Ylen audiodraama tänä vuonna Nylon Beat

Pöh ja plääh...

Taidan siis jättää tänä vuonna kuuntelemisen väliin.

Viime kesän Armi oli ihan huippu.

Jostain syystä olin ihan varma, että se olisi Matti Nykäsestä.

Olen kuunnellut audiodraaman nyt suunnilleen puoliväliin Areenasta. Meno on ollut suureksi osaksi sitä, mitä Naikkari-kuunnelmalta osaisi odottaa: sekoilua ja repeilyä ja tyttöjen touhuun on otettu komediallinen näkökulma. Kuitenkin alta paljastuu tummempia sävyjä esimerkiksi sen kautta, kuinka ala-arvoisesti yleisö ja toimittajat heihin suhtautuivat varsinkin uran alkuvuosina. Tuli myös vähän surullinen olo siitä, kuinka epävarma ja herkästi ahdistuva Jonna on pohjimmiltaan ollut.

Ihan kiva sarja ja ehkä houkuttelee nuorempaakin yleisöä, jotka eivät välttämättä ole yhtä ainoaa kuunnelmaa koskaan edes kuunnelleet. Ääninäyttelijät ovat kaikki mainioita ja aidon kuuloisia, siitä iso plussa. Jotkut jaksoissa kuullut NB-kappaleet on sijoiteltu vähän omituisesti niihin, koska kaikki biisit eivät istu kyseisen jakson henkeen.

Eikös viime kesänä ollut Dingo ja Armi sitä ennen?

Nenään honottavista tytöistä tuli tähtiä 👍

Oliko Jonna se kevytkenkäinen? 🤔

Valitetaan, että näitä ei otettu vakavasti. Tässäkin nämä on kuitenkin kuvattu aika bimbomaisesti. Erinin sooloura onkin sitten onneksi ollut ihan toista. Sooloartistina on paljon vakavammin otetta, laulaa vaikeampia lauluja, joissa on sanomaakin ja erityisesti on kasvanut ihmisenä paljon, eikä käyttäydy kuin joku teinipissis. Kikassa ja Armissa oli vähän toinen näkökulma kuin tässä,mutta se saattaa johtua siitäkin, että Kikka ja Armi ovat kuolleet ja Nylon beatin naiset ovat elossa. Joka tapauksessa vähän outo valinta tähän kuunnelmaan.

Vierailija kirjoitti:

Valitetaan, että näitä ei otettu vakavasti. Tässäkin nämä on kuitenkin kuvattu aika bimbomaisesti. Erinin sooloura onkin sitten onneksi ollut ihan toista. Sooloartistina on paljon vakavammin otetta, laulaa vaikeampia lauluja, joissa on sanomaakin ja erityisesti on kasvanut ihmisenä paljon, eikä käyttäydy kuin joku teinipissis. Kikassa ja Armissa oli vähän toinen näkökulma kuin tässä,mutta se saattaa johtua siitäkin, että Kikka ja Armi ovat kuolleet ja Nylon beatin naiset ovat elossa. Joka tapauksessa vähän outo valinta tähän kuunnelmaan.

Siinä keskitytään aika paljon Nylkkäreiden uran alkutaipaleelle, jolloin nämä olivat vielä ihan keskenkasvuisia. Jonna sanoi kerran yhdessä haastattelussa, että hänellä ja Erinillä kesti normaalia pidempään aikuistua. Olivat myöhemmin sitten jo paljon rauhallisempia ja fiksumpia. Varmasti musiikkibisnes keikkailuineen ja lieveilmiöineenkin oli hyvä koulu elämään.

Niin, aluksi kaksikolle naureskeltiin ja ei otettu vakavasti - minkäköhän takia? Kyllä sitä voi itkeä naisvihamielisyyttä ja patriarkaattia, mutta oiskohan vain ollut typerä pissistely ja ihmisten kiusaaminen? Niiden piti tehdä duunia ja hakea arvostusta - ihan niin kuin kaikki muutkin joutuu. Ei annettu kultalautasilla heti kaikkea asap, vaikka gimmat kuinka polki jalkaa.

