Lue keskustelun säännöt.
Miten pääsisin irti kaikkea pelkäävien vanhempieni ajatusmaailmasta?
21.03.2022 |
Olin neljästä lapsesta nuorin ja yliholhottu. Siskollani oli rankka teini-ikä, ja koska äiti ei saanut häntä kuriin, hän sitten "rankaisi" minua. Olin hirveän rauhallinen ja liikuin sellaisissa nörttiporukoissa, että en meinannutkaan koskaan kapinoida. Mutta siis ylisuojelu meni niin pitkälle, että sain kulkea bussilla yksin ensimmäistä kertaa 14-vuotiaana. Siihen asti isäni väen vängällä vei minut autolla kaikkialle. Minua kiusattiin koulussa ja vanhempani kannustivat minua aina jäämään kotiin, jos minua pelotti mennä kouluun. Opettajani luulivat, että olen sairas, koska olin niin paljon pois. Minua ei opetettu puolustautumaan.
Vielä 25-vuotiaana olin lähdössä isosiskoni kanssa matkalle Indonesiaan. Isäni puhui siitä kuinka vaarallista siellä on kulkea naisena, ja hän käytännössä pakotti mieheni mukaan maksamalla tälle lentoliput ja sanoi, että sinähän en mene sinne ilman miesseuraa. Siskoni oli jo tuolloin asunut pitkään yksin ulkomailla, häneen ei kohdistunut sama ehto.
Olen irtautunut vanhemmistani ja tehnyt sittemmin kaikenlaista itselleni tärkeää, muun muassa asunut yksin vuoden ulkomailla. Olen istunut vuosia terapiassa purkamassa lapsuuttani. Jossain syvällä minussa asuu kuitenkin edelleen uskomus, että olen posliinista tehty enkä kestä yhtään mitään. Mitä tahansa hiukan "riskaabelia" teenkin, niin en saa koskaan tsemppausta, vaan aina varoittelua.
Nyt ilmoittauduin autokouluun, olen siitä superinnoissani. Isäni reaktio oli, että ei kannata ajaa autoa noin isossa kaupungissa, se on hankalaa. Harrastan vaeltamista ja telttailua, ja vanhempani vaativat, että soitan heille reissun päältä joka päivä. En soita, laitan vain välillä tekstiviestitsekkejä, koska heidän pitää oppia sietämään myös epävarmuutta. He eivät voi hallita minua. Mutta siitäkin tunnen huonoa omaatuntoa, vanhempani ikään kuin ovat matkassani yötä päivää vaikka en haluaisi.
Nyt kerroin hakevani uutta työpaikkaa ja siihen isäni sanoi, että ei sinun kannata hakea sitä, koska olet juuri muuttanut uudelle paikkakunnalle ja mitä jos et kestäkään henkisesti montaa isoa muutosta.
Olen kuitenkin selvinnyt elämässäni aika monistakin vaikeista tilanteista aika vähillä naarmuilla. Koen itse asiassa olevani henkisesti aika vahva. Mutta silti takaraivossani jäytää tuo vanhempieni puhe, että maailma on vaarallinen paikka, riskejä ei kannata ottaa enkä . Minusta siis jotenkin tuntuu, että minä en ole yhtä aikuinen ja itsellinen kuin ikätoverini, vaikka minulla on mennyt elämässä aika kivasti.
Miten pääsisin irti tuosta takaraivossa jäytävästi isäni pelon ja huolen äänestä? Maailmassa on paljon kärsimystä ja pelättäviä asioita (sota ei niistä mitenkään pienimpänä), mutta kaiken pelkääminenkään ei ole ratkaisu. Siinä menee elämä hukkaan.
Kommentit (58)
Vierailija kirjoitti:
Et ole yhteydessä ja jätät ne feministiset sekoilut pois.
Ai onko feminististä sekoilua se, että menee vuosia Indonesiassa asuneen siskonsa kanssa hänen kotimaahansa lomamatkalle? Vai viittasitko johonkin muuhun kohtaan?
