Lue keskustelun säännöt.
Miten pääsisin irti kaikkea pelkäävien vanhempieni ajatusmaailmasta?
21.03.2022 |
Olin neljästä lapsesta nuorin ja yliholhottu. Siskollani oli rankka teini-ikä, ja koska äiti ei saanut häntä kuriin, hän sitten "rankaisi" minua. Olin hirveän rauhallinen ja liikuin sellaisissa nörttiporukoissa, että en meinannutkaan koskaan kapinoida. Mutta siis ylisuojelu meni niin pitkälle, että sain kulkea bussilla yksin ensimmäistä kertaa 14-vuotiaana. Siihen asti isäni väen vängällä vei minut autolla kaikkialle. Minua kiusattiin koulussa ja vanhempani kannustivat minua aina jäämään kotiin, jos minua pelotti mennä kouluun. Opettajani luulivat, että olen sairas, koska olin niin paljon pois. Minua ei opetettu puolustautumaan.
Vielä 25-vuotiaana olin lähdössä isosiskoni kanssa matkalle Indonesiaan. Isäni puhui siitä kuinka vaarallista siellä on kulkea naisena, ja hän käytännössä pakotti mieheni mukaan maksamalla tälle lentoliput ja sanoi, että sinähän en mene sinne ilman miesseuraa. Siskoni oli jo tuolloin asunut pitkään yksin ulkomailla, häneen ei kohdistunut sama ehto.
Olen irtautunut vanhemmistani ja tehnyt sittemmin kaikenlaista itselleni tärkeää, muun muassa asunut yksin vuoden ulkomailla. Olen istunut vuosia terapiassa purkamassa lapsuuttani. Jossain syvällä minussa asuu kuitenkin edelleen uskomus, että olen posliinista tehty enkä kestä yhtään mitään. Mitä tahansa hiukan "riskaabelia" teenkin, niin en saa koskaan tsemppausta, vaan aina varoittelua.
Nyt ilmoittauduin autokouluun, olen siitä superinnoissani. Isäni reaktio oli, että ei kannata ajaa autoa noin isossa kaupungissa, se on hankalaa. Harrastan vaeltamista ja telttailua, ja vanhempani vaativat, että soitan heille reissun päältä joka päivä. En soita, laitan vain välillä tekstiviestitsekkejä, koska heidän pitää oppia sietämään myös epävarmuutta. He eivät voi hallita minua. Mutta siitäkin tunnen huonoa omaatuntoa, vanhempani ikään kuin ovat matkassani yötä päivää vaikka en haluaisi.
Nyt kerroin hakevani uutta työpaikkaa ja siihen isäni sanoi, että ei sinun kannata hakea sitä, koska olet juuri muuttanut uudelle paikkakunnalle ja mitä jos et kestäkään henkisesti montaa isoa muutosta.
Olen kuitenkin selvinnyt elämässäni aika monistakin vaikeista tilanteista aika vähillä naarmuilla. Koen itse asiassa olevani henkisesti aika vahva. Mutta silti takaraivossani jäytää tuo vanhempieni puhe, että maailma on vaarallinen paikka, riskejä ei kannata ottaa enkä . Minusta siis jotenkin tuntuu, että minä en ole yhtä aikuinen ja itsellinen kuin ikätoverini, vaikka minulla on mennyt elämässä aika kivasti.
Miten pääsisin irti tuosta takaraivossa jäytävästi isäni pelon ja huolen äänestä? Maailmassa on paljon kärsimystä ja pelättäviä asioita (sota ei niistä mitenkään pienimpänä), mutta kaiken pelkääminenkään ei ole ratkaisu. Siinä menee elämä hukkaan.
Kommentit (58)
Vierailija kirjoitti:
Vaikutat kuitenkin varsin rohkealta ja mieleltäsi vapaalta kun olet uskaltanut matkailla ja asunutkin ulkomailla.
Sanoit että ajattelet että vanhempasi eivät opettaneet sinua puolustautumaan, miten ajattelet että sen olisi pitänyt tapahtua?
Lähinnä ajattelen, että heidän vastuullaan olisi aikuisina ollut puuttua kiusaamiseen. Ja sitten seuraavaksi olisi tullut neuvoa, miten minun kannattaa reagoida, jos joku kiusaa. Kannustaa puhumaan opettajalle tai turvalliselle kaverille. Tai jotain vastaavaa. Koska he tavallaan omalla toiminnallaan opettivat minut välttelemiskäyttäytymisen malliin. Jos tuntuu epämukavalta ja joku kiusaa, kannattaa jäädä kotiin. Näin he myös vahvistivat kiusaajan vaikutusvaltaa minuun.
