Haikea olo, mutta en jaksa toista lasta

Ja ehkä juuri sen takia haluan ehdottomasti lapselleni sisaruksen (tulossa on jo). Lapsena toivoin (ja jankutin) aina että miksi minulla ei ole siskoa tai veljeä kun lähes kaikilla muilla oli.



Kavereita minulla on aina onneksi ollut, mutta silti en voi olla ajattelematta että olen kuitenkin jäänyt jostain paitsi kun ei ole sisaruussuhteita. Toivon että omat lapseni tulisivat toimeen keskenään ja heille muodostuisi hyvä ja läheinen koko elämän pituinen suhde.



Älkää rikkoko raskaana olevan ruusunpunaisia kuvitelmia sisaruussuhteista, please =)

Esikoinen on aina ollut helppo ja mukava ja hänen kanssaan on ollut ilo puuhata. Ei silti ollut puhettakaan, että oltaisiin yritetty toista lasta. Minä en olisi jaksanut montaa vuotta vauva- ja pikkulapsiperheen arkea, etenkin kun mieskään ei ollut kotiinjäävää tyyppiä.



Nyt odotan tuolle esikoiselle sisarusta ja heille tulee ikäeroa 10 vuotta. Tässä välillä olen luonut korkeasti koulutettuna uraani ja jään ihan hyvillä mielillä "tauolle" työelämästä. Miehen kanssa on kuitenkin puhuttu, että hänkin olisi valmis jäämään kotiin vauva-ajan jälkeen.



Sisarusteni lapset ovat esikoiselle kuin veljiä ja siskoja, vaikkeivät saman katon alla asukaan. 10 vuoden ikäerokaan ei estä sisarussuhteen syntymistä. Meille tämä oli paras ratkaisu.

Lapsesi elävät ihan erilaisessa perheessä erilaisessa elämäntilanteessa lapsuutensa, eikä heillä muutenkaan ole enää samoja kokemuksia. Ikäero tekee sen. Kaverit ja ystävät, kaikki muukin kokemusmaailma on eri.



Ja isompi muuttaa pois, kun pienempi on alaluokilla.

Eihän se sama asia ole, mutta aikuisiällä voivat ihan oikeasti olla todella läheisiä toisilleen. Mieheni on iltatähti (yli 10 v ikäero) ja isoveljensä kanssa ovat toisilleen maailman tärkeimpiä. Harrastukset, kokemus perheestä, omat perhe-elämät, työ jne. yhdistävät heitä. Ystäväpiirissämme on muitakin ison ikäeron sisaruksia, joiden yhdessäolossa ei ikäero näy. Sitten on myös niitä, joilla on pieni ikäero, eikä mitään yhteistä sisaruksen kanssa.

että tiedostaa nuo asiat itse, kuten ap. Juuri noin niitä suuria asioita pitää punnitakin ja tehdä, kuten itsestä parhaalta tuntuu. Jokainenhan itsensä tuntee, omat halunsa ja voimavaransa.



Itselläni on kolme lastan, jotka syntyneet kolmen vuoden sisään. Nyt nuorin 4v. Enää en halua lapsia enempää. Omalla kohdallani on ainakin selkeästi se, että nyt kun jokaisen kohdalla on se vauva- ja taaperoaika ohitettu, on elämä niin paljon helpompaa. Sitä kun kesti vuosikausia yhteen putkeen. Enää en siihen lähtisi. Mutta olen onnellinen, että tuli tehtyä näin peräkkäin kaikki. Sai koko rumban kerralla alta pois.



Jos olisi esim. esikoinen ehtinyt isommaksi ennen seuraava raskautta, niin en tiedä, oisinko edes halunnut enää "aloittaa alusta". Mutta noin peräkkäin kaikki meni "sillä samalla aloituksella".



Saikohan tästä nyt mitään selvää? Toivottavasti.

Ei me riidoissa olla, muttei mitään sydänystäviäkään. Minä olin 8, kun hän lähti armeijaan ja sitä ennenkin oli jo esim. kaikki kesät kesätöissä.



Ei me edes muistella samoja lapsuudenmaisemia. Asuttiin maalaiskylässä joka oli ihan maaseutua veljen lapsuudessa, minun aikanani enää ei.



Veljeni lapset ovat myös vanhempia kuin omani, joten serkuksetkin jäävät tästä syystä aika etäisiksi.



Itse hankin sen takia tarkoituksella lapset lyhyellä ikäerolla - ja nämä todella ovat kuin paita ja perse lapsinakin. Kaverit ovat paljolti yhteisiä, kaikki touhut mökillä yms. ovat yhteisiä, lapsuusmuistot samat jne.

Ja ehkä juuri sen takia haluan ehdottomasti lapselleni sisaruksen (tulossa on jo). Lapsena toivoin (ja jankutin) aina että miksi minulla ei ole siskoa tai veljeä kun lähes kaikilla muilla oli. Kavereita minulla on aina onneksi ollut, mutta silti en voi olla ajattelematta että olen kuitenkin jäänyt jostain paitsi kun ei ole sisaruussuhteita. Toivon että omat lapseni tulisivat toimeen keskenään ja heille muodostuisi hyvä ja läheinen koko elämän pituinen suhde. Älkää rikkoko raskaana olevan ruusunpunaisia kuvitelmia sisaruussuhteista, please =)

Kyllä hyvin paljon kiinni kasvatuksesta. Että millaista käytöstä sisarusten välillä hyväksytään, ja miten lapsia osaa ohjata hyvään kanssakäymiseen keskenään.