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja tarkennan vielä, että rakastan vanhempiani hirveästi, äidilläni on perussairaus, jonka takia hän tulee jonain päivänä vielä tarvitsemaan apua. Minä haluan olla auttamassa häntä ja isääni - olen aina saanut paljon rakkautta. En koe yhteydenpidon lopettamista ratkaisuksi vaan mieluumminkin haluaisin oppia suodattamaan isäni ja äitini elämänasenteet toisesta korvasta ulos. Se on hyödyllinen oppi muutenkin.
ap
Eiköhän tällaisesta asiasta kannata jutella terapeutille, psykologille mille lie?
Etkö voinut kokeilla jotain sivistysmaata matkakohteena? Kyllähän tuo Indonesia on aika riskaapeli paikka. Ulkoministeriön matkustustiedote sanoo, että pitää noudattaa erityistä varovaisuutta ja on terroritekojen riskiä, luonnon mullistuksia, pitää vältellä suuria väkijoukkoja. Ymmärrän täysin jos ei tuonne halua ketään päästää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Etkö voinut kokeilla jotain sivistysmaata matkakohteena? Kyllähän tuo Indonesia on aika riskaapeli paikka. Ulkoministeriön matkustustiedote sanoo, että pitää noudattaa erityistä varovaisuutta ja on terroritekojen riskiä, luonnon mullistuksia, pitää vältellä suuria väkijoukkoja. Ymmärrän täysin jos ei tuonne halua ketään päästää.
Jep, muut matkat tähänastisista ovatkin olleet "normaalimatkoja", ulkomaan-vuoteni asuin Saksassa ja eksoottisin kohde sitten Indonesian on ollut Japani. Siellä sain mennä ilman miesseuraa, mutta vanhemmat soittivat minulle joka päivä, usein aamuin illoin.
Ymmärrän itsekin tuon heidän pelkonsa Indonesian suhteen, mutta toisaalta ajattelen myös, että on aikuisen lapsen vastuulla itse määritellä, millaisia riskejä hän on valmis ottamaan. Jos päättäisin ryhtyä vaikka pienkoneen kuljettajaksi (mitä en koskaan kylläkään tekisi), niin vanhempani voisivat sanoa mielipiteensä, mutta voisivatko he pakottaa minut luopumaan haaveestani, jos se olisi minulle tärkeintä maailmassa? Okei, ei kovin hyvä esimerkki, mutta tavoitat varmaan.
ap
Ehkä ei kannata kertoa vanhemmille ihan kaikkea ainakaan etukäteen. Et ole heille tilivelvollinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ehkä ei kannata kertoa vanhemmille ihan kaikkea ainakaan etukäteen. Et ole heille tilivelvollinen.
Tätä voisin oppia säätelemään vähän enemmän. Koska jos ei muuta, niin ainakin siitä jää itselle vähän lannistunut olo aina, kun tulee heti palautetta, että tämä sinun innostuksen aiheesi oli itse asiassa vähän tyhmä eikä nyt noin kannata intoilla.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa tutulta. Oon ainoo lapsi ja 25.. isä ja äiti ei esim tykkää että ajan autolla. He eivät myöskään tykkää että meen konsertteihin tms. Pelkäävät että jotain sattuu. Asun omillani mutta vietän epänormaalin paljon aikaa vanhemmilla.
Tämä myös leimannut omaa ajattelumaailmaa.. oon hirvee kotihiiri eikä minua juuri saa mihinkään rientoihin kotoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toivot edelleen vanhemmiltasi sellaisia asioita (esim. kannustaminen) joita et tule ikinä saamaan. Niin kauan kuin jatkat tuolla tyylillä et pääse eteenpäin. Sinulla on oma elämä nyt, olet aikuinen. Hae kannustusta ja hyväksyntää muualta kuin vanhemmiltasi, he eivät kykene antamaan sinulle sitä mitä tarvitsisit. Aika hyväksyä tosiasiat (tiedän ettei se ole helppoa), lopettaa pään seinään hakkaaminen ja alkaa tehdä asioita eri tavoin.
Kysy heiltä, mikä on se ikä numeroina (tarkka) jolloin he meinasivat lopettaa tuon loukkaavan, ahdistavan, tukahduttavat, ihmistä mitätöivän ja tätä henkisesti rikkovan holhoamisen ja kontrolloinnin?