Olen joutunut taistelemaan paljon omaa mieltäni vastaan. Olen tavallaan tosi vapaudenkaipuinen ihminen, ehkä se on myös jonkinlaista irtiottoa lapsuudestani. Mutta siis rakastan matkustelua ja luonnossa liikkumista ja haluan vielä jonain päivänä asua ulkomailla, se oli elämäni parasta aikaa. Sisäisesti kuitenkin joudun edelleen puskemaan paljon, jotta uskallan tehdä näitä asioita, ja se on joskus tosi väsyttävää.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Et ole yhteydessä ja jätät ne feministiset sekoilut pois.
Ai onko feminististä sekoilua se, että menee vuosia Indonesiassa asuneen siskonsa kanssa hänen kotimaahansa lomamatkalle? Vai viittasitko johonkin muuhun kohtaan?
ap
Tuo sinun voimaantuminen on aika rasittavaa
No mut katso sitähän tässä haetaan ;) en ole uskaltanut olla rasittava vanhemmilleni ja nyt olen. Toimit siis hyvänä testihenkilönä :D
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Et ole yhteydessä ja jätät ne feministiset sekoilut pois.
Ai onko feminististä sekoilua se, että menee vuosia Indonesiassa asuneen siskonsa kanssa hänen kotimaahansa lomamatkalle? Vai viittasitko johonkin muuhun kohtaan?
ap
Tuo sinun voimaantuminen on aika rasittavaa
jos nyt voisit vähäksi aikaa nyt astua sieltä omasta rasittumiskuplasta ja ymmärtää, että ei ole aina näin helppoa. itsekin pumpulissa pelokkaiden vanhempien lihapatojen äärellä kasvaneena tiedän, että on aivan helvetin upeaa vihdoinkin vapautua kahleista. halusi sitä sitten nimittää voimaantumiseksi tai ei. jos ei sitä ole koskaan kokenut ja lisäksi itseltä puuttuu empatiaa ja tunneälyä, niin kait se sitten ärsyttää.
Eipä muakaan opetettu puolustautumaan eikä olemaan ihmisten kanssa. Äiti kai haaveili siitä, että olisin joku vanhapiika, joka asuu äitinsä kanssa elämänsä. Muuten se olisi kai voinut tapahtuakin siihen malliin, mutta kävin tansseissa ja löysin mieheni. Siinä vaiheessa äiti alkoi olla dementikko tms. Nyt hän on ollut 25v poissa, mutta silti joka päivä jotkin hänen sanansa muistuvat mieleen.
Voisi kuvitella että uskallat mennä autokouluun ja töihin. Talvella autoilu ei ole yhtä turvallista koska on liukasta, kylmää jne. Pitää olla varalle varusteet takapenkillä. Retkeily on turvallisempaa kuin vaellus, koska palataan aika pian autolle ja kotiin. Ja jos on sopivaa seuraa joka ei eksy. On maita joissa on vaarallista matkailla ja turvallisempia alueita. Pystyt arvioimaan riskejä aikuisena itse, ellei ole muissa ajatuksissa. Vaellus on ongelmallinen koska säätila vaihtuu nopeasti joskus, voi olla riski kuumasta tai kylmästä jne. Äitini ei tee riskikartotuksia juuri lainkaan ja on hengissä vanhana, mutta kerran 90-luvulla vedin hänet moottoripyörän alta pois kun oli alle jäämässä. Ja joskus pelotti että putoaa ikkunasta, kun kiipeili. Toisaalta hän osaa väistää autolla ajaessa yllättävässä tilanteessa, jota en itse välttämättä osaisi. Ehkä olen itse hullu riskikartoittaja, mutten pelottele muita tai tuputa sitä ja liukastuin tänä talvena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhempasi tuskin tulee muuttumaan joten sinun pitää muuttaa suhtautumistasi heihin. Voit yrittää sanoa että sinua häiritsee holhous, mutta tuskin se mitään muuttaa. Itse kuulen vielä kymmenien kaukomatkojen jälkeen äidiltäni ohjeita ennen matkaa, nyökkäilen ja annan mennä toisesta korvasta ulos. Älä kerro kaikkea ja oikaise perusteettomia luuloja faktoilla.
Minulla se on ollut samanlaista ikuista tappelemista. Isoveljeni sai tulla ja mennä 70-lukulaisen vapaan kasvatuksen hengessä ja ryssi asiansa (ei pahasti eikä peruuttamattomasti, mutta äitini skitsahti siitä täysin).
