Nykyajan normi? Äiti itkee väsymystään.

Se tässä opitaan. Kaikki sitä sanoo, mutta kuka uskoo ennenkuin se kohdalle kolahtaa.

Jos ei,niin pitäisikö miettiä työnjako uudestaan...

kyllä ne äidit on ennenkin itkeneet, täällä se vaan korostuu, kun asiasta voi puhua julkisesti.

Vai mistä sen pitäisi tulla?

Ja sitten on netti täynnä empatiakyvyttömiä valopäitä, jotka sanoo, että on normaalia vaikkapa imettää vauvaa 20 tuntia vuorokaudessa, ja korvike on suunnilleen myrkyllistä... Lapsentahtisuus on tiettyyn rajaan saakka hyvä, mutta ei niin pitkälle vietynä, että äiti katkeaa.

mitäs valkkasit narkkarikusipääukon..t.4

Se tässä opitaan. Kaikki sitä sanoo, mutta kuka uskoo ennenkuin se kohdalle kolahtaa.

Mutta tarvitseeko sen olla NIIN vaikeaakaan? Omat lapseni ovat onneksi ohittaneet jo sen iän, jossa itse itkin sohvalla väsymystä, ja nyt se tilanteen älyttömyyden vasta toden teolla näkee!

Tosiasia on, että äidit ovat nykyään hirveän yksin. Se mieskään ei yksin riitä, vaikka osallistuisi paljonkin. Tilanne kuitenkin on useimmiten se, että vauvavuoden aikana isä käy töissä ja äiti istuu kotona vauvan kanssa (ja valvoo yöt, koska miehen pitää jaksaa käydä töissä).

ap

Kuvittele lisäksi jos kasvattaisit KOKONAAN yksin. Vaikka nyt voi tuntua, ettei miehestä ole apua niin siitä satavarmasti on enemmän apua kuin jos miestä ei ole ollenkaan.

ei ole niitä kymmeniä sukulaisi, jotka hoitavat lasta! Itse itken väsymystäni päivittäin, mutta en lasten nähden, tirautan vessassa tai ulkona ja yleensä nukkumaan mennessä... Meillä ei miehestä ole paljoakaan apua, kun kärtyää vain kotona eikä ole enään yleensä koskaan "ihana" isä. olenkin miettinyt että passitanko miehen "miettimislomalle", hommais joksiki viikoksi majailupaikan ja miettis haluaako/jaksaako olla meidän kanssa.. itse olen niin poikki että en kohta enään tiedä mitä tehdä, jos joku nyt kysyisi kuinka jaksan niin alkaisin itkemään, mutta onneksi kukaan ei ole kysynyt tuollaista varmaan moneen vuoteen kun kaikki näyttää päällepäin olevan tosi hyvin!

Mutta joskus tuntuu että naisen ja miehen erottaa viimeistään ensimmäinen vuosi vauvan kanssa. Oma mieheni ei koskaan ollut ahkera siivoomaan, mutta hän otti oikein takapakkia muussakin kehityksessä kun poikamme syntyi. :/ Alkoi laiskottelu, kiukuttelu, mitään ei jaksanut hoitaa ajallaan. Haikaili vanhojen tuttujen perään ja luki kirjaa sängyllä kun olisi pitänyt seurustella taaperon kanssa. Tätä jatkui koko pikkulapsiaika ja kun menoon lisäsi kasvavan itsekkyyden, minulle alkoi riittää. Eroa en ottanut mutta olin avoimesti pettynyt miehen käytökseen ja koin raskaana tehdä kaikki kotityöt yksin, myös silloin kun olin sairaslomalla kuukausia. Aivan; pääni ei kestänyt vaikeaa lasta ja teinin tasolla olevaa miestä. Sairastuin. Puhkesi masennuksen lisäksi suvussa oleva persoonallisuushäiriö, psykoosi oli lähellä myös kerran. Mies reagoi niin että oli entistä väsyneempi muttei suostunut mm. syömään tai liikkumaan kunnolla- kaikki jäi taas minun vastuulleni, myös miehen terveydestä huolehtiminen. Kun lääkäri kysyi 5kk kuluttua että sainko levättyä sairaslomalla, purskahdin itkuun. Mies ei saanut edes lasta vietyä hoitoon tuona aikana ilman kiukuttelua! Ihankuin me muut "häiritsisimme" häntä.