Koska et nimittäin enää siedä, etkä jaksa sitä. Sano, että sinun koko elämä rajoittuu, typistyy ja menee pilalle heidän asenteen takia, ja koet syyllisyyttä ja ahdistusta asioista, joita muut saman ikäiset kokevat normaalisti, ilman vanhempien päälle pskomista.
Kysy ja vaadi tivaamalla se oikea tarkka numero, minkä verran kuuluu ikävuosia sinulla olla, jolloin he alkavat käyttätyä sinua kohtaan kuin olisit normaali, täysvaltainen ihminen, etkä vammainen aivovaurioinen pikkulapsi.
Jos heidän numeronsa on 67, niin sano, ettet ole missään tekemisissä heidän kanssaan ennen 67 ikä vuotta.
Jos heidän rajansa menee 46 vuodessa, niin sano että siinä menee myös sinun rajasi sitten.
Jos heidän mielestään 39 vuotiasta ei enää tarvitse kohdella kuin idioottia vammaista holhokkia, niin totea, että mukava kuulla, nähdään sitten kun olen 39 vuotias. Siihen saakka adjö!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua tykkäsi erään kouluttamattomat ja umpimieliset metsäläiset holhota, alistaa ja lytistää aina pitkälle yli kolmekymppiseksi saakka.
Se loppui, kun huusin ja raivoisin heille, niin että ääni lähti ja heiltä varmasti kuulo.
Itse mahdollistat rajattomien ihmisten rajattoman käytöksen, kun et ymmärrä että sinäkin olet rajallinen yksilö, eli sulla on rajat.
Ne rajat täytyy joskus tehdä selviksi niille, ketkä eivät ymmärrä että sinullakin on rajat, etkä ole vain toisten jatke ja heidän joku alisteinen esine, vailla omaa mieltä, omia tunteita, omia AIVOJA ja vailla mitään omaa kykyä tai kompetenssiä.
Meillä myös oli samaa. Jos esimerkiksi nuorena koko koulu oli osallistumassa pitkään odotettuun nuorisotalon diskoon, äiti lahjoi minut jäämään pois maksamalla rahaa. Vaaroja oli joka puolella ja aina paras vaihtoehto oli jäädä kotiin.
Ihmeellisin oppi lapsena oli, että toiset lapset eivät halua olla seurassani: "Ja jos he sanovat, että haluavat, niin valehtelevat." Olin arka, rauhallinen lapsi. Äiti varmaankin yritti suojella minua pettymykseltä, jos vaikka kaveri olisikin sanonut, ettei halua leikkiä kanssani? Vaikea ymmärtää logiikkaa, mutta tiedän, että näillä lannistavilla puheilla äiti on omasta mielestään hakenut parastani.
Tämä "sinä et pärjää maailmassa" mentaliteetti on jatkunut aivan aikuiseksi asti. Mihinkään ei kannata lähteä, mitään ei kannata yrittää, mitää
ei kannata tavoitella. Se on vaikuttanut itsetuntooni syvästi. Jossakin vaiheessa ymmärsin, että vanhemmille ei kannata kertoa omista asioistaan. Nykyään juttelemme vain heidän asioistaan ja säätilasta.
Silti joku vanhempien puheiden lannistava haamu on asettunut sisälleni. Opitusta sisäisestä puheesta on vaikea päästä irti.
Vaikutat kuitenkin varsin rohkealta ja mieleltäsi vapaalta kun olet uskaltanut matkailla ja asunutkin ulkomailla.
Sanoit että ajattelet että vanhempasi eivät opettaneet sinua puolustautumaan, miten ajattelet että sen olisi pitänyt tapahtua?
Vierailija kirjoitti:
Toivot edelleen vanhemmiltasi sellaisia asioita (esim. kannustaminen) joita et tule ikinä saamaan. Niin kauan kuin jatkat tuolla tyylillä et pääse eteenpäin. Sinulla on oma elämä nyt, olet aikuinen. Hae kannustusta ja hyväksyntää muualta kuin vanhemmiltasi, he eivät kykene antamaan sinulle sitä mitä tarvitsisit. Aika hyväksyä tosiasiat (tiedän ettei se ole helppoa), lopettaa pään seinään hakkaaminen ja alkaa tehdä asioita eri tavoin.