Varsin moni ei tunnu osaavan ollenkaan, valitetaan vaan, kun lapset on koko ajan toistensa kurkussa kiinni.

T: Kolmen pojan äiti, pojat kyllä tappelee välillä, mutta enimmäkseen leikkivät hienosti yhdessä, ja jokaiselle on ihan selvää, missä menee rajat tappelussakin.

ihan lasten itsensä takia, että on sisarus edes olemassa ja parhaani olen tehnyt , että heillä olisi hyvät välit vielä aikuisenakin. Kolmatta en enää halunnut enkä olisi jaksanutkaan.

Sä olet ihailtavan rehellinen itsellesi! Tuo mitä sanoit, että elämässä on niin paljon muitakin mielenkiintoisia haasteita, on aivan totta, ja elät tätä ainoaa elämääsi. Tärkeintä kai on, että olette kaikki perheessänne onnellisia ja teillä jokaisella on tilaa olla oma itsensä? Jollei toinen lapsi ole miehellesi kovin tärkeä asia, niin vielä parempi.



Päätökset lapsien suhteen ei aina ole helppoja, vaikka tietäisikin tekevänsä oikein.

niin kuin minäkin ajattelen..



Haikealta tuntuu silti.

että pyrit liikaa täydellisyyteen äitinä? Pakko askarrella, pakko harrastaa lapsen kanssa yms. Ja tämä väsyttää sinut? Lapsi on onnellinen kun vanhemmat ovat läsnä, ei tarvitse ihan mahottomasti yrittää kehittää ohjelmaa.

ajattelisit vähän sitä ainokaistakin, etkä vain itseäs. vai eikö isä ole kuvioissa?

vai onko hänkin liian fiksu?

hah hah haa

Minä en edes tuon yhden kanssa tee noita piirtämisiä, askarteluja yms. Käymme kyllä kirjastossa, avantouinnissa, juttelemme jne.

Yksilapsinen perhe on ihan hyvä, minkä takia aina näiden av-mammojen mukaan pitäisi olla vähintään se kaksi mukulaa (ja täällähän ihaillaan jotain 4-5-lapsisia perheitä, joku täällä on kerran nimittänyt niitä karjalaumoiksi ja vähän samaa ajattelin..)???



Ei ne sisarukset läheskään aina keskenään mitään ylimpiä ystäviä ole, useat kiusaavat toisensa henkihieveriin. Eikä se sisarus automaattisesti ole mikään onni ja autuus. Luulisin, että lapsesi kannalta elämäänsä onnellinen ja tyytyväinen äiti on ratkaisevampi.

ON ITE!

Päin vastoin yhden-kahden lapsen perheitä ihaillaan, siitä yli mnevissä perheissä vanhemmat (äidit) ovat rahanahneita, laiskoja, yhteiskunnan elättejä tai aivopestyjä...

Yksilapsinen perhe on ihan hyvä, minkä takia aina näiden av-mammojen mukaan pitäisi olla vähintään se kaksi mukulaa (ja täällähän ihaillaan jotain 4-5-lapsisia perheitä, joku täällä on kerran nimittänyt niitä karjalaumoiksi ja vähän samaa ajattelin..)???

Ei ne sisarukset läheskään aina keskenään mitään ylimpiä ystäviä ole, useat kiusaavat toisensa henkihieveriin. Eikä se sisarus automaattisesti ole mikään onni ja autuus. Luulisin, että lapsesi kannalta elämäänsä onnellinen ja tyytyväinen äiti on ratkaisevampi.

meillä on iso karjalauma=

paljon lapsia, jotka vihaavat toisiaan

Meillä tosin on jo eskari-ikäinen tuo ainokainen, ja nämä kaikki kouluun ilmoittautumiset yms. uuteen elämänvaiheeseen liittyvät asiat ovat saaneet minut niiiiiiin haikeaksi. Mutta toisaalta nautin suunnattomasti siitä, kuinka helppoa elämä yhden lapsen kanssa on ja tiedän, että en millään jaksaisi aloittaa kaikkea alusta uuden vauvan kanssa. Enkä oikeasti siis halua uutta vauvaa, vaan välillä haluaisin vaan palata ajassa taaksepäin ja elää ne pikkulapsiajat uudelleen tämän ainokaisen kanssa. Tai edes pysäyttää hetkeksi ajan kulumisen ja nauttia tästä hetkestä, kun meillä on kaikki niin täydellisen hyvin!

se lohdutti minua suuresti!



Kyse ei ole siitä, että tekisin nyt koko ajan jotakin lapsen kanssa, en todellakaan pyri täydellisyyteen vaan riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tämän yhden kanssa olen ehkä juuri riittävän hyvä äiti, mutta tunnen vahvasti, että useamman lapsen kanssa en olisi.



En sanonut, että olisin liian viisas, mutta tosiasia on, että olen suuntautunut lapsesta asti elämässäni aika erityyppisiin asioihin kuin mitä äitiys usein on. Tiedän myös, että tekemälläni työllä on laajempi merkitys. Ehkä on siis parempi, että tämä yksi lapseni elää hyvissä puitteissa kuin että yritän "sulloutua muottiin" ja hankkia lisää lapsia, vaikka se ei tunnu itselleni parhaalta ratkaisulta.



Mies on aktiivisesti kuvioissa, mutta hänkään ei ole varma, haluaako lisää lapsia. Jos itse en halua, arvelen hänen hyväksyvän päätöksen aika helposti.



Ap

useammankaan lapsen kanssa.



t. viiden lapsen äiti, jolla myös ura