Minun elämäni on ollut kuin suoraan prinsessasadusta, jossa prinsessa asuu jossain hemmetin palatsissa, joka ei saa lämmittää edes mikropizzaansa itse ja kotoa ei saa poistua edes kävelylle. Sitten jos tapahtui jotain normaalia ikävää, kuten nilkan nyrjähtäminen liikuntatunnilla, niin en saanut suinkaan hoivaa ja lohdutusta, vaan maailman vittumaisimmat raget.
Oikeastihan olin luonteeltani samanlainen riskinottaja ja rohkea maailmantutkija, kuten veljeni. Veli on selvinnyt kommelluksistaan parilla arvella ja elää nyt normaalia elämää perheineen.
Minä taas olen masennukseen taipuvainen, ihmisiä pitkälti karttava ja emotionaalisella tasolla rikkinäinen. Teen täsmälleen samoja juttuja kuin veljeni, mutta pitkälti yksin ja hyvin pitkälti salaa. Järki sanoo, että viikon talvivaellus yksin erämaassa on hiukan huono ajatus, mutta sydän sanoo että jos sotken mukaan ihmisiä, niin joku saa tietää että olen "pahanteossa" eli elämässä normaalia elämää ja minut suljetaan taas kultahäkkiin, missä en saa tehdä muuta kuin mädättää aivojani näyttöpäätteen kelmeässä loisteessa. Olin syvästi masentunut, likainen ja aina vihaisen näköinen ikävuodet 14-18,jolloin muutin pois kotoa. Muistan monta, monta riitaa, kun huusin raivopäisenä vanhemmilleni, että minun pitää saada tehdä omat virheeni itse!
Vanhemmat luulivat suojelevansa minua, mutta tekivätkin minusta vain arkaa, heikkoa ja pärjäämätöntä. Omalla vimmalla piti opetella jopa mikron sulatustoiminnon käyttö. Hittolainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten olet ikinä päässyt naimisiin asti, kun kuuntelet vanhempiasi tuohon tyyliin?
Huijaat itseäsi väittämällä, että olet saanut heiltä paljon rakkautta.
Äidin silmät on sumeat jo
Se sanoo maailma on vaarojen karikko
Sama maailma siskosi vei
Mä sanon viimeisen sanani ja se on ei
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin tuttua.
Mua on varoiteltu koko ikäni lähisuvun taholta. Matkustamiseen on annettu ohjeita ja omat kauhuskenaariot on kerrottu.
Kun olen eronnut kahdesta avoliitosta, molemmilla kerroilla se oli kuulemma virhe enkä pärjäisi ilman miestä.
Asun ulkomailla eivätkä vanhempani tiedä elämästäni nykyään mitään. Jos eroan joskus nykyisestä avomiehestä, kukaan muu ei menetä sen takia yöuniaan.
Äitini on samanlainen. Koitin hänelle joskus asiasta puhua, muttei mennyt perille. Lopulta hyväksyin, ettei hän muutu, ja häneltä vihoviimeisenä haen enää tukea mihinkään, mitä suunnittelen. Jälkeenpäin saatan kertoa, mitä on tullut tehtyä. Kauhistelee hän sittenkin, mutta sen voi iloisesti antaa soljua korvien läpi, kun ei sillä siinä vaiheessa enää ole mitään merkitystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voih kaikki tämän ketjun kertomukset kuulostaa niin tutuilta. Tunnen olevani ihan lapsi tai teini vielä verrattuna muihin ikäisiini. Muilla ikäisilläni miehet perheet ja talot. Mutta äitini sanoo minua vielä vauveliksi :D
N26
Vierailija kirjoitti:
Miten olet ikinä päässyt naimisiin asti, kun kuuntelet vanhempiasi tuohon tyyliin?
Huijaat itseäsi väittämällä, että olet saanut heiltä paljon rakkautta.
Kyllä se jonkinlaista kiintymystä tai rakkautta on. Tosin itsekästä ja omistushaluista sellaista.
Irti päästäminen helpottui, kun ymmärsin, että eivät he vain "hyvää hyvyyttään" halua suojella minua. Kaiken pohjalla on itsekäs tarve tehdä omasta olosta mukava varmistamalla, että minule ei satu mitään.
