltuttamiseen sosiaalisissa tilanteissa. Toivottavasti syksyllä pääsisin mukaan yhteen sosiaalisten tilanteiden jännittämisen ryhmään. Haen syksyllä myös yliopistovaihtoon Ranskaan, josta oon unelmoinut jo monen vuoden ajan ja tarviin vinkkejä käytännön järjestelyiden hoitamiseen ennen vaihtoonlähtemistä sinne päin. Onneks mun vanhin isosisko on ollut yliopistovaihdossa Saksan Hampurissa aikoinaan, niin kysyn neuvoa käytännön asioiden järjestelyihin häneltä ainakin.

Oon syönyt Venlafaxin-nimistä lääkettä sosiaaliseen ahdistukseen jo vähän yli 7 vuoden ajan ja mulla on sosiaalista ahdistusta edelleen joissain tilanteissa siitä sen lääkkeen napsimisesta huolimatta. Mikään sosiaalista ahdistusta lieventävä lääke ei valitettavasti poista autismia yksinään, vaikka joissain piireissä varmaan noin voidaan luullakin.

T: aspergerdiagnoosin 8-vuotiaana saanut ja ranskan kielen pääaineopiskelija M28 Helsingin yliopistosta

Vierailija kirjoitti:

Peruskoulun yläasteenkin selvitti ja vasta nyt on diagnoosi? Ei siis voi olla kovin järkyttävää. Tuette häntä vain edelleen ja otatte kaiken avun vastaan, mitä on.

Kaikkea hyvää!

Meidän lapsi sai vasta lukiolaisena as-diagnoosin, kun ei jaksanut enää käydä koulua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Peruskoulun yläasteenkin selvitti ja vasta nyt on diagnoosi? Ei siis voi olla kovin järkyttävää. Tuette häntä vain edelleen ja otatte kaiken avun vastaan, mitä on.

Kaikkea hyvää!

Meidän lapsi sai vasta lukiolaisena as-diagnoosin, kun ei jaksanut enää käydä koulua.

Kyllä, vasta nyt. Sosiaaliset suhteet ikätovereiden kanssa on aina jossain määrin sakanneet. On ollut ns. Oman tiensä kulkija. Karkeamotoriikka kömpelöä, sosiaalista ahdistusta. Kuormittuu esim. Koulupäivän aikana tosi paljon siitä melusta ja hälystä ym.

Ap

Meilläkin poika sai diagnoosin vasta 17-vuotiaana. On nyt 19-vuotias ja lopettanut kaksi koulua. Ajelehtii vailla päämäärää, se aiheuttaa suurta huolta minulle äitinä. Poika on akateemisesti lahjakas, mutta niin kuin ap;n lapsella, myös meillä muut haasteet vaikeuttaa niinsanottua normaalia elämää ja olemista.

En osaa sanoa mitään lohdullista, koska olen itse kantanut huolta pojan tilanteesta viimeiset 2 vuotta. Poika on omaväylä-kuntoutuksessa johon hänet pakotin, että olisi edes jokin asia arjessa mihin sitoutuu.

Aika näyttää löytääkö oman polkunsa tässä elämässä. Sitä todella toivon ja oikein paljon tsemppiä ap;lle ja muille saman asian kannessa kamppaileville

Vierailija kirjoitti:

Ala opettamaan lapsellesi myös pikkuhiljaa erilaisten kotitöiden ja omien asioiden itsenäistä opettelua. Mulle edellämainittujen asioiden opettelu vei vuosia ja on vieläkin vaiheessa. Varsinkin omien asioiden hoitamisen opettelu, vaikka osaakin hoitaa niitä jo aika mallikkaasti. Silti vieläkin jännittää hoitaa niitä, kun mietin pääni sisällä, että tuskin ketään kiinnostaa mun asiat. Molemmat liittyvät itsenäistymiseen.