Annoin miehelleni aikaa, lohdutin ja hemmottelin. Hoivasin kun oli sairaana, tein päivittäin herkullista kotiruokaa vaikka olin niin uupunut että teki mieli vaan itkeä. Pesin pyykit, korjasin jäljet. Ei auttanut. Sisuunnuin ja aloin vaatimaan mieheltä osallistumista, muistutuin velvollisuudesta lastaan kohtaan olla kunnollinen roolimalli; mies otti vielä lisää takapakkia ja alkoi puhumaan minulle rumasti. Se riitti; otin kunnon etäisyyden mieheen. Tänäkin päivänä nukun eri huoneessa kuin mies, hoidan kotityöt ja maksan laskut vaikka olen edelleenkin väsynyt. Kestän lapsen takia ja kerään samalla myös sisua lähtemiseen.

yritän itkasta niin ettei lapsi näe, mutta kyllä välillä väsyttää ihan tolkuttomasti. Mies kyllä kotona ollessaan auttaa, mutta jotta voin olla hoitovapaalla, joutuu tekemään aika pitkää päivää. Onneksi saan välillä äidin lapsenvahdiksi että saan edes yhden yön nukkua, ilman häntä en varmaan enää järjissäni olisi.

ja sitten lapsi alkoi nukkumaan "normaaleja" öitä. Tsemppiä.

Vau. Itse kävin töissä ja lisäksi hoidin lastani, yksin. Olisin antanut vasemman silmäni, jos olisin saanut olla kotona ja keskittyä vain lapseen.



Olin kuolla väsymykseen, mutta nyt olen tyytyväinen sillä selvisin, ilman lääkkeitä ja sairaalareissuja...

Nykyään nimenomaan ei enää pidetä normaalina sitä, että äiti itkee väsymystään. Naisten masennus ja synnytysmasennus tunnustetaan ongelmiksi ja niihin saa apua - ihan toisin kuin vielä muuta vuosikymmen sitten. AINA osa äideistä on ollut heikoilla ja itkenyt, mutta nyt sen saa tehdä "luvan kanssa".



Sikäli tilanne toki on huonontunut, että suvusta ei ole samalla lailla tukea - ihmiset asuvat kaukana. Ja kuntien tarjoama tuki (esim. kodinhoitajien saatavuus) on romahtanut.



Mutta ongelmat tunnustetaan.



Ja väitän, ettei tuollainen nyyhkiminen nyt niin kauhean yleistä ole. Muistaakseni 10-20% äideistä potee synnytysmasennusta ja muutkin joskus surevat tai harmistuvat, mutta "itkee vaan sohvalla" on varmaan kuitenkin aika pienen vähemmistön tilannekuvaus.

Élämä oli ehkä muulla tavoin kovaa ja oli paljon työtä jne, mutta perheet olivat suurperheitä, joissa eli monta sukupolvea yhdessä, jolloin isovanhempien apu oli aina lähellä ja oli jos minkämoista piikaa ja renkiä. Silloin jo pikkutytöt näkivät mitä se lasetnsaaminen merkitsee ja millaista lastenhoito on. Nykynaiset eivät ole välttämättä läheltä nähneet mitä pienen vauvan hoitaminen tai useamman pienen kanssa oleminen merkitsee. Kaverini oli 10v saadessaan pikkusiskon ja sanoo että sen rumban näkeminen sai aikaan jo silloin vakaan päätöksen siitä ettei hän halua lapsia, eikä ole siis niitä hankkinut ja taitaa olla menossa lapsentekoikä jo ohikin.

Mulla oli esikoisen syntymän jälkeen lievä masennus, ja tuolloin puhuin paljon tästä aiheesta mummoni kanssa. Mummoni joutui palaamaan töihin jo hyvin pian synnytysten jälkeen, mutta hän kuitenkin asui samassa pihapiirissä mm. omien vanhempiensa sekä joidenkin sisartensa kanssa, ja mummon ei tarvinnut viedä lapsia hoitoon, vaan lapset saivat olla kotona oman mummonsa tai jonkun muun sukulaisen hoidettavana. Lisäksi mummo sai miehensä kanssa vapaata helposti, samoin ns. omaa aikaa, koska koko pihapiiri oli tukiverkostoa ja aina löytyi joku, joka pystyi lapsia hoitamaan, ja siitä asti, kun lapset oppivat leikkimään, koko pihapiirin lapset olivat milloin kenenkin luona leikkimässä, jolloin muut vanhemmat olivat vapaana. Mummo hoiti paljon muidenkin lapsia, ja muut hoitivat paljon mummon lapsia. Vastavuoroisuus ja yhteisöllisyys pelasi, kukaan ei ruvennut käyttämään muiden apua hyväksi (tai jos joku yrittikin, siihen puututtiin koko yhteisön voimin).