Aitoa, epäitsekästä lähimmäisenrakkautta on päästää lapsestaan irti ja mahdollistaa hänelle oma, itsenäinen elämänsä ja sietää omia pelkojaan, vaikka onkin epämukava tunne, että rakkaalle saattaa sattua jotain.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä onkin tullut ihan hyviä vinkkejä. Itselläni ei ole ollut yhtä paha tilanne, mutta vanhemmissani on samanlaisia hysteerisiä ja ylisuojelevia piirteitä, esim. jos en vastannut puhelimeen, niin puolessa tunnissa oli tullut kymmeniä puheluita ja siskonikin oli hälyytetty minua ”etsimään”. Tästä kilahdin vanhemmilleni, että on paljon tilanteita missä ei voi vastata puhelimeen, ja soitan kyllä takaisin sitten kun voin, ja jos ei kuulu mitään päiväkausiin, niin sitten voi yrittää soittaa uudestaan ja huolestua jos en vastaa tai soita takaisin senkään jälkeen. Ihme kyllä uskoivat.
Muuten olen tehnyt niin, että en etukäteen puhu suunnitelmistani mitään, ilmoitan jälkeenpäin että vaihdoin työpaikkaa, ostin asunnon tai auton yms. koska muuten olisi vain sitä huokailua ja voivottelua siitä miten ei kannata ja huonostihan siinä käy. Joistain asioista en puhu mitään, olen aikuinen ihminen enkä tilivelvollinen vanhemmilleni.
Olen tietoisesti ottanut hieman etäisyyttä, en kysele mielipiteitä enkä neuvoja, teen niin kuin itse haluan. Tässä auttaa se, että minulla on hyvät tulot ja koulutus (joka sekin vanhempieni mielestä oli liian vaikea, älä hyvä lapsi rasita itseäsi noin paljon 🙄), sekä todella hyvä ja kunnollinen mies, ja nykyään pari lastakin, eli elän omaa perhe-elämääni enkä ole mitenkään riippuvainen vanhemmistani.
Se on toisaalta harmi, että on ollut pakko etääntyä jonkin verran, mutta ilman sitä se vanhempien tukehduttava ja ahdistava ote ei hellitä, he jatkavat asioihin sekaantumista niin kauan kuin sen antaa jatkua. Joistakin asioista on joutunut sanomaan ihan suoraan, että enköhän minä, aikuinen ihminen, osaa päättää omat asiani.
Tsemppiä, sinun täytyy opetella vetämään rajat vanhempiesi suhteen, ja siinä auttaa ettet tosiaan turhia kysele ja kerro etukäteen mitä olet ajatellut tehdä.
Vierailija kirjoitti:
Täällä onkin tullut ihan hyviä vinkkejä. Itselläni ei ole ollut yhtä paha tilanne, mutta vanhemmissani on samanlaisia hysteerisiä ja ylisuojelevia piirteitä, esim. jos en vastannut puhelimeen, niin puolessa tunnissa oli tullut kymmeniä puheluita ja siskonikin oli hälyytetty minua ”etsimään”. Tästä kilahdin vanhemmilleni, että on paljon tilanteita missä ei voi vastata puhelimeen, ja soitan kyllä takaisin sitten kun voin, ja jos ei kuulu mitään päiväkausiin, niin sitten voi yrittää soittaa uudestaan ja huolestua jos en vastaa tai soita takaisin senkään jälkeen. Ihme kyllä uskoivat.
Muuten olen tehnyt niin, että en etukäteen puhu suunnitelmistani mitään, ilmoitan jälkeenpäin että vaihdoin työpaikkaa, ostin asunnon tai auton yms. koska muuten olisi vain sitä huokailua ja voivottelua siitä miten ei kannata ja huonostihan siinä käy. Joistain asioista en puhu mitään, olen aikuinen ihminen enkä tilivelvollinen vanhemmilleni.
Olen tietoisesti ottanut hieman etäisyyttä, en kysele mielipiteitä enkä neuvoja, teen niin kuin itse haluan. Tässä auttaa se, että minulla on hyvät tulot ja koulutus (joka sekin vanhempieni mielestä oli liian vaikea, älä hyvä lapsi rasita itseäsi noin paljon 🙄), sekä todella hyvä ja kunnollinen mies, ja nykyään pari lastakin, eli elän omaa perhe-elämääni enkä ole mitenkään riippuvainen vanhemmistani.
Se on toisaalta harmi, että on ollut pakko etääntyä jonkin verran, mutta ilman sitä se vanhempien tukehduttava ja ahdistava ote ei hellitä, he jatkavat asioihin sekaantumista niin kauan kuin sen antaa jatkua. Joistakin asioista on joutunut sanomaan ihan suoraan, että enköhän minä, aikuinen ihminen, osaa päättää omat asiani.