Oon saanut kans onneks apua mun asioiden hoitamiseen ensin mun äidiltä vielä kotona asuessani ja myöhemmin myös eri tahojen ohjaajilta. Vielä kun osaisin myös muodostaa sujuvasti ihmissuhteita ja ylläpitää niitä. Valtavaa kaverilaumaa en tarvitse muiden aspergerien tapaan en tarvitse tässä elämässä ja tykkään myös paljon tehä asioita yksinäni.

Oon saanut siis itsenäistymisvaiheessa apua esimerkiksi mun äidiltä, Jyväskylän yliopistossa opiskellessani mun myös Jyväskylän yliopistossa opiskelleelta vanhimmalta isosiskolta, toimintaterapeuteilta, Autismisäätiön ohjaajilta ja Autismisäätiön asumisharjoittelusta. Tykkään tosta Autismisäätiöstä. Harmi vaan, että heillä on toimipaikkoja ja tukiasumispisteitä Suomessa vain lähinnä isoimmilla paikkakunnilla eli pk-seudulla, Tampereella, Seinäjoella ja Kotkassa. Toki myös muilla säätiöillä on tukiasuntoja muilla paikkakunnilla enkä edes tiiä henkilökohtaisesti niistä kaikista.

Nykyään pärjään ihan ok arjessa omien asioiden hoitamisessa ja kodinhoidossa, kun oon asunut yksin jo pian 7 vuoden ajan. Vielä vähän rohkaistumista tarviin ihmissuhteiden ylläpitoon ja pahimman jännittämisen taltuttamiseen sosiaalisissa tilanteissa. Toivottavasti syksyllä pääsisin mukaan yhteen sosiaalisten tilanteiden jännittämisen ryhmään. Haen syksyllä myös yliopistovaihtoon Ranskaan, josta oon unelmoinut jo monen vuoden ajan ja tarviin vinkkejä käytännön järjestelyiden hoitamiseen ennen vaihtoonlähtemistä sinne päin. Onneks mun vanhin isosisko on ollut yliopistovaihdossa Saksan Hampurissa aikoinaan, niin kysyn neuvoa käytännön asioiden järjestelyihin häneltä ainakin.

Oon syönyt Venlafaxin-nimistä lääkettä sosiaaliseen ahdistukseen jo vähän yli 7 vuoden ajan ja mulla on sosiaalista ahdistusta edelleen joissain tilanteissa siitä sen lääkkeen napsimisesta huolimatta. Mikään sosiaalista ahdistusta lieventävä lääke ei valitettavasti poista autismia yksinään, vaikka joissain piireissä varmaan noin voidaan luullakin.

T: aspergerdiagnoosin 8-vuotiaana saanut ja ranskan kielen pääaineopiskelija M28 Helsingin yliopistosta

Kiitos hirveesti kirjoituksestasi. Annat toivoa as-lapsen omaisille.

T. As-lapsen mummi

Meillä tuli pojalle diagnoosi vasta teini-ikäisenä. Sitä ennen oli muu nepsydiagnoosi, mikä hänellä myös kiistatta on.

Valikoitiin hänelle huolella mielekäs ammattikoulututkinto ja se sujui niin hyvin, että siltä pohjalta pääsi jatko-opintoihin. Vääränlainen koulutus olisi tässä vaiheessa tuhonnut paljon.

Vähän sama kuin 8:lla. Samanikäinen poika ja vailla päämäärää, missään opinnoissa ei ole päässyt alkua pidemmälle. Kiinnostusta on, mutta se varsinainen työn tekeminen opintojen eteen ei onnistu.

Vierailija kirjoitti:

Ala opettamaan lapsellesi myös pikkuhiljaa erilaisten kotitöiden ja omien asioiden itsenäistä opettelua. Mulle edellämainittujen asioiden opettelu vei vuosia ja on vieläkin vaiheessa. Varsinkin omien asioiden hoitamisen opettelu, vaikka osaakin hoitaa niitä jo aika mallikkaasti. Silti vieläkin jännittää hoitaa niitä, kun mietin pääni sisällä, että tuskin ketään kiinnostaa mun asiat. Molemmat liittyvät itsenäistymiseen.