Minä taas sain tai jouduin olemaan kotona, koska en halunnut tunkea lapsiani pikkuisina päiväkotiin. Minulla lähisuku ja tukiverkostot ovat kaukana, samoin miehelläni, koska olemme opiskeluiden vuoksi alunperin muuttaneet kauas kotiseuduiltamme. Toisaalta hyvä näin, jos emme olisi muuttaneet, emme olisi tavanneet toisiamme, mutta nyt ollaan aika yksin. Kummankaan kotiseudulla ei myöskään ole töitä, joten niille main olisi turha palatakaan. Olen yrittänyt luoda tukiverkostoa naapuruston äideistä, työkavereiden kautta jne., mutta vislasin itse pelin poikki noin vuosi sitten, kun kuopuksemme syntyi. 3-4 päivää/iltaa viikossa meillä oli 1-4 hoitolasta, siis muita kuin omamme, mutta mitään vastavuoroisuutta ei koskaan ollut lupauksista huolimatta, eli kellekään ei koskaan sopinut ottaa meidän lapsia hoitoon pyynnöistä ja jopa sovituista hoitokerroista huolimatta (aina tuli joku syy, miksei voinutkaan, katsotaan sitten joku toinen kerta). Kuopuksen loppuraskaudessa totesin hoitoavun kyselijöille, että nyt toistaiseksi mä en ota hoitoon, kun on pieni vauvakin kohta, lupasin palailla asioihin sitten kunhan vauva kasvaa. En kuitenkaan tiedä, en tahdo palata mihinkään hyväksikäytettävän ilmaisen lapsenpiian tehtävään. Ihmiset on jotenkin itsekeskeisempiä, itselle tahdotaan kaikki mutta kellekään ei olla valmiita antamaan yhtään mitään, ja jos yrität auttaa, joudut aika pian kynnysmatoksi itse.

Minä taas sain tai jouduin olemaan kotona, koska en halunnut tunkea lapsiani pikkuisina päiväkotiin. Minulla lähisuku ja tukiverkostot ovat kaukana, samoin miehelläni, koska olemme opiskeluiden vuoksi alunperin muuttaneet kauas kotiseuduiltamme. Toisaalta hyvä näin, jos emme olisi muuttaneet, emme olisi tavanneet toisiamme, mutta nyt ollaan aika yksin. Kummankaan kotiseudulla ei myöskään ole töitä, joten niille main olisi turha palatakaan. Olen yrittänyt luoda tukiverkostoa naapuruston äideistä, työkavereiden kautta jne., mutta vislasin itse pelin poikki noin vuosi sitten, kun kuopuksemme syntyi. 3-4 päivää/iltaa viikossa meillä oli 1-4 hoitolasta, siis muita kuin omamme, mutta mitään vastavuoroisuutta ei koskaan ollut lupauksista huolimatta, eli kellekään ei koskaan sopinut ottaa meidän lapsia hoitoon pyynnöistä ja jopa sovituista hoitokerroista huolimatta (aina tuli joku syy, miksei voinutkaan, katsotaan sitten joku toinen kerta). Kuopuksen loppuraskaudessa totesin hoitoavun kyselijöille, että nyt toistaiseksi mä en ota hoitoon, kun on pieni vauvakin kohta, lupasin palailla asioihin sitten kunhan vauva kasvaa. En kuitenkaan tiedä, en tahdo palata mihinkään hyväksikäytettävän ilmaisen lapsenpiian tehtävään. Ihmiset on jotenkin itsekeskeisempiä, itselle tahdotaan kaikki mutta kellekään ei olla valmiita antamaan yhtään mitään, ja jos yrität auttaa, joudut aika pian kynnysmatoksi itse.

Hyvätkin ystävät ottavat kyllä apua mielellään vastaan, mutta ans olla kun itse joskus harvoin pyydät mitään apua! Oma sisarenikin (jo 50 v., eli ei ole yksinomaan nuorten vika, vaan nykyAJAN vika mielestäni) otti aikoinaan mielellään vastaan minulta lastehoitoapua ja jopa kehtasi suuttua, jos kerrankin kieltäydyin jättämästä opiskelun viikoksi ja tulemasta hoitamaan (ilmaiseksi tietysti) hänen lapsiaan, että pääsisi ulkomaanmatkalle miehensä kanssa... nyt kun minulla olisi lapsia, sisko armas on kerran katsonut lapsia pari h omassa kodissaan, että päästiin elokuviin miehen kanssa...