Tsemppiä, sinun täytyy opetella vetämään rajat vanhempiesi suhteen, ja siinä auttaa ettet tosiaan turhia kysele ja kerro etukäteen mitä olet ajatellut tehdä.
Kuulostaa juuri hyvältä tuo tapa, jolla olet toiminut. Sitä kohti!
Koin jonkinlaisen herätyksen, kun tajusin, että mieheni oli kuin toisinto vanhemmistani. Hän ei ollut ylisuojeleva, mutta hän ei koskaan innostanut tai kannustanut minua, ohitti vain kaikki ideani ja vaikutti siltä, ettei kiinnosta. Minulla on siis lapsuudesta asti ollut olo, että ideani ovat ihan tyhmiä enkä kuitenkaan onnistu siinä mitä haluan. Mieheni on hyvä tyyppi, emme vain olleet sopivat toisillemme. Eikö sitä sanota, että moni ajautuu toistamaan lapsuuden kuvioita myös parisuhteessa.
On tehnyt kipeää nojautua enemmän ystäviin ja totta tosiaan: ne ovatkin sitten sellaisia aidosti vastavuoroisia, rehellisiä suhteita, joissa on hyvä energia, ei mitään velvoitteita pysyä yhteydessä, vaan se tapahtuu omasta halusta, ja siksi se kestääkin.
Jos mieheni, vanhempani ja ystäväni kuvailisivat minua, heidän versionsa minusta olisivat AIVAN erilaiset.
ap
Mahdoton huolestuja äitini kuulee vasta jälkeenpäin asioista, ei etukäteen.
Jälkikäteen sitä kauhistelevaa mussutusta on ihan helppo kuunnella, ei tunnu missään :)
On ihan normaalia että aikuisen ihmisen vanhemmat eivät tiedä aikuisen lapsensa elämän kaikkia asioita. Et ole mitenkään tilivelvollinen varsinkaan asioista jotka eivät liity vanhempiisi. Niistä on ihan ok olla hiljaa.
Hyvä keskustelu. Itselläni vähän samoja tuntemuksia. Olen 45 v, minulla on vanhempi sisar, joka oli teininä kapinallisempi kuin minä. Äiti on aina stressaantunut kaikista muutoksista ja erinäisten asioiden hoitamisesta, kuten pankkiasiat, lomakkeet, asunnon haku yms. Jotenkin laajentanut omat pelkonsa koskemaan minuakin, että kun ei hän osaa, niin en minäkään voi osata. Hän ei edes yritä, jotenkin sallii itselleen tuollaisen avuttomuuden, ja syyttelee sitten muita, jos joudutaan hoitamaan asiat ilman häntä, kun hän ei uskalla eikä muka osaa. En ole varma, varoitteleeko siskoa samalla tavalla kuin minua, ehkä. Tuo on just tuttua, että matkoilta pitäisi laittaa jatkuvasti viestiä. Joskus en ole kertonut että olen matkoilla, kun en ole jaksanut sitä vakuuttelua, että älä vaan sitä ja tätä, ja voi voi kun on vaarallista. Olen luovuttanut sen suhteen, että äiti paranisi pelokkuudestaan. Ikävä kyllä en voi saada sellaista kannustavaa äitisuhdetta kuin haluaisin.
Vanhemmilla on kyse jostain perustavaalaatua olevasta turvattomuudesta ja kyvyttömyydestä käsitellä vaikeita tunteita. Tuollainen menettämisen pelko ja aikuisen lapsen kontrollointi ei ole psyykkisesti terveen ihmisen käytöstä, jokin trauma siellä taustalla on. Moni sitten siirtää saman mallin seuraavalle sukupolvelle, kun lapsesta asti hätäilevät kaikista normaaleista ja vaarattomista asioista niin että lapsetkin kasvaa pelkäämään kaikkea.
Jos vanhempasi ovat tuota piirrettä lukuunottamatta sinulle rakkaita, niin säätely on paras keino. Et kerro heille avoimia asioita ("haen töitä"/"suunnittelen matkaa") vaan vasta varmistuneet asiat ja nekin ns. siloitellen. Lisäksi matkojen ja vastaavien suhteen kannattaa yrittää selkeää irtiottoa, eli et suostu raportoimaan asioita tarkasti vanhemmillesi. Teet selväksi että esim. hotellitiedot ovat siskollasi/kaverillasi ja he osaavat auttaa/reagoida tarvittaessa. Et edes kerro tarkkoja suunnitelmia vanhemmillesi.
Ja suurin asia tietenkin tuo jo aiemmin mainittu: lopeta odottamasta heiltä minkäänlaista positiivista tukea tai kannustusta.