Oon saanut kans onneks apua mun asioiden hoitamiseen ensin mun äidiltä vielä kotona asuessani ja myöhemmin myös eri tahojen ohjaajilta. Vielä kun osaisin myös muodostaa sujuvasti ihmissuhteita ja ylläpitää niitä. Valtavaa kaverilaumaa en tarvitse muiden aspergerien tapaan en tarvitse tässä elämässä ja tykkään myös paljon tehä asioita yksinäni.

Oon saanut siis itsenäistymisvaiheessa apua esimerkiksi mun äidiltä, Jyväskylän yliopistossa opiskellessani mun myös Jyväskylän yliopistossa opiskelleelta vanhimmalta isosiskolta, toimintaterapeuteilta, Autismisäätiön ohjaajilta ja Autismisäätiön asumisharjoittelusta. Tykkään tosta Autismisäätiöstä. Harmi vaan, että heillä on toimipaikkoja ja tukiasumispisteitä Suomessa vain lähinnä isoimmilla paikkakunnilla eli pk-seudulla, Tampereella, Seinäjoella ja Kotkassa. Toki myös muilla säätiöillä on tukiasuntoja muilla paikkakunnilla enkä edes tiiä henkilökohtaisesti niistä kaikista.

Nykyään pärjään ihan ok arjessa omien asioiden hoitamisessa ja kodinhoidossa, kun oon asunut yksin jo pian 7 vuoden ajan. Vielä vähän rohkaistumista tarviin ihmissuhteiden ylläpitoon ja pahimman jännittämisen taltuttamiseen sosiaalisissa tilanteissa. Toivottavasti syksyllä pääsisin mukaan yhteen sosiaalisten tilanteiden jännittämisen ryhmään. Haen syksyllä myös yliopistovaihtoon Ranskaan, josta oon unelmoinut jo monen vuoden ajan ja tarviin vinkkejä käytännön järjestelyiden hoitamiseen ennen vaihtoonlähtemistä sinne päin. Onneks mun vanhin isosisko on ollut yliopistovaihdossa Saksan Hampurissa aikoinaan, niin kysyn neuvoa käytännön asioiden järjestelyihin häneltä ainakin.

Oon syönyt Venlafaxin-nimistä lääkettä sosiaaliseen ahdistukseen jo vähän yli 7 vuoden ajan ja mulla on sosiaalista ahdistusta edelleen joissain tilanteissa siitä sen lääkkeen napsimisesta huolimatta. Mikään sosiaalista ahdistusta lieventävä lääke ei valitettavasti poista autismia yksinään, vaikka joissain piireissä varmaan noin voidaan luullakin.

T: aspergerdiagnoosin 8-vuotiaana saanut ja ranskan kielen pääaineopiskelija M28 Helsingin yliopistosta

Kotitöitä hän on tehnytkin kyllä jo pitkän aikaa. Ihanaa kuulla että sinulla on mennyt opintojen kanssa noin kivasti. Eikö tuo Venlafaxin ole ns. masennuslääke? Onko siinä haittavaikutuksia? Tuo ahdistus ja sosiaalisten tilanteiden jännitys on meilläkin kovaa ja se tässä minua juuri huolestuttaakin.

Ap.

Oman jo vähän vanhemman aspergerlapsen kohdalla sanoisin että se pahin vaihe on juuri tuossa peruskoulun jälkeen - sitten helpottaa. Toisaalta pahimmat ongelmat ei ole se kououn kanssa, vaan sosiaalisella puolella. Koulumenestystä voi uusia ja parannella myöhemmin, mutta sosiaalisen puolen traumoja tai pahimmillaan rikollisille teille ajautumista on vaikeampi paikkailla.