Varsinkin tuo Jonna on kyllä ollut (ja varmasti on vieläkin) juuri sellainen tyyppi, joita inhoan. Sellainen koulun pikkukovis, joka AINA vdduilee kilteille ja hiljaisille tyypeille, ja luulee sitten olevansa kovinkin raju ja kova tyyppi. Sitten painetilanteissa saa paniikkikohtauksia, ruikuttaa, parkuu, oksentelee. Tai on pskat housussa, jos oikeasti kova ja ilkeä tyyppi käy kimppuun. Ihan lapanen. Sellainen tyyppi, jota saa vetää kuin kivirekeä perässään, jolle aina pitää vakuutella, miten hyvä se on ja sietää sen kiukuttelua, 'koska se pohjimmiltaan on niin epävarma' - väsyttävä tapaus, energiasyöppö. 

Mut sielukkaampi laulaja se oli noista kahdesta. Muistan vieläkin, kun jossain festarilla kuulin kaksikkoa, ja ajattelin, että kappas, toi mimmi on keikkailun myötä oppinut oikeasti laulamaan. Mut sooloura ei lähtenyt lentoon, väärä genre. Rock oli jo silloin hiipumassa täysin, pop ja iskelmä olisi saattanut onnistua, suomeksi laulettuna siis. 

Suurin ongelma tässä oli ehkä kuitenkin noiden oma käytös teinipissiylyineen ja bimboiluineen. Nyt ovat tuosta kasvaneet. Jännä muuten, että nykyaikana tällaista ehkä pahimpana esimerkkinä olevalla jo kolmenkympin ylittäneelle Anna Abreulle tuollainen käytös on aina sallittu ja sallitaan edelleen ja tuntuu aina saaneen haluamansa ilman sen suurempia ponnistuksia tai vaikeuksia elämässään, vaan helppoa elämää on saanut viettää, eikä oikeita töitä tai kotitöitä ole joutunut tekemään tai kurjuudessa elämään.

Taisi olla jätetty pois parikin tölväisyä, mitä nämä päästeli suustaan. Sangen naisvihamielisesti kaksikko (tai siis vissiin Jonna) kommentoi esimerkiksi silloin suosittua Janitaa, että jos noin surkea laulaja pääsee Suomessa läpi, niin kyllä mekin. Jep. Kyllä siinä sitten voi varautua, että niin yleisö, muusikot, toiset laulajat ja lehdistökin antaa samalla mitalla takaisin. Turha sitä on parkua.

Sitä vastoin olisi erittäin tärkeää nostaa tuo (nais)laulajien turvallisuus esiin kaiken maailman lavoilla ja navetoissa. Siis koskemattomuus. Jo 60-luvulla joku Anki meinasi joutua joukkoraiskatuksi ja Kikalla oli kamalia kokemuksia myöskin. Ja kyllä varmasti myös Rauli Somerjoelle on ollut traumaattinen kokemus, kun kymmeniä teinityttöjä tulee yhdellä kertaa kimppuun. Repimään, puremaan, kopeloimaan. 

Jotenkin kyllä nuo teinihysteriat olivat sellainen 60- ja 70-luvun ilmiö. Siinä varmasti purkautui sellainen 'tytöt käyttäytyvät aina hyvin'-sapluuna, kun tytöt alkoivat Beatlesien myötä kirkua, itkeä, huutaa,  kusta alleen, rikkoa aitoja ja juosta kirjaimellisesti miesten perässä. Kyllähän se symbolisesti oli iso asia, ja hysterian kohteille sekä pelottava että naurettava juttu. Satunnaisesti teinihysteriaa näkee vieläkin, pienimuotoisempana esim joku Bieber, mutta ei enää niin suurena ilmiönä.

Armi-kuunnelma oli paljon paremmin tehty keskeisissä rooleissa oli paljon paremmat näyttelijät.

Audiodraaman ensimmäiset jaksot olivat aika puuduttavia, koska se sisäpiirin Nylon-läppä ja lapsellinen riehuminen nyt ei vain kuulosta kauhean viihdyttävältä ulkopuolisen korviin. Mika Piispan esittämä Risto Asikainen oli ihan loistava hahmo, kuulostikin erehdyttävän paljon oikealta Asikaiselta.