Täytyy ihan erikseen kiittää: kiitos, tämä oli suoruudessaan todella hyvä vastaus. Juuri näin asia on. Okei tämä on vähän kliseisen buddhalainen ajatus, mutta: minulle ei oikeasti aiheuta kärsimystä se, että vanhempani holhoavat, vaan se, että odotan jatkuvasti heiltä jotain mitä en heiltä voi saada ja joudun kerta toisensa jälkeen pettymään. Onneksi elämässäni on paljon kannustavia, ihania ystäviä, jotka näkevät maailman valoisampana.
ap
Voin samaistua... Oma äitini on aivan tavattoman arka ihan kaiken suhteen. Hän ei uskalla omassa kotikaupungissaan, jossa on asunut koko elämänsä, ajaa kuin tuttuihin ja turvallisiin paikkoihin. Ei uskalla ajaa parkkihalleihin, tai olla minun kyydissäni jos vien auton sellaiseen tai ajan ulos sieltä. Pelkää että saa parkkihallista yhtäkkiä aivan tolkuttoman ison laskun tai että tulee kolari.
Ainoa missä suostuu käymään on työpaikka ja kauppa. Ravintolassa käyminen ei tule kysymykseenkään. Yritin viime kesänä keksiä meille hauskaa yhteistä tekemistä ja suunnittelin minigolfia, olisin myös itse maksanut sen, mutta eihän se käy kun ei hän osaa ja uskalla.
Teininä hänen kanssaan oli todella masentavaa asua ja mielialani koheni heti 100% kun muutin omaan asuntoon. Nyt aikuisenakin huomaan että kun käy kotona niin iskee sellainen harmaus.
Vierailija kirjoitti:
Meillä myös oli samaa. Jos esimerkiksi nuorena koko koulu oli osallistumassa pitkään odotettuun nuorisotalon diskoon, äiti lahjoi minut jäämään pois maksamalla rahaa. Vaaroja oli joka puolella ja aina paras vaihtoehto oli jäädä kotiin.
Ihmeellisin oppi lapsena oli, että toiset lapset eivät halua olla seurassani: "Ja jos he sanovat, että haluavat, niin valehtelevat." Olin arka, rauhallinen lapsi. Äiti varmaankin yritti suojella minua pettymykseltä, jos vaikka kaveri olisikin sanonut, ettei halua leikkiä kanssani? Vaikea ymmärtää logiikkaa, mutta tiedän, että näillä lannistavilla puheilla äiti on omasta mielestään hakenut parastani.
Tämä "sinä et pärjää maailmassa" mentaliteetti on jatkunut aivan aikuiseksi asti. Mihinkään ei kannata lähteä, mitään ei kannata yrittää, mitää
ei kannata tavoitella. Se on vaikuttanut itsetuntooni syvästi. Jossakin vaiheessa ymmärsin, että vanhemmille ei kannata kertoa omista asioistaan. Nykyään juttelemme vain heidän asioistaan ja säätilasta.Silti joku vanhempien puheiden lannistava haamu on asettunut sisälleni. Opitusta sisäisestä puheesta on vaikea päästä irti.
Kuulostaa tutulta. Ja kyllä, se on tosi vaikeaa. Tiedän periaatteessa mitää tehdä, mutta tunnetasolla ne uskomukset istuvat tosi sitkeässä.
Tulipa tuosta kertomastasi mieleen, mitä äitini kerran sanoi minulle: on hyvä ettet ole liian kaunis, koska jos olisit, miehesi ei olisi koskaan uskaltanut lähestyä sinua. Tämä iskosti mieleeni pelon, että minun ei kannata koskaan erota, koska en kuitenkaan löydä ketään toista ja minun pitää olla onnellinen, että joku on suostunut tyytymään minuun. Emme edes sopineet toisillemme, mutta olin oppinut, että pitää "tyytyä". Tein näin ollen ilkeästi myös miehelleni.
Lopulta erosimme, ja se tuntui todella mullistavalta, pelottavalta - nyt olen joutunut kasvotusten sen pelon kanssa, että mitä jos en löydäkään ketään. Ja olen saanut huomata, että tuohonkaan pelkoon ei kuole. On itse asiassa aika kivaa tuntea, että pärjää yksinkin. Sitä oppia en meinaan ole koskaan kotoa saanut.
ap
Et ole yhteydessä ja jätät ne feministiset sekoilut pois.