Oma as-lapseni ei ollut peruskoulussa ns akateemisesti lahjakasta sorttia (vaikka äo-testit olisivat niin antaneet ymmärtää. Niitä tehtiin useampia koska tulokset ei sopineet yhteen arkipäivän kanssa). Hän meni peruskoulun jälkeen amikseen ja pääsi siitä juuri ja juuri läpi. Itse hän ei ehkä koskaan edes tajunnut, miten huonosti se meni. Jostain syystä hänelle ei koskaan selvinnyt, mitä olisi pitänyt tehdä ja varsinkin ammattiopettajien pedagoginen osaaminen ei ihan riittänyt kommunikaatiooon autistin kanssa. Seurakin oli varsin huonoa. Pelkäsin koko ajan, että poikakin ajautisi mukaan johonkin rikolliseen, koska rehellisesti sanottuna on juuri sellainen, joka ei tajuaisi ajoissa, mistä on kyse. Luulisi oikeasti olevansa auttamassa kaveria. Voisi helposti tulla myös kiristetyksi - ja itse asiassa epåilen, että yhdessä vaiheessa tämmöistä myös tapahtui. Muutamat siinä seurassa ajautuivat liian pitkälle, mutta onneksi meidän pojalla tuli niiden kanssa välirikko vähän sitä ennen. Parempi yksin kuin huonossa seurassa. Nyt on kuitenkin pari kaveria, joiden kanssa asiat ovat hyvin - eikä ole vaarassa joutua rikollisjengien juoksupojaksi enää.

Parikymppisenä hän päätti mennä uuteen ammattikoulutukseen ja sen jälkeen jatkoi ammattikorkeakouluun. Siinä on omat haasteensa, mutta ei enää niin paljon kuin ensimmäisellä yrityksellä. Ennen kaikkea ero on siinä, että hän osaa ja kehtaa nyt pyytää apua ja tukea ja itselleen sopivia järjestelyitä. Hän tietää, mikä hänelle sopii ja mikä on hänelle mahdotonta, ja osaa ehdottaa menetelmiä - eikä tukijärjestelyitä tarvitse muiden arpoa jostain yleislistasta. Hän ottaa sellaisten opettajien opettamia kursseja, joiden opettajat viitsivät kommunikoida myös autistin kanssa. Aika monella aspergrilla tai ahdhd-ihmisellä näiden vuosien aikana tapahtuu paljon ja itseohjeutumiskyvyt kasvavat huomattavasti. Myös kommunikaatiokyvyt kasvavat kun kokemus maailmasta lisääntyy.

Mistä muuten vielä saa asperger-diagnooseja? Eikö ne ole kaikki nykyään autisminkirjoa?

Lapsena oireet on usein, ei aina, autismin kirjon alla. Ne oireet voivat muuttua, hävitä tai saavat oman määritelmän kuten tourette jne. Asberger diagnoosi tulee yleensä aikuisille.

Ja Asberger ihmisessä ei ole mitään "vikaa", paitsi välillä ne ihmissuhteet ja sosiaalinen elämä. Ja välillä se ympäristön- ja stressinsietokyky.

Tunnen monia, menestyviä ihmisiä ovat.

Itse koen Asberger lapselle/nuorelle tärkeäksi turvallisen kodin ja ympäristön jonka varaan on hyvä rakentaa se oma tulevaisuus. Ja välillä se lempeä ohjaus siihen mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Lapsena oireet on usein, ei aina, autismin kirjon alla. Ne oireet voivat muuttua, hävitä tai saavat oman määritelmän kuten tourette jne. Asberger diagnoosi tulee yleensä aikuisille.

Ja Asberger ihmisessä ei ole mitään "vikaa", paitsi välillä ne ihmissuhteet ja sosiaalinen elämä. Ja välillä se ympäristön- ja stressinsietokyky.

Tunnen monia, menestyviä ihmisiä ovat.

Itse koen Asberger lapselle/nuorelle tärkeäksi turvallisen kodin ja ympäristön jonka varaan on hyvä rakentaa se oma tulevaisuus. Ja välillä se lempeä ohjaus siihen mukaan.

Asberger-diagnoosia ei tule koskaan kenellekään. Se sana on aspergr, kovalla peellä. Ja sitäkään ei diagnoosina enää ole olemassa minkään ikäisille sen enempää DSM kuin ICD- luokituksissakaan, vaan se on yhdistetty autismikirjon häiriöiden alle.

En välttämättä sano, että tämä on hyvä asia, mitta näin se kumminkin onl