Loppupuolella parani selvästi, kun jaksoissa alettiin käsitellä Jonnan ja Erinin aikuistumista ja erilleen kasvamista. Jos käsikirjoitusta on uskominen, niin molemmat alkoivat väsyä toisiinsa jo kauan ennen sitä surullisenkuuluisaa etelänlomaa. Erin taisi tuntea olonsa hylätyksi, kun Jonnalla oli suunnitteilla omia projekteja YUP:n Martikaisen kanssa ja Jonna taas vaikutti vierastavan sitä, kun Erin alkoi seurustella Vesa Anttilan kanssa.

Biisejä olisi voinut olla vähemmän joka jaksossa. Kappale per jakso olisi riittänyt. Nyt suurin osa jaksoista jäi musiikkiesitysten takia sirpaleisiksi. Käsikirjoitukseen ja ennen kaikkea tarinan rakentamiseen olisi voinut satsata enemmän.

Minusta taas käsikirjoitukset alkaa olla puuduttavan yhdenmukaisia näissä jutuissa: aina lähdetään ruikuttamaan sitä, kun kukaan ei ottanut tosissaan, ja mitä kaikkea törkyä sai kuulla, ja kyllä nyt sitten kehutaan. Mut sellaistahan se on - arvostus ja menestys joudutaan usein sen työn kautta hankkimaan. Ei sitä noin vain anneta, että kun vaan ilmoittaa, että hei mä oon sit seuraava Madonna, ja kaikki sanoo ympärillä että vau, hienoo!

Armi Aavikon kohdalla kyse oli puhtaasti - siis puhtaasti- omasta valinnoista. Eikä kai Armi itse koskaan muuta väittänytkään. Lähti laulajauralle, vaikka ääni oli mitä oli. Kosketti silti monia ihmisiä, jotka eivät piitanneet virheistä, Armin persoona ja karisma riitti heille. Mutta uran jatkoon se ei riittänyt, ja niin voi käydä, jos lähtee mille tahansa alalle liian ohuin eväin. Samaten yksityiselämässään Armin valinnat olivat omia - kukaan ei varmaan pakottanut häntä roikkumaan ukkomiehessä, joka oli naimisissa rikkaan ja menestyvän naisen kanssa. Omia valintoja.

Kikka osui hyvään ja huonoon saumaan. Hyvään siinä mielessä, että pitkään aikaan hänenkaltaisiaan ei ollut Suomen musiikkiskenessä. Huonoon aikaa siinä mielessä, että erittäin vapaamielisten vuosikymmenten jälkeen 90-luku oli erittäinkin konservatiivista aikaa, jota lama vielä pahensi. Ihmisten moralisointi ja kaiken paheksunta ja epävarmuus kohdistui erityisesti Kikan kaltaisiin nuoriin naisiin. Tämähän on lama-ajan ilmiöitä, hameenhelmojen pituutta aletaan vahtia, että saadaan tunnetta siitä, että edes joku asia on hallittavissa. Kikka sai niskaansa kyllä ylenmäärin kaikkea sontaa - tuntui siltä, että ihmisten huumorintaju katosi muutamaksi vuodeksi tyystin. Kevyelle, pikkutuhmalle iskelmälle ei muka ollut tilaa ja jotkut kokivat sen suurinpiirtein stanasta seuraavaksi. Helppo ilkeilyn kohde se vain puskista huuteleville pelkureille oli. Kikka jäi myös kiinni imagoonsa.

Nylon Beatille naureskeltiin, mutta myös ihailtiin. Honottaminen, pikkutyttömäisyyden esiin tuonti kuin lievästi pedofiilisissä japanilaisjutuissa (jotka olivat lyöneet läpi tuolloin) olivat uusia asioita, pikkutytöt tykkäsi, kriitikot tuhahteli, ammattilaiset halveksivat. Mutta semmoista se on, se oma paikka ja arvostus täytyy vain hankkia, ei sitä kukaan sulle tosta noin vain anna. Se kuunnelmassa esiintynyt Kari Tapio, esimerkiksi, suhasi pitkin Suomea 60-luvulta 90-luvulle asti ilman sen kummempaa arvostusta, jotain pikkuhittejä oli, mutta ne hukkui muiden hittien sekaan, ja Tapiota pidettiin persoonattomana juoppona, yhtenä monista sellaisista. Hän hankki kuitenkin sen oman soundinsa ja nousi yhdeksi kaikkien aikojen pidetyimmäksi suomalaisesiintyjäksi. 

