Nyt ehkä tajusin, miksi mun on niin vaikeaa olla muiden ihmisten kanssa
Lapsena minut pakotettiin sukujuhliin, vaikka en yhtään niissä halunnut olla. Sukulaiseni tuntuivat vierailta, koska näin heitä vai sukujuhlissa vuoden tai parin vuoden välein. Olen sukulaisiani ja muita sisaruksiani paljon nuorempi. Muutenkin olin ujo ja jos sitten koitin kulkea tai mennä istumaan sisarukseni viereen tai vanhempieni kanssa, niin minulle usein sanottiin, että onko pakko seurata perässä kuin hai laivaa. Olin sitten usein hyvin ahdistuneena niissä juhlissa, kun tuntui, että edes perheenjäseni eivät halunneet olla kanssani, vaikka toki ymmärrän, että heistä oli kiva päästä juttelemaan muiden kanssa pitkästä aikaa. Mutta en minä puheellani heitä ikinä häirinnyt vaan olin lähinnä hiljaa ja olisin vain halunnut istua vieressä.
Kommentit (6)
Mutta epäilen, että tämä on heijastunut myös muihin tilanteisiin, joissa olisi tarkoitus jutella uusille ihmisille. En meinaa kehdata mennä juttelemaan, koska pelkään ettei seuraani kaivata.
Vähän samoja kokemuksia.
Vielä aikuisenakaan ei sukutapaamiset innosta ja onneksi voi jäädä pois (* vaikka sitten saattaa kuulla ihmettelyä, miksi ei ollut paikalla...Mutta sen kestää paremmin, kuin ne melukylläiset kissanristiäiset).
Joskus myös tuntui, että sitten joku sukulainen ihan vain säälistä päätti joskus vähän jotain jutella kanssani nyt näki minut yksin haahuilemassa, mutta sekin vain pahensi tilannetta, kun se oki jotenkin niin teennäistä.
Voi olla osansa. Mä koen, että edes perheeni ei viihtynyt seurassani, kun olin kotona ilmaa. Aikuisena ymmärsin, että muut oli tosi introvertteja. Tämä kuitenkin vaikutti mun perusturvaan ja itsetuntoon. En kokenut itseäni arvokkaaksi. Minulla on aina ollut muita aikuisia, joihin vähän takerruin ja ystäviä myös, mutta en koskaan uskonut kenenkään aidosti välittävän musta. Eihän kukaan vanhempia korvaa.
Enkä todellakaan enää aikuisena mene yhden yhtiin nimiäisiin tai hautajaisiin, jotka sukulaiseni järjestävät.