Kai se on niin, että käsikirjoittajat pyrkivät luomaan draamankaarta ja antamaan nuorisolle tätä 'mehän ollaan mitä me ollaan, sano dinosaurukset sit mitä tahansa' (nenä-äänellä ja itä-helsinkiläisellä äksentillä sänöttynä) ja luomaan siihen jotain naisasiaa. Mutta onko tämä joku naiskysymys? Oikeasti? Paljonko vastaavia miesbimboja on pilkattu mediassa, ammattilaisten ja yleisön taholta? Tuure B? Antti Tuisku? Pete Parkkonen? Olisiko heillä mitä kerrottavaa esim pskapostista ja/tai yleisön aggressioista?

Vierailija kirjoitti:

Audiodraaman ensimmäiset jaksot olivat aika puuduttavia, koska se sisäpiirin Nylon-läppä ja lapsellinen riehuminen nyt ei vain kuulosta kauhean viihdyttävältä ulkopuolisen korviin. Mika Piispan esittämä Risto Asikainen oli ihan loistava hahmo, kuulostikin erehdyttävän paljon oikealta Asikaiselta.

Loppupuolella parani selvästi, kun jaksoissa alettiin käsitellä Jonnan ja Erinin aikuistumista ja erilleen kasvamista. Jos käsikirjoitusta on uskominen, niin molemmat alkoivat väsyä toisiinsa jo kauan ennen sitä surullisenkuuluisaa etelänlomaa. Erin taisi tuntea olonsa hylätyksi, kun Jonnalla oli suunnitteilla omia projekteja YUP:n Martikaisen kanssa ja Jonna taas vaikutti vierastavan sitä, kun Erin alkoi seurustella Vesa Anttilan kanssa.

Biisejä olisi voinut olla vähemmän joka jaksossa. Kappale per jakso olisi riittänyt. Nyt suurin osa jaksoista jäi musiikkiesitysten takia sirpaleisiksi. Käsikirjoitukseen ja ennen kaikkea tarinan rakentamiseen olisi voinut satsata enemmän.

Samaa mieltä. Nylonien sijaan Asikainenhan olisi ansainnut ihan oman kuunnelmansa; hänhän on koko sarjan mielenkiintoisin (ja tuotteliain) hahmo!

Kuunnelman esittämästä parivaljakosta sen verran, että jos huono käytös ja esim. myöhästely on "voimaantumista" tai "tyttöenergiaa", niin kai se sitten on. Omasta mielestäni huono käytös vain on huonoa käytöstä, ei mitään muuta.

Kaikkea laskelmoitua peetä sitä ylessä nykyään tehdäänkin

Surkeata toimintaa!

Se mainos telkkarissa on ärsyttävä, mitä rääkyjiä!

Tässä olisi pitänyt käsitellä enemmän sitä, miten vastenmielistä oli kun keski-ikäiset miehet päättivät käytännössä kaiken kahden nuoren naisen yhtyeessä. Jonna ja Erin osasivat kuitenkin sanoa vastaan ja uskalsivat myös tehdä oman mielensä mukaan. Tuskin nämä nyt mitenkään pahiten hyväksikäytettyjä tuolla alalla kuitenkaan mitenkään olivat, vaikka kieltämättä varmasti olisivat mielellään tehneet itse asiat toisin. Hämää kyllä se, miten paljon paremmaksi laulajaksi ja järkevämmäksi ihmiseksi Erin on soolourallaan paljastunut.

Ensi vuonna kuunnelma Matti Nykäsestä, Kari Tapiosta, Katri Helenasta tai Paula Koivuniemestä. Jostakin Dannystä itsestään tuskin kannattaa tällaista tehdä kun Dannynkin tarinaa käsiteltiin hyvin paljon jo Armi-kuunnelmassa. Kuitenkin sitten aiheeksi valikoituu joku Anna Abreu tai Antti